Nimi: Huonetoverit
Kirjoittaja: tinna
Ikäraja: K-12
Genre: drama, slash
Varoitukset: insesti
Paritus: James Sirius/Albus Severus
Summary: Miksi James ei halua heittää veljeään ulos yhteisestä huoneesta?
A/N: Ideahan lähti liikenteeseen viimeisen kirjan eräästä lauseesta (I don't mind sharing with Al - Teddy could have my room!). Tässä ficissä Teddy siis tosiaan sai Jamesin huoneen ja veljekset jakavat toisen huoneen keskenään.
Aika kökköhän tästä lopulta tuli, mutta parin päivän jälkeen en jaksanut enää miettiä, mikä siinä mättää. Saa toki valaista minuakin, jos joku saa muodostettua teorian. Genrenkin suhteen oli hieman vaikeuksia, mutta päädyin lopulta draamaan.
---
James istui risti-istunnassa ja tuijotti veljeään silmiin. Albus vastasi katseeseen silmää räpäyttämättä, vaikka kyynel toisesta silmäkulmasta jo vuosikin. Kummankin ylävartalo oli jännittyneenä kumartunut eteenpäin kuin painostaakseen toista luovuttamaan.
”Pojat! Mitä te teette?” Lily pelmahti huoneeseen ja räväytti oven auki niin yllättäen, että Albus hätkähti ja räpäytti silmiään. James kiljahti voitonriemusta ja repesi nauramaan osoittaen samalla veljeään etusormella saamatta kuitenkaan ivasanoja ulos suustaan. Albus mulkaisi pahasti veljeään ja sitten sisartaan, joka oli aiheuttanut hänen tappionsa. Ja hän kun oli kerrankin ollut niin lähellä päihittää Jamesin tuijotuskilpailussa.
”Oliko aivan pakko syöksyä tänne juuri nyt?” Albus murahti sisarelleen, jonka posket punehtuivat välittömästi ja tapailivat räiskyvän punaisten hiusten sävyä. Albus katui hieman ärtynyttä äänensävyään, mutta ei vetänyt sanojaan takaisin.
”Anteeksi. Ei ollut tarkoitus keskeyttää mitään.”
James oli juuri rauhoittunut voittojuhlastaan, mutta repesi uudestaan. Albus pudisti toivottomana päätään ja katsahti veljeään säälivästi. Tämä oli saanut lahjakseen (tai kirouksekseen) harvinaisen kaksimielisen huumorintajun ja luonnollisesti ajatteli sisaren sanat hieman toisella tavalla kuin keskivertokansalainen. Lily katsoi hämmentyneenä vanhinta veljeään ja kallisti päätään hyvin pikkutytölle ominaisella tavalla.
”Ei se mitään. Me olimme jo muutenkin lähes valmiita”, Albus totesi ja antoi hymyn valua kasvoilleen, ettei järkyttäisi pikkusiskoa enää yhtään enempää, mitä James oli jo hysteerisellä kohtauksellaan tehnyt. Eihän Lily enää mikään pikkulapsi ollut, 12-vuotias, mutta kolme ja viisi vuotta vanhempien veljien jutut menivät häneltä aina joskus hieman ohi. Sen piirteen hän oli perinyt Ron-enoltaan.
Lily katsoi Albusta epäröiden. Albus nyökkäsi ja sai aurinkoisen hymyn kohoamaan nuoremman kasvoille.
”Minä tästä sitten lähdenkin etsimään äitiä ja jätän teidät jatkamaan, mitä ikinä olittekin puuhaamassa. Hän lupasi viedä minut Rosen luo illaksi”, Lily hymyili yhä ja katosi tanssahdellen ulos ovesta sulkien sen perässään, alakertaan vievään portaikkoon.
James naureskeli viimeisiä naurujaan ja veti sitten muutaman kerran syvään henkeä. Saatuaan hengityksen taas kulkemaan, hän kääntyi veljensä puoleen ja virnisti leveästi. Leveämmin, mitä Albus olisi sillä hetkellä (tai yleensäkään) jaksanut katsella.
”Kuulit Lilyä. Eiköhän jatketa sitä, mitä ikinä olimmekin puuhailemassa”, poika ei saanut hillittyä uutta naurunremakkaa, mutta tällä kertaa se kesti vain lyhyen hetken. Albuksen ilme oli näkemisen arvoinen. Hänen silmänsä olivat laajentuneet epäuskosta, jonka hänen veljensä kiero huumorintaju aiheutti. Miten joku saattoi saada ihan kaikesta väännettyä jotain perverssiä?
Albus pyöräytti dramaattisesti silmiään ja otti kädellään tukea viereisestä sängynreunasta noustessaan ylös lattialta. Hän oli aikeissa poistua huoneesta ja lähteä alakertaan harrastamaan jotain kehittävämpää kuin veljen huonojen vitsien kuuntelemista. Vaikkapa kirjoittamaan valmiiksi kesän aikana tehtäväksi saadun tutkielmansa lohikäärmeen veren kahdestatoista käyttötarkoituksesta. Hän ei kumminkaan ehtinyt edes ovelle asti, ennen kuin tuli kampatuksi Jamesi toimesta. Albus tömähti mahalleen lattialle ja älähti kuin kalikalla lyöty koira. Hän nousi istualleen ja piteli polveaan suoltaen samalla koko kirosanakavalkadinsa ulos yhteen hengenvetoon.
”Anteeksi, mutta en voi antaa sinun lähteä ennen kuin olen saanut palkintoni”, James virnuili ärsyttävään tapaansa ja keinui lattialla kuin olisi istunut keinutuolissa.
”Minkä ihmeen palkinnon?” Albus tivasi ja hieroi edelleen polveaan, joka oli tärähtänyt kipeästi kovaan puulattiaan. Polvessa oli entuudestaan ollut aristava mustelma edellisen viikon huispausharjoitusten jäljiltä. Fred-serkku oli paukauttanut ryhmyn suoraan hänen polveensa ja se oli jouduttu paikkaamaan Pyhässä Mungossa. Sen verran paha murtuma siihen oli tullut. Luut oli saatu korjattua, mutta sinertävä jälki polvessa oli edelleen.
”En tiennytkään, että sinua vaivaa varhaisiän dementia. Kannattaisiko sinun hakeutua hoitoon jonnekin, ettei mene pahemmaksi?” James kallisti veikeästi päätään ja hymyili herttaisesti, mutta pyyhki virneen naamaltaan nähtyään veljensä murhaavan katseen. ”Jos et satu muistamaan, että noin viisi minuuttia sitten voitin sinut tuijotuskilpailussa, haluaisin muistuttaa seuraavaa: voitin sinut viisi minuuttia sitten tuijotuskilpailussa.”
Albus tuijotti veljeään kuin vajaaälyistä, mikä tämä kyllä ehdottomasti olikin, ja lakkasi hankaamasta loukkaantunutta polveaan. Häntä niin ärsytti aina, kun James päätti olla tuollainen. Eli oikeastaan lähes täysipäiväisesti, mutta erityisesti sellaisina hetkinä, kun hän oli jo valmiiksi tympääntynyt veljeensä. Hän kaiveli muistiaan viimeisten minuuttien ajalta ja etsi tietoa voittajalle sovitusta palkinnosta. Hänen silmänsä laajenivat, kun mieli viimein löysi etsimänsä.
”Luulin sitä vitsiksi. Ethän sinä oikeasti odota minun tekevän sitä?”
”Totta kai. En kai muuten olisi ehdottanut sitä alunperinkään.”
”Mutta...” Albus aloitti, mutta sulki suunsa ja nielaisi sanansa. Ei kai James oikeasti voinut tarkoittaa sitä tosissaan? Hehän olivat veljeksiä. Ei hän voisi heittää Albusta ulos heidän yhteisestä huoneestaan. Nuorempihan joutuisi punkkaamaan alakerran sohvalla tai pahimmassa tapauksessa Lilyn kanssa samassa huoneessa. James ei kuitenkaan osoittanut heltymisen merkkejä, hymyili vain voitonriemuista hymyään ja nyökkäsi merkitsevästi Albuksen vaatekaappia kohden.
”Voit aloittaa pakkaamisen ihan milloin haluat.”
Albus mulkaisi Jamesia ja suorastaan pihisi kiukusta, mutta hän ei ollut sitä tyyppiä, joka ratkaisi ongelmat nyrkkejä heiluttamalla. Niinpä hän vain tyynen rauhallisesti nousi ylös lattialta ja käveli vaatekaapilleen alkaen lappoa vaatteita viereiselle tuolille. Jos toinen kerran halusi hänen lähtevän yhteisestä huoneesta, hänhän sitten myös lähtisi.
James kohotti yllättyneenä toista kulmaansa. Hän ei ollut osannut odottaa aivan tällaista reaktiota. Enemmänhän poika oli sanansa vitsinä tarkoittanut kuin tosissaan, mutta näköjään pikkuveli otti asian henkilökohtaisena loukkauksena. James koukisti jalkansa ja ponnisti ylös ilman käsien apua. Hän asteli veljensä luo ja nojasi kylkensä vaatekaapin sitä ovea, jonka takaa Albus ei ollut kaivamassa omaisuuttaan, vasten ristien kätensä puuskaan rinnalle.
”En minä nyt oikeasti tarkoittanut, että sinun pitäisi täältä lähteä. Minusta on ihan mukavaa jakaa huone kanssasi, vaikka oletkin tuollainen hapan tosikko aina välillä ja nuoleskelet sen Longbottomin tytön kanssa täällä aina, kun minulla olisi parempaakin käyttöä huoneellemme”, James virnisti kokeilevasti, mutta Albuksen ilmeen pysyessä yhtä nyrpeänä, hän kohautti välinpitämättömästi olkiaan ja jatkoi kasvot peruslukemilla: ”Al hei, älä viitsi!”
Vihreät silmät vilkaisivat ruskeita vain pikaisesti, mutta ehtivät välittää viestinsä perille. James pudisti päätään ja läppäsi veljeään olalle tekeytyen lähteväksi, mutta kaappasikin samassa Albuksen käsivarresta kiinni ja riuhtoi tämän mukanaan huoneen toiseen laitaan. Hän tuuppasi veljensä sängylle ja tämä rojahti siihen puoliksi selälleen, puoliksi istualleen.
”James? Mitä helvettiä sinä kuvittelet tekeväsi?” Albus kivahti ja oli jo nousemassa ylös palatakseen kaapille, mutta James oli nopeampi. Hän hyökkäsi hajareisin veljensä päälle ja vangitsi tämän ranteet kylkiä vasten.
”Minähän sanoin, etten halua sinun lähtevän. Tämä on meidän huoneemme. Ei minun, ei sinun, vaan meidän. Ymmärrätkö, Albus, vai pitääkö vääntää rautalangasta?” James tiedusteli uhkaavan rauhallisena ja sai Albuksen entistä enemmän ymmälleen. Albus ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä hänen suunsa tukki jokin.
”Mitä hittoa, James?” Albus onnistui mumisemaan veljensä huulia vasten, mutta tämä ei vastannut hänelle. Painoi vain tiukemmin huulensa hänen omiaan vasten ja tiukensi otettaan ranteista. Albuksen teki mieli riuhtoa itsensä irti, mutta jokin hänen päänsä sisällä teki ajatuksesta tekoon siirtymisen kovin vaikeaksi. Se sama 'jokin' sai hänet vastaamaan suudelmaan ja taivuttamaan niskaansa yltääkseen paremmin veljensä kasvojen korkeudelle.
James hellitti otteensa toisen ranteista ja siirsi kätensä tämän hartioiden molemmin puolin ottaakseen tukea sängystä. Ei kai hän nyt halunnut rojahtaa nuoremman päälle ja murskata tätä tuusan nuuskaksi. Olihan hän heistä kahdesta se kookkaampi. Albus tuskin huomasi käsiensä vapautuneen asettaessaan ne vaistomaisesti vanhemman pojan alaselälle ja niskaan. Pari mustaa hiussuortuvaa jäi hänen sormiensa alle. Missä välissä James oli ehtinyt niskatukan kasvattamaan? Sitä Albus ei ehtinyt kauan pohtimaan. Jamesin kieli kosketti hänen alahuultaan ja tottelevaisesti hän raotti huuliaan.
Albus ynähti Jamesin näykkäistessä hänen huultaan. Vanhempi korjasi asentoaan ja istui – tai puolittain makasi – nyt veljensä jalkovälin päällä. Enää ei tarvinnut ottaa tukea sängystä, vaan hän saattoi valuttaa kätensä toisen kyljille. Albus antoi kätensä lipua alemmas veljensä alaselältä, toisen tämän pakaralle ja toisen takareidelle. Tämän seurauksena hän tunsi huulillaan veljensä omahyväisen virneen.
Vain muutamaa hetkeä myöhemmin paidat ja housut löysivät tiensä lattialle.
*
”Joko nyt uskot, että jaan mielelläni huoneen kanssasi?"
