Edestä ja takaa; kuten petaa, siten makaa
fandom: Kuroshitsuji
paritus: Grell/William
ikäraja: max. K-16
A/N: Tuotokseni Spurttiraapaleen kolmoskierrokselle. Tekstit eivät liity toisiinsa, vaikka paritus pysyykin samana ja tämä on eräänlaiseksi kokonaisuudeksi miellettävissä. Huomautettakoon vielä, että viides teksti sijoittuu heti mangan Campania-keissin perään, kuudes taas OVA:n Ihmemaa-verseen.
I
Grell Sutcliff on kuin ärtynyt iho — punainen, kumman kivulias, ja mahdoton unohtaa. Siihen ei koskaan totu, ei verbin varsinaisessa merkityksessä, se kutisee aina jossain vaatteiden alla, vaikka ajan kuluessa ihottumankin saattaa jättää huomiotta. Ainakin jossain määrin.
Niin William keskittyy työhön, sääntöihin, aina samalla kellonlyömällä toistuviin rutiineihin, juo teensä intohimottoman laimeana ja pyyhkii viikatteensa joskus turhankin huolellisesti ihan vain ollakseen esimerkillinen. Hän ei kuuntele vieressään mouruavaa Grelliä, ei katso, kuinka tämä hivelee kiemurrellen mautonta moottorisahaansa, eikä ainakaan pety, mikäli tämä ei osu paikalle kuin kutsuttuna latelemaan iänikuisia rivouksiaan. Liian kiireinen jaellessaan niitä toisaalla.
Will kääntyy poispäin ja pidättäytyy vastaamasta, reagoimasta ollenkaan, mutta toisinaan kutina käy liian kovaksi, vastustamattomaksi, ja hän raapaisee ennen kuin ehtii sitä tajutakaan.
“Edelleen niin kylmä ja julma, Will. Aivan kuten sinä taianomaisena päivänä...”
“Mistä sinä oikein puhut?”
Koskaan ei pitäisi kysyä. Se on syöttiin tarttumista.
Kerran sohaistuaan on hankala lopettaa. Jonain päivänä hän repii vielä ihonsa rikki.
II
Ensimmäisen kerran se tapahtuu toimistolla.
Ilta hämärtyi jo hyvä tovi sitten, talokin on tyhjentynyt, mutta ylityötunteja vaatinut paperipino ei näytä huvenneen. Tällä kertaa jopa Grell on siitä tyytyväinen, sehän vain tarkoittaa toista samanlaista rupeamaa, ja jos hänellä on asiaan mitään sanomista, silloin ei tehdä töitä lainkaan.
Hänen kyntensä pureutuvat Willin ihoon vaativan otteen tarttuessa punaiseen tukkaan, painaessa hänen päätään alemmas, pitäessä paikallaan jatkuvasti tiukemmin. Hänen polviinsa koskee ja leukaakin jomottaa, mutta voi hyvä luoja, miten Will häntä käyttää, nai kovaa ja kiihkeästi aina syvälle kurkkuun asti.
Grell on aina arvostanut miehiä, jotka tietävät, mistä pitävät.
Kun William antaa periksi ja saattaa Grellin erään työpäivän jälkeen kotiin, kuten tämä on jo vuosia vongannut, se tapahtuu toisen kerran.
Grell saa hädin tuskin takkia yltään, valojakaan ei ehdi sytyttää, kun Will on jo painanut hänet seinää vasten. Vaikka tämä (tietysti) olikin aina tavoitteena, ei Grell uskonut siihen päästävän ihan näin nopeasti, mutta ei hän valita, ei sitten lainkaan, työntää vain takamustaan voimakkaammin Williä vasten. Hänen kasvonsa hankaavat seinään niin, että seuraavana päivänä peiteltävää piisaa, vaikka eipä hän valita siitäkään, kaikkea muuta — sen siitä saa, kun tulee rajusti otetuksi omassa eteisessään. Ja mikäs sen parempaa.
Grell on aina käynyt kuumana miehiin, jotka selittelemättä dominoivat, mutta kun katseet lakkaavat kohtaamasta lomakkeiden siirtyessä käsistä toisiin, jopa häntä alkaa hieman arveluttaa.
Kolmannen kerran jälkeen Grell onnistuu jäämään yöksi.
Aamulla hän pukeutuu Willin paitaan, raottaa sälekaihtimia ja työntää lasit Willin nenälle ennen kuin tämä on herännyt, sitoo tämän kädet solmiolla sängynpäätyyn. Täydellistä. Toivottavasti. Grell nousee hankalan rakastajansa lanteille, näykkii korvaa ja kaulaa kai hivenen liian kovaa, katsoo suoraan silmiin niiden auettua.
Vastoin niitä empiviä epäilyksiä Will on hyvin iloinen nähdessään hänet, sillä toimitus on ohi suorastaan ennätysajassa. Vaikkei Grell ole ehtinyt edes ripsiä laittaa.
Lauetessaan Will näyttää todella, todella typerältä.
Kaikeksi onneksi Grell on aina rakastanut sellaisia miehiä.
III
Grell oli luullut, ettei William T. Spears voisi olla enää seksikkäämpi.
Se puheen varma ja tasainen nuotti, tarkkaan harkitut sanavalinnat, rautainen ryhti ja kehon hillityt liikkeet. Hänen auktoriteettinsa ei turhaa pönkitystä kaivannut, hän oli kylmäkiskoinen sillä kaikkein parhaimmalla tavalla, joka sai Grellin sisimmän suorastaan kehräämään vähäeleisellä paheksunnallaan, ja entäs sitten se tapa kohentaa silmälaseja viikatteen välkehtivällä terällä... Voi kyllä. Se mies sai byrokratiankin kuulostaamaan kieroutuneella tavalla kuumalta.
Ja silti nyt, kun Grell katsoi työpöydän takana istuvaa Williä tietäen, että sen aina yhtä moitteettoman mustan puvun alle kätkeytyivät hänen kaikkein syntisimmät punaiset pitsipöksynsä, hänen oli pakko myöntää aiemman arvionsa auttamaton erheellisyys.
IV
And Darkness and Decay and the Red Death held illimitable dominion over all.
- Edgar Allan Poe
Grell Sutcliff on tauti, ja William sai sen — suusta suuhun, kieleltä kielelle, tarttui suoraan keholle ja mielelle. Se viiltää ihon verille ja riuhtoo kanssaan rappioon, eikä William osaa taistella vastaan lainkaan niin paljon kuin pitäisi. Se korventaa häntä öisin kovimpana kuumeena, eikä koskaan pala pois, palaa vain toistuvina märkinä painajaisina. Niissä ei koskaan päästä pakoon. Niistä ei koskaan herätä.
Jälkeenpäin hän ei saata ymmärtää, miksi antoi periksi. Taas kerran. Hän muistaa teot, eleet, sanat, mutta sen olennaisimman saattaa vain tuntea. Hän käsittää sen vasta, kun Grell tekee sen kaiken uudelleen, kietoo kätensä hänen ympärilleen, puree niskaa ja nitkuttaa lanteitaan häntä vasten, avaa housut ja sitten on jo liian myöhäistä. Grell lupaa (ilman Willin lupaa) antaa ja ottaa, edestä ja takaa, ja aivan niin kuin aina, kuten petaa, siten makaa.
(hiestä märäthän ne lakanat ovat, rypyssä ja tahraiset ja tavallaan kai saastuneetkin, Grell sotkee kaiken, ne pitäisi kai polttaa)
Kun terävien hampaiden kaikkialle kehoon jättämät ruvet on miltei kokonaan raavittu irti, on aika tehdä uusia. Sairauden runteleman ruumiin ei kuulukaan olla entisensä.
Grell Sutcliff on tauti, se piinaava punainen kuolema, joka ulottaa otteensa jopa kiinni sinetöityjen muurien sisäpuolelle, ja vaikkei William vielä sitä haluakaan tunnustaa, hänen vastustuskykynsä petti jo aikoja sitten.
V
“Minun on niin kylmä, Will, voisit vähän lämmittää —”
“Keskity raporttiisi.”
“— uuh, ihan värisen —”
“Kirjoita nyt vain sitä raporttia.”
“Mutta Will, olen aivan märkä.”
“Jumalauta, Sutcliff! Jos panostaisit työhösi tökeröiden vihjaustesi veistelemisen sijaan, me emme nytkään istuisi täällä toimistolla! Kirjoita nyt se saatanan raportti tai pidän huolen siitä, että seuraava pakkolomautuksesi on pysyvää laatua.”
Grell loi häneen yhden loukkaantuneen mulkaisun ja alkoi sitten availla paitansa nappeja.
“S-Sutcliff! Mitä sinä oikein teet? Pue takaisin päällesi heti!”
“Pue itse. En tiedä sinusta, mutta minun kroppani on aivan liian kallisarvoinen noissa jäisissä kuteissa hytisemiseen. Sitä paitsi merivesi saa ihoni kihelmöimään.”
William huokaisi tuskastuneena, muttei sanonut mitään, kohensi vain silmälasejaan ja käänsi kaiken huomionsa omiin paperitöihinsä. Hoitakoon sitten hommansa ilkosillaan, aivan sama hänelle, kunhan asiat saataisiin rullaamaan. Kunhan työt tulisivat tehtyä. Hetken ajan vallitsi siunattu hiljaisuus.
“Herrasmies olisi antanut neidolle takkinsa.”
William oli aivan vähällä huomauttaa, ettei nähnyt huoneessa ketään neitoa, ainoastaan yhden räävittömän horon vailla minkäänlaista häveliäisyyttä, mutta hillitsi kuitenkin kielensä. Parempi pitää keskustelu yksipuolisena, silloin se saavuttaisi loppunsa nopeammin. Hetken asiaa harkittuaan hän myös heitti Grellille takkinsa, toivon mukaan se vaientaisi valituksen aiheesta ennen kuin se ehtisi kunnolla alkaakaan, ja sitten siunattu hiljaisuus palasi jälleen.
Tuntui oudolta ajatella, että hänen takkinsa oli muutoin täysin alastoman Grell Sutcliffin päällä, vasten tämän paljasta ihoa. Se takki ei olisi enää koskaan entisensä. Ja vaikkei asia Williamia oikeasti kiinnostanut, ei sitten lainkaan, hänen katseensa harhaili kuin omasta tahdostaan tarkistamaan, oliko Grell todella niin punapäinen kuin miltä vaatteet yllä vaikutti.
Vasta terävähampaisen hymyn välähtäessä Will tajusi tuijottavansa.
VI
Monet jänöt väriään vaihtavat, kun kaihtavat todellisen karvansa paljastamista, mutta maaniskuun rusakko ei muutu milloinkaan — minkä näet, sitä saat, eikä sillä ole kiire, se tekee ylityönsä aina, se seuraa aikaa taskukellokortista. Sille eivät kelpaa mitkä tahansa nauriit, porkkanoista nyt puhumattakaan. Hulluilla teekutsuilla se muistaa, milloin siirrytään, eikä koskaan valita, vaikka puhdas paikka ei sille ikinä osu. Ehkä on sen vuoro seuraavan ylennyksen jälkeen.
Hullun Haudantekijän pihaan löysi viimein tiensä se katti — kolli vaiko mirri, sen tietää harva ja sietää vielä harvempi — ja ollaan pöytätapain tuolla puolen, kun se tahtoo nuolla (”kai muuten kuolen”) kerman suoraan sormista, ei kuppi sovi tyyliin. Eivätkä kissat pidä teestä, kiitoksillahan ne elävät. Se änkee syliin, latkii, lipoo, hipoo hyvänmaun rajoja ja unohtaa ne tyystin. Ja kun liian suurten, ahnaiden kulausten jälkeen paksu, valkea kerma putoilee katin huulilta pisaroittain, rusakonkin on myönnettävä, että makeitahan ne mauttomuudet ovat, hunajaa ja siirappia, höyhenistä hattaraakin.
Päivän arvoituksesta ovat korpit jääneet, ei siivekkäistä piittaa kukaan, ne eivät enää mukaan mahdu. Mieluisasta saaliista kissa pitää kiinni sekä kynsin että hampain, eikä ruoalla leikkiessä ole enää olennaista, kumman piti kohota tämän nimenomaisen ravintoketjun huipulle.
“Jos haluaa sitä, minkä saa, saako silloin sitä, mitä haluaa?”
Nuori pähkinähiiri ei viitsi vastata, tällaiset tiedustelut tietävät vain ylitöitä; parempi siis nukkua niin kauan, että unohtavat koskaan mitään kysyneensä.
“Omatpa ovat hautajaisenne”, toteaa Hullu Haudantekijä ja voitelee kellonsa viisarit, “minulle se tuo leivän pöytään.”
Katti kyllä kehrää, mutta vastauksesta ei tietoa.
Rusakosta tuntuu, että virneen välkyttyä tarpeeksi kauan se näkee pelkän hymyn, ei itse kissaa enää lainkaan.
VII
William pitää siitä, miltä Grell Sutcliff näyttää, on aina pitänytkin, vaikka pitkään se oli salaisuus. Hiusten leiskuva sävy kielii siitä, mikä sähisee syvällä pinnan alla, ja maalattujen huulien huokuessa hekumaa lupaavat välistä pilkistävät hampaan pelkkää kipua. Kapeat lanteet keinuvat tanssivissa askelissa, pitkät sääret ristitään ainoastaan näennäisen sovinnaisesti, ja miten se keho taipuukaan jokaisen tilanteen vaatimalla tavalla...
Koko Grell on yhtä intohimon ruumiillistumaa. Ainakin Williamin silmissä.
William pitää myös siitä, miltä Grell Sutcliff kuulostaa, tuoksuu ja maistuu, vaikkei siitä puhuta edelleenkään. Grellin ruusuista parfyymia täydentää usein veren kalmainen katku, mutta edes Will ei ole niin etääntynyt kenttätöiden kuolemasta, ettei pitäisi sitä omalla tavallaan hurmaavana. Joskus arvon neito löyhkää prinssinsä käsivarsille heittäytyessään metallilta ja koneöljyltä, mutta todellisena herrasmiehenä William ei siitä viitsi huomauttaa. Yleensä. Grell nauraa kovaa, huutaa kovaa, voihkii ja vaikertaa täyttä kurkkua, ja vaikka se onkin välillä suorastaan kiusallista, on niin vahva tunneilmaisu oudon viehättävääkin. William itse ei koskaan kykenisi sellaiseen. Eikä hän joudu koskaan arvailemaan.
Ja Grell Sutcliff maistuu mustalle kahville ja kadotukselle, kai verelle ja raudallekin, hielle sekä juuri sille hekumalle, jota hänen kehonsa jokainen kaari viestii.
Sen verran jopa William saa itsestään irti, että kykenee myöntämään, miten hyvältä Grell tuntuu — niin hänen allaan kuin päälläänkin, sylissä ja vieressä, miten sileä ja lämmin ja odottamattoman pehmeä tämä hänen vuoteessaan on. Grell nukkuu pitkään ja joskus aamuisin Will tarttuu hänen käteensä, hymähtää poskelle valahtaneille tekoripsille, kiertää lempeästi punaisia suortuvia sormiensa ympärille.
Kun Grell, edelleen unessa, kurottaa häntä kohden, William on varma, ettei ole koskaan oikeasti onnistunut salaamaan yhtään mitään.
