Nimi: Mitä sydämesi haluaa
Paritus: Albus/Gellert
Tyylilaji: angstia
Ikäraja: K-12
Yhteenveto: En näytä kasvojasi vaan syvimmän toiveesi.
A/N: Pieni pätkä Abuksen mietteitä.
Mitä sydämesi haluaa
Kukaan ei tiennyt Iseeviot-peilin alkuperäistä tarkoitusta, mutta Albus arveli sen valmistetun lähinnä huvittelutarkoituksiin. Toki myös hivelemään itsetuntoa ja edistämään siten sopimusten ja mahdollisten kauppojen syntymistä. Se ei kuitenkaan ollut mikään synkkä esine täynnä pimeää taikuutta, kuitenkin sen edessä oli vaipunut epätoivoon ja suistunut hulluuteen saakka vahvoja noitia ja velhoja. Maailmassa ei tainnut olla montaa ihmistä, jota sydämen syvimmän ja epätoivoisimman halun näkeminen, siinä aivan käden ulottuvilla, ei olisi saanut hieman tolaltaan.
Hän sortui siihen itse toisinaan; Iseeviotin vaaralliseen lumoukseen. Joskus hakeakseen uskoa oman aatteensa oikeellisuuteen ja tekojensa oikeutukseen. Joskus taas kaipauksesta ja surusta mykkänä, ainoana toiveenaan nähdä jälleen kasvot, joita hän kerran rakasti. Joita Iseeviot-peilin erehtymätön heijastus kertoi hänen yhä rakastavan kaiken terrorin, sorron, surun ja vihan jälkeenkin.
Minkälaisen miehen tämä teki hänestä itsestään?
Millainen mies rakasti murhaajaa?
Albuksella ei ollut muuta vastausta omiin kysymyksiinsä, kuin: tällainen. Juuri sellainen, jonka Iseeviot näytti hänelle suutelemassa maailman vaarallisinta pimeydenvelhoa. Kaikki tekopyhyys ja ulkokultaisuuden viimeinenkin häivähdys himmeni ja karisi pois hänen yltään, kun hän katsoi kuinka rakasteli Gellertiä peilin äärettömissä syvyyksissä kuin he olisivat kahden maailmankaikkeudessa, eikä mikään paha, tai tuskallinen olisi koskaan yltänyt heihin saakka.
Kun peilin pahin myrsky oli laantunut, hän näki usein vain Gellertin sellaisena kuin tämä oli nyt. Edes tämän nykyinen paatunut pahuus ei saanut hänen sydäntään horjumaan. Hän näki heidät rinta rinnan, kuin ystävät, kuin kumppanit, ja se oli kuvajainen, joka sai hänet murtumaan. Kuva siitä, mitä he olisivat nyt. Voisivat olla, ilman Gellertin suurudenhulluutta ja fanaattisuutta. Ilman tämän pohjatonta ylimielisyyttä ja ylemmyydentuntoa. Jos he olisivat vain kaksi toistensa veroista velhoa.
Loputtomasti jos-sanoja. Olisiko mikään silti mennyt toisin? Maailmankaikkeus oli täynnä mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia, joita ei kukaan pystynyt erottamaan toisistaan. Oliko Gellert koskaan rakastanut häntä niin kuin hän Gellertiä? Siitä Albus oli varma, ettei tämän kiintymys ja halu ollut missään vaiheessa näyteltyä, mutta merkitsivätkö sellaiset asiat Gellertille todella mitään? Hänen olisi ollut helpointa ainakin uskotella itselleen olleensa vain yksi uhri Grindelwaldin uhrien joukossa, mutta hän tiesi sen valheeksi. He olivat tavanneet toisissaan veroisensa, eikä sellainen jättänyt ketään kylmäksi. Mutta oliko siinä kaikki, mitä hän oli merkinnyt toiselle?
Albus oli kuullut Nurmengardin torniin rakennetusta tyrmästä, johon Gellert toivoi vangitsevansa hänet. Gellert oli ajatellut häntä, suunnitellut hänen tulevaisuutensa, mutta pystyikö siitä päättelemään muuta, kuin että tämä näki hänet edelleen hyödyllisenä lähinnä voimiensa ja älynsä tähden. Kaipasiko Gellert vain hieman haastetta myötäilijälaumansa keskelle? Vai oliko tällä jotain inhottavampia suunnitelmia, kuten keino lypsää hänen voimansa omaan käyttöönsä? Vai olisiko Albus kenties tämän pikku lemmikki ja voitonmerkki, pelote kaikille vastustajille, todiste siitä, että mahtavinkin velho kaatui tämän edessä? Uhraisiko Gellert aikaansa hänen nöyryyttämiseensä? Tai yrittäisikö tämä puhua häntä yhä puolelleen? Tulisiko tämä yön pimeinä tunteina hänen tyrmäänsä ja puhuisi lempeällä äänellä valheen sanoja kiintymyksestä ja rakkaudesta?
Ja mikä olisi loppujen lopuksi pahempaa? Lempeät sanat ja hellät kädet, karkeat sanat ja armottomat otteet, vai täysi välinpitämättömyys ja kaiken merkityksettömyys? Albus pelkäsi ajatella sitä, koska viime kädessä valinta ei olisi edes vaikea. Rakkauden vastakohta kun ei ollut viha, vaan välinpitämättömyys.
