Keisarinnan uudet vaatteet
fandom: Kuroshitsuji
paritus: Grell/William
ikäraja: mieto K-16
genre: en osaa kutsua tätä muuksi kuin parisuhdepöljäilyksi
yhteenveto:
Jos vanha tuttu Grell ei enää saanut Williamia innostumaan... No, ei tarvinnut olla mikään nero keksiäkseen, millaiset keinot voisivat pulmaan tepsiä.A/N: Kuroa uuden animen kunniaksi! Arvon shinigamit eivät vielä ekassa jaksossa esiintyneet, mutta pakko tässä on ollut kirjoittaa jotain ihan siitä ilosta, että pikapuoliin tulemme näkemään Williamin loistokkaat sirkus-releet väreissä <3 Suorastaan rukoilen, että Grellkin pääsee niitä ihailemaan
Ja ah, miten rakastankaan näitä tomppeleita! Tämän kirjoittaminen oli ihan älyttömän hauskaa, toivottavasti ainakin osa fiiliksestä välittyy lukijallekin asti, vaikka parantamisen varaa rutkasti jäikin -- tämä nyt on vaan jotenkin niin hömppä-osastoa, että menkööt hiomattomana. Alunperin tästä piti tulla pidempi, mutta silloin yleisvire olisi ollut väkisinkin masentuneempi, eikä sellaisen kirjoittaminen inspannut enää yhtään.
Grell oli kyllä kuullut, että kaikissa suhteissa kävi lopulta niin, mutta hänen oli silti vaikea hyväksyä sitä — ei, hänen oli
mahdotonta hyväksyä moista, se oli sietämätöntä. Hän ei oikein tiennyt, milloin asiat olivat päässeet urautumaan sellaisiksi, mutta yhtä kaikki oli selvää, ettei Will enää innostunut hänestä samalla tavalla kuin aiemmin.
Alku oli tietysti ollut hankalaa; ensin Williamilla oli kestänyt tovi jos toinenkin tajuta, millainen namupala hänen syliinsä oli yrittänyt kaiken aikaa heittäytyä, ja valaistumisenkin jälkeen kaikenlainen tunteiden tunnustaminen oli huomattavasti helpommin ajateltu kuin tehty. Grellistä oli ollut hetkittäin hupaisaakin seurata Willin itseään vastaan käymää kamppailua, oman lihansa heikkouden myöntäminen oli totisesti käynyt miespolon luonnolle, mutta kun jää oli kunnolla murrettu ja Williamkin viimein sinut tilanteen kanssa, oli romanssi roihahtanut sellaisiin liekkeihin, ettei edes Grell ollut ihan tosissaan osannut sellaista odottaa. Byrokraatin moitteettoman puvun ja aina yhtä siistin solmion alta oli kuoriutunut esiin intohimoinen rakastaja, joka parhaimmillaan valvotti Grelliä aamun pikkutunneille asti ottaen ja omistaen hänen koko kehonsa niin kiihkeästi —
Siis
oli valvottanut. Menneessä aikamuodossa.
Nykyään sellainen oli muisto vain. Vaikka he viettivätkin yöt lähes poikkeuksetta yhdessä, ei järjettömän pitkään valvominen vain toisen kehoa kartoittaen enää kuulunut ohjelmaan. Se aika kului nukkuessa. Oli toki omalla tavallaan äärettömän nautinnollista käpertyä valojen sammuttua kiinni Williamin kylkeen, tuntea tämän voimakas keho omaansa vasten niin rentona ja levollisena, mutta Grell olisi silti suonut hyvänyönsuukkojen tuovan useamminkin mukanaan jotain muutakin kuin pelkkiä kauniita unia. Will ei koskaan torjunut Grellin pitkittyviä kosketuksia vaan vastasi niihin suudelmin ja hekumallisin huokauksin, teki hän toisinaan aloitteitakin, mutta yksi orgasmi kummallekin oli hänen laskujensa mukaan täysin riittävä suoritus. Sen jälkeen hän veti pyjamahousunsa takaisin jalkaan, käänsi kylkeä ja vajosi uneen alta aikayksikön.
Mitä enemmän Grell asiaa ajatteli, sitä enemmän häntä harmitti se, että hänen oma kokemuksensa pitkistä, vakiintuneista suhteista oli käytännössä katsoen olematonta; hänen romansseillaan oli ollut tapana syttyä äkisti, kukoistaa muutaman hengästyttävän hetken ajan, ja sitten lakastua pois aivan yhtä äkisti kuin kaikki oli alkanutkin. Oliko tämä tällainen nyt varmasti aivan normaalia? Ja jos oli, niin minkä ihmeen vuoksi? Hänen rakkautensa Williä kohtaan paloi vähintäänkin yhtä kiihkeästi kuin aiemminkin, hän ei voisi kuvitellakaan saavansa ikinä tarpeekseen Willin seurasta, läheisyydestä, vain harvoin huulille asti nousevasta hymystä, tai niistä taivaallisista kosketuksista, suudelmista, vuoroin kiusoittelevista ja kovakouraisista otteista, hikisestä aistikkaasta seksistä mitä mielikuvituksellisimmissa paikoissa ja asennoissa, seksistä, joka sai Grellin kiemurtelemaan ja huutamaan ja anelemaan lisää, aina vain lisää —
Ei, asiat eivät nyt olleet lainkaan siten kuin niiden pitäisi. Will ei selvästikään pitänyt häntä enää ollenkaan yhtä viehättävänä ja puoleensavetävänä. Grell kyllä tiesi olevansa hyvännäköinen, se ei ollut muuttunut mihinkään, mutta ilmeisesti hänenkin lumovoimallaan oli rajansa. Ainakin Willin silmissä. Hetken verran Grell suorastaan panikoi, jossain vaiheessahan Williamkin varmasti tajuaisi tolkuttoman tympääntymisensä ja siivoaisi hänet lopullisesti pois elämästään, mutta omaksi onnekseen Grell ei ollut alakulossa rypevää tyyppiä. Ongelmat oli tehty ratkaistaviksi, kierrettäviksi tai yksinkertaisesti murskattaviksi, ja jos vanha tuttu Grell ei enää saanut Williamia innostumaan... No, ei tarvinnut olla mikään nero keksiäkseen, millaiset keinot voisivat pulmaan tepsiä.
Ja olihan se jo aiemminkin todettu, että estradit olivat menettäneet Grellissä suuren näyttelijättären.
Ajatus ei tuntunut lainkaan niin huojentavalta kuin sen olisi pitänyt.
“Sinulla on edelleen meikit naamassa”, Will oli huomauttanut värittömästi Grellin tullessa vuoteeseen ehostettuna.
Seksi oli ollut hyvää samalla tavalla kuin yleensäkin.
Sen jälkeen Will oli alkanut nukkua kuten yleensäkin.
Sonnustautuminen sukkanauhoihin ja läpikuultavaan pitsiin seuraavana iltana ei tuottanut sekään kovin kummoista tulosta. Oli Will Grelliä pidellyt hieman tavallista intohimoisemmin, juoksuttanut sormia hänen reisillään aivan erityisellä huolella ja tutkaillut uusien alusvaatteiden rusetteja hampaillaan, mutta mitään alkuaikojen kaltaista ylistävää oodia Grellin ulkoisista avuista se ei ollut aiheuttanut, ei sanaakaan, eikä tietenkään puhettakaan toisesta kierroksesta.
Grellin vatsanpohjaa kouraisi ikävästi hänen kietoessaan käsivarttaan pimeässä Willin vyötäisille. “Vanha tuttu Grell” ei selvästikään ollut sitä, mitä William kaipasi.
Grell toteutti jokaisena tempun, joka hänen päähänsä sattui pälkähtämään; hän oli kohtalokas viettelijätär, suorastaan neitseellinen ja naiivi, sekä tietysti virkaintoinen sihteeri siistissä asussa auttamassa arkistoinnissa, tuomassa pomolle kahvia ja tarjoamassa muitakin palveluksia. Williamin kivikasvot nytkähtivät näistä esityksistä sen verran, että toinen kulma kohosi toisinaan hivenen korkeammalle kuin tavallisten tyrmistysten hetkinä. Grell kokeili kodinhengettären roolia sonnustautuen esiliinaan ja valmistaen kolmen ruokalajin illallisen parhaan taitonsa mukaan, ja vaikka Will tarjottua ruokaa hänen kanssaan kynttilänvalossa söikin, ei siitäkään kokeilusta lopulta jäänyt käteen paljon muuta kuin kattilallinen ylikypsiä vihanneksia sekä pohjaanpalanut kastike.
Grell meikkasi eri päivinä eri tavoin, kokeili uudenlaista parfyymia, väänsi tukkaansa kaikille tietämilleen kampauksille, eikä Will kommentoinut kuin kysymällä yhtenä aamuna;
“Eikö tuo ole vähän epäkäytännöllinen?”
Muutoin hän ei reagoinut, suukotti vain Grelliä laimeasti poskelle toimiston ovella ennen työpöytänsä ja paperipinojen taakse katoamista. Aivan kuin mikään ei olisi muuttunut.
Ja kun kaikki mahdolliset kikat oli kokeiltu, ei auttanut muu kuin siirtyä niihin mahdottomiin.
Grell ei ollut tuntenut itseään vuosikymmeniin yhtä kömpelöksi kuin nyt mennessään töihin siinä standardien mukaisessa puvussa, musta solmio kaulassaan sekä lahkeiden pressit viivottimensuorina. Matalapohjaiset miestenkengät narisivat hänen kävellessään, hän ei ollut aiemmin tajunnutkaan, miten kovasti oli kiintynyt korkojensa kopinaan, ja hiukset tuntuivat palmikoituna kummallisen raskailta. Kuin hänen tukkansa olisi harteilla ja niskassa lepäävä taakka.
Heijastavien pintojen ohi kulkiessaan hän ei jäänyt katsomaan peilikuvaansa, ei siinä ollut hänelle itselleen mitään ihailtavaa. Muiden katseetkaan eivät tuoneet hänelle tavanomaista mielihyvää, itse asiassa huomio tuntui ainoastaan kiusalliselta, ja Ronald Knoxkin kompastui omiin jalkoihinsa Grellin toivottaessa tälle hyvät huomenet.
Lounaalla Will tuijotti Grelliä täysin peittelemättä, eikä Grell uskaltanut kysyä, pitikö Will näkemästään. Sen sijaan hän tiedusteli vaisusti, kumman luokse he tänään menisivät. Will epäröi.
“Minulla menee ylitöiden kanssa myöhään”, tämä lopulta vastasi. “Katsotaan, ehtisinkö huomenna paremmin.”
Eikä suukkoa, ei edes poskelle.
Grell ei tiennyt, oliko enemmän pahoillaan vai helpottunut.
Seuraavana päivänä Grell pukeutui normaalisti, eikä Will tuijottanut tai turvautunut siihen maailmankaikkeuden huonoimpaan tekosyyhyn Grelliä vältelläkseen; ylitöitähän hänellä oli aina, mutta eivät ne olleet enää pitkään aikaan olleet mikään este yhdessä nukkumiselle. Illalla Grell pohti ääneen, pitäisikö hänen kenties tehdä hiuksilleen jotain — leikata tai värjätä, vaihtelu voisi virkistää, Will ei ollutkaan nähnyt häntä silloin brunettina — mutta Williä ei aihe kiinnostanut edes sen vertaa, että olisi laskenut päivän lehden hyppysistään.
Kun vertauskuvallinen virtahepo olohuoneessa oli paisunut moninkertaiseksi siitä, mitä se oli vielä pari kuukautta sitten ollut, ei Grellillä enää ollut muita vaihtoehtoja kuin kohdata tosiasia; hän ei yksinkertaisesti enää herättänyt suuria tunteita Willissä, teki hän sitten mitä hyvänsä. Peli oli menetetty, game over, finito. Ivallinen ääni mielen perällä huomautti, että heidän tuttavuutensa aikana Will oli huomattavasti useammin torjunut hänet kuin ottanut avosylin vastaan, joten ei tämä nyt niin kipeää voinut tehdä, kyllähän Grellin pitäisi olla jo tottunut. Ja olihan tämä ollut ennustettavissa suhteen alkamisesta asti — Will oli hänelle vähän liian kunnollinen, vähän liian... täydellinen.
Asian käsitteleminen kummankaan kotona ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, lähdössä olisi turhankin voimakasta symboliikkaa oven sulkemisineen, ja pahimmassa tapauksessa käytännöllinen Will alkaisi pakata poistujan omaisuutta ennen kuin keskustelu olisi vielä ehtinyt edes kunnolla päättyä. Vaikka koko aiheesta puhuminen riipikin Grellin sisintä jo etukäteen, hänen olisi saatava tietää
miksi, tai olisiko ehkä sittenkin vielä jotain, mitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, jonkinlainen ratkaisu...
... joten eräänä iltapäivänä hän vain yksinkertaisesti kokosi itsensä, valmistautui pahimpaan, ja suorastaan ryntäsi Willin työhuoneeseen ovet paukkuen. Ihanteellisinta olisi ollut aloittaa koskettavalla monologilla, jolla hän olisi voinut vuodattaa pian entiselle rakastetulleen sen, kuinka pahoillaan, vihainen ja ennen kaikkea loukattu hän oli, mutta valitettavasti hän ei ollut vielä ehtinyt muotoilla kyseistä puheenvuoroa.
Will tervehti häntä hymähdyksellä katsettaan papereistaan nostamatta. Tyypillistä.
“Will. Olenko minä sinusta kaunis?”
“Tietysti.”
“Seksikäs?”
“Äärettömän.”
“Ja sinä... rakastatko sinä minua enää, Will?”
“Tiedät, että palvon maita, taivaita sekä muitakin tasoja jalkojesi alla.”
“Mitä?”
“Mistä tässä nyt taas oikein on kyse?”
“Will, minä en todellakaan tiedä mitään sellaista. Ethän sinä... ethän sinä enää... edes sano sitä minulle.”
“En viitsi tuhlata meidän molempien aikaa itsestäänselvyyksien toistelemiseen.”
Grell tuijotti Williamia hetken hämmentyneenä — hän ei ollut osannut varautua tällaiseen vastaukseen lainkaan, vaikka olihan se toki mittaamattomasti mieluisampi kuin yksikään hänen mieleensä juolahtaneista. Auottuaan hetken suutaan sanattomana Grell muisti, mistä koko väärinkäsitys oli saanut alkunsa, ja kimpaantui. Voisi Will nyt sentään vähän intohimoa osoittaa! Tai edes katsoa häneen päin. Ja koska odotteleminen oli ilmeisesti Willin kanssa tuhoon tuomittu ratkaisu, Grell marssi hänen luokseen, viskasi paperit lattialle ja istui itse siihen keskelle pöytää, suoraan Willin eteen.
“Grell...”
“Minä tarvitsen huomiota. Lempeä. Kiihkoa.”
“Toin sinulle aamulla kahvin vuoteeseen.”
“Minä tarvitsen niitä
nyt. Ja muulloinkin.”
“Ikään kuin en koskaan noteeraisi sinua.”
“Noteeraisit enemmän. Ja vähän kiihkeämmin. Siten kuin aikaisemmin.”
“Tästäkö ne omituiset oikut johtuivat?”
“Mistä muustakaan?”
“Ei sinusta aina ota selvää.”
“Olisit voinut yrittää...”
“En ehkä aina
haluakaan olla liian perillä mielesi liikkeistä. Sitä paitsi mitä se minulle kuuluu, miten sinä pukeudut, oma asiasihan se on.”
“Sinulle on siis aivan sama, mitä minulla on päälläni...?”
Will huokaisi kärsivästi ja loi kaihoisan katseen lattialle levinneisiin papereihin, mutta antoi kuitenkin hetken harkinnan jälkeen niiden olla.
“Yhtä poikkeusta lukuunottamatta asia on juuri niin — minua ei voisi enää vähempää kiinnostaa, mitä sinun päälläsi on. Kuten sanoin, oma asiasihan se on, ja sitä paitsi pidän huomattavasti kiinnostavampana sitä, mitä vaatteidesi alla on. Jopa se musta puku itsessään oli minulle täysin yhdentekevä; häiritsevää siinä oli ainoastaan epämukavuutesi. Myönnän nyt kuitenkin mieliksesi, etten ole mitenkään innoissani siitä ajatuksesta, että tekisit jotain tukallesi.”
Willin sormet kulkivat pitkin Grellin hiusrajaa, työntyivät punaisten kutrien lomaan, ja äkkiä pitkät suortuvat oli puristettu niin tiukkaan otteeseen, että Grellin päänahka kihelmöi. Onnellinen huokaus nousi hänen huulilleen.
“Sano se, Will.”
Will kohottautui tuoliltaan sen verran, että saattoi painaa huulensa Grellin korvalle, ja kuiskasi sitten pitävänsä juuri sellaisena niin Grellin tukasta kuin kaikesta muustakin. Grell taivutti päätään sivuun paljastaen kaulansa, hänen kätensä hakeutuivat vaistomaisesti Willin takamukselle.
“Tiedät itsekin näyttäväsi syntisen hyvältä, ei minun sitä tarvitse sinulle kertoa.”
“Tarvitseepas”, Grell huohotti. “Minä haluan kuulla sen. Minä haluan sinun hokevan sitä monta kertaa yössä —”
“Sinä olet jo kuullut sen kaiken”, Will mutisi Grellin leuan kaarta vasten. Näkymättömissä pysyttelevä hymy kuulsi läpi hänen äänestään. “Sitä paitsi epäilen sinun muistavan sen kaiken tarkemmin kuin minä itse, vaikka olisihan minun pitänyt arvata, että olet tässäkin kohden täysin kyltymätön.”
“Senkin tunteeton, julma mies... Ja Will, mikä se poikkeus on?”
“Mikä poikkeus?”
“Sinä sanoit
'yhtä poikkeusta lukuunottamatta'.”
“Kyllähän sinun nyt pitäisi tietää, mistä minä sinun päälläsi eniten pidän.”
“Mutta en minä tiedä. Mistä sitten?”
Tuskin havaittavissa oleva hymy ylsi äänestä huulille saakka. Will otti lasit pois niin itseltään kuin Grelliltäkin, sulki ne työpöytänsä ylimpään laatikkoon, siellä ne olisivat sekä poissa tieltä että turvassa kolhuilta. Grellin syke kiihtyi entisestään. Sitten Will nousi seisomaan, tarttui Grelliä paidan rinnuksista ja painoi tämän yhdellä voimakkaalla liikkeellä selälleen pöydälle.
“Minusta itsestäni tietenkin.”
