Mutta, um, tämä on K-16 vain varmuuden vuoksi. Tässä on hahmon kuolema, seksikohtaus ja angstausta.
Toivon, että se on selvää, mutta varmuuden vuoksi sanottakoon, että kertoja on Raven.
Rakkauden kaunis manifesti
Elämän aikana me rakastamme vain harvoja ihmisiä, eivätkä he välttämättä rakasta takaisin. Olen ajatellut sitä katkerana, pimeässä ja lopulta kiitollisena. Jos Morgaine rakastaisi minua, mitä hän nyt ajattelisikaan! Enhän minä sitä tahdo.
Morgaine viimeisenä hetkenäni on Avalonin valtiatar ja hän säteilee voimaa, joka tekee kaikesta kaunista ja uhkaavaa. Mutta silloinkin, kun hän oli ainoastaan sureva ja maailmansatuttama kotiin palannut karkuri, minä pidin häntä niin kuin kuningattarena. Mutta ei sellaisena valtiattarena kuin Vivianea, joka ei koskaan ollut minun vaan itsensä ja kuolleiden; hän oli ja on minun jumalattareni, hänen kuvansa…hänen kuvansa on minulle kuin neitsyst Maria kristityille, minä uskallan koskettaa häntä.
Morgaine on kaunis ihmisenäkin. Roomalaistuneet harhaoppiset ovat oppineet rakastamaan vaalea ja pitkää, valoa, neitsytmarttyyreja. Morgaine on vanhan kansan ja haltioiden tytär, hän on yö, äiti, neito, kuoleman eukko. Mitä pelkät valotytöt voisivat olla, Kristuksen haaremit luostareissa, kun Jumalattaren on katsottava elämää myös ja ennen kaikkea yössä.
Rumuus on todellisuudessa ennen kaikkea subjektiivinen kysymys, ja on kyse siitä, ketä rakastaa. On totta sekin, että jos Morgaine olisi ollut Troijan Helena tai Afrodite tai saksi, silloin minä pitäisin valoja, taruja, miekkoja kauniina. Ja nyt minä siis rakastan ikuisesti elävää haltianeitoa (haluan ajatella niin, sillä minulle hän elää ikuisesti, minä kuolen ennen häntä)
Onko sitten kovin surullista, ettei hän opi tuntemaan minua? Huuleni sinetöivä hiljaisuuden vala on estänyt sen, osittain, mutta on totta: miten hänellä olisi ollut koskaan aikaa? Joskus, silloin kun hänestä oli tulossa papitar, minä aloin katsella häntä. Tunsin Morgainen, koska hän oli Vivianen ja minä katsoin häntäkin (niin ihmiset oppii tuntemaan äänettömyydessä; ja niin oppii rakastamaan heitä ehdottomasti ja mistään huolimatta.
Minulla ei olisi taas ollut mahdollisuutta olla rakastumatta häneen. Jumalatar on harvoin antanut minulle valinnanvaraa. Ja minä tunnen hänet, koska olen kuunnellut Vivianea, huhuja ja Morgainen hiljaisuutta hänen olleessaan yksin. Onhan siis kovin surullista, ettei hän koskaan opi tuntemaan minua? Mutta…minä tunsin hänet.
Enkä minä kadu, tätäkään, sillä haluan lähteä ennen Morgainea. Rakkauteni häneen on sellaista, etten minä ikinä toipuisi hänen kuolemastaan, ja minussa heräisi loppumaton viha Jumalatarta, Morrigania kohtaan. Erilainen, kuin rakkauteni Vivianea kohtaan; hänethän minä olenkin jo kadottanut.
Mutta Viviane olikin äiti, ja äidit lähtevät ennen lapsiaan. Rakastajat lähtevät samaan aikaan (mutta minä ja Morgaine emme tietenkään lähde samaan aikaan, koska me emme ole
rakastajia). Äidit eivät voi ottaa Ceridwenin tummia kasvoja, ja jos he niin joutuvat tekemään, he eivät enää koskaan palaa neidoksi tai äidiksi.
Viviane tosin oli minulle äiti, mutta minusta ei tullut hänen tytärtään, joten hän ei ehkä olisi luhistunut minun menehtymisestäni. Minä olin mykkä profeetta ja yksinäinen neitojen talossa. Hän olisi surrut sitäkin, kenties.
Enkä minä ole pyhä nainen! Olen vihannut Vivianea vaitioloni aikana yhtä intohimoisesti kuin rakastanut – kuin Jumalatarta ja äitiä. Vaikka ainahan neidot vihaavat äitejään kun heistä tulee naisia. Morgainen lisäksi minä olen rakastanut sanan viimeisimmässä, sisimmässä, salatuimmassa merkityksessä vain Vivianea.
Mutta viha, se on tuntunut oikeutetulta toisinaan. Viviane ei voinut rakastaa minua – tuskin hän edes halusi. Se käänsi silloin joskus minun rakkauteni vihaksi, kun kuvittelin, että se satuttaisi häntä eikä minua. Nyt myöhemmin ajatellen en kuitenkaan tiedä, onko todella koskaan ollut olemassa muuta kuin rakkautta.
Jos Viviane olisikin halunnut minua rakastaa, en usko, että Jumalatar olisi antanut. (Kykenisinkö minä muuten tähän uhriin?) Olen oppinut säälimään vanhaa naista, joka minulle tuntemattomalla, ihmeellisellä tasolla välitti vain pienestä tyttärestään Morriganin sylissä ja Morgainesta.
Pääsin kaunastani kun hukuin siihen, kun se velloi sisälläni toivottomana, kaikennielevänä, ilman sanoja, minun hiljaisuudessani. Hukuin, tavallaan kuolin. Ja sitten kun olin rannalla, oli maailma kaunis ja Viviane oli kaunis. Olin nuori, mutta ymmärsin silloin keskeisimmän totuuden henkilökohtaisessa elämässäni: Vivianen tahto niin kuin Jumalattaren
tahto ja ajatukset olivat minulta salattu; minä raakuin ennustuksia ja heidän alitajuntansa viestejä, niin kuin sanoja toistamaan opetettu korppi.
Onko se lopulta surullinen totuus? Ei se minulle ollut, sillä maailma lakkasi olemasta ruma, enkä enää yrittänyt katkaista rannevaltimoani hopeasirpillä.
Olen puhunut rakkaudesta ummet ja lammet, vaikka auki jopa kysymys siitä, osaanko minä todella rakastaa itse. En ole ollut äiti, en ole rakastanut miestä. Olen yksi Ceridwenin kaavuista, ohuin, neito, ja neidot ovat hupakoita. Mutta olen tehnyt parhaani, rakastanut Vivianea äitinä ja Morgainea sisarena ja niin kuin rakastettuna (….joku, joka ei tiedä Mysteerioista mitään, voisi sanoa, että olen rakastanut Morgainea kuin miestä, mutta se ei koskaan tule olemaan totta).
Kateus sen sijaan on tunne, jossa neidot ovat taitavia. He eivät osaa äitien tavoin jakaa tai päästää irti niin kuin kuoleman eukon täytyy. Morgaine, Vivianesta. Viviane, Morgainen takia. Lancelet, kaikkein eniten. Morgaine halusi häntä aina niin kuin pieni eläin kiimassa, se oli hänen sisällään, eli hänessä loisena, otti kaiken eikä irrottanut otettaan. Mutta jopa
Arthurille olin mustasukkainen, sillä hän oli Morgainen ensimmäinen Jumala.
Lancelet, myös siksi, että hän muistutti sitä, mitä minä tunsin Morgainea kohtaan.
Minusta ei kuitenkaan kasva tietäjää, sillä vaikka olen päästänyt irti vihasta, en osaa luopua katkeruudesta. Jopa silloin, kun Morgaine kosketti alastonta ruumistani kuin rakastaen, minä hiillyin kitkerästä kaipauksesta. Hän ei tuntenut minua. Viviane ei tuntenut minua. Ja koko yö…koko yö oli suloista mustaa katkeruutta…minä tein hänestä hullun… Kun miehet vannovat verivalan, heistä tulee veljiä, mutta naisten veri sekoittaa heidän ruumiinsa rytmin ja muuttaa heidät uuttakuuta ulvoviksi naarassusiksi. Minussa juoksi Morgainen verta kun otin hänet – tai hän otti minut – ja totisesti me olimme hulluja!
Mistä siis katkeruus…olinhan minäkin hullu. Mutta sentään pitelin sylissäni Morgainea, kun taas hän piteli vierasta naista, uuttakuuta, symbolia, kuvajaista itsestään. Olin pettynyt, olin saanut mitä halusin.
Puhutaan nyt kuitenkin kuolemasta, koska hän on läsnä. En usko jälleensyntymääni, minä en ole tärkeä. Olen antanut – ja kuollessani annan - kaiken mitä minulla on, Avalonille, tai kahdelle rakastamalleni naiselle, joissa on Jumalatar. Silti uskallan kuolla.
Sillä yksi Mysteerio on: Elämämme aikana rakastamme vain harvoja ihmisiä, eivätkä he välttämättä rakasta takaisin. Ja niin on, mutta olenhan minä itse kuitenkin rakastanut, olen antanut lahjan. Se on otettu vastaan.
