Otsikko: Puhetta kärsimyksestä
Kirjoittaja: Minähän se
Genre: Draama, angst, huumori
Ikäraja: K-7
Paritus: (Edward/Bella)
Tekijänoikeus: En omista mitään, Stephenie Meyer tämän ficin hahmot ja on syypää siihen, että leikin niillä.
Yhteenveto: Edward ja Bella ovat päättäneet ottaa iisimmin, Edward kärsii, angstaa ja puhuu Carlislen kanssa ja angstaa lisää.
A/N: Tunnustan nyt kaikki Houkutus-ficcini. Tässä ei ole oikeastaan mitään logiikkaa, enemmän sellaista päläpälää ja tajunnanvirtaa mitä olen kirjoitellut.
Iltapäivä oli hitaasti kääntymässä illaksi, ja Edward laski minuutteja siihen, että näkisi taas Bellan. Hän oli tyytyväinen itseensä siinä, että oli pitänyt sanansa eikä ollut seurannut Bellaa Port Angelesiin, vaikka jokainen lihas hänen ruumiissaan olisi väkisinkin halunnut tehdä sen. Bella oli kävelevä katastrofi. Ihana, mutta itselleen äärettömän vaarallinen. Edward yritti keskittää ajatuksensa televisioon, jota hän oli katselevinaan, mutta se oli vaikeaa, kun toiset ajatukset kulkivat toisia ratoja eikä hän voinut olla kuulematta, kuinka herkullisesti ne keskittyivät ihmisvereen.
”Mahtoikohan herra Green sittenkin valehdella? Haavan muoto ei oikein täsmännyt kertomukseen. Verenvuoto oli jo aikoja sitten tyrehtynyt, vaikka hän sanoi vammaa aivan tuoreeksi… Pitäisiköhän ilmoittaa poliisille? Verta oli varmasti vuotanut enemmän kuin hän väitti. Se oli kastellut…”
”Lopeta jo!” Edward menetti lopulta hermonsa. Hän oli tänään yrittänyt parhaansa saadakseen veren pois mielestään ja sitten hänet kirottiin seuralla, joka ei muuta ajatellutkaan. Tyypillistä hänen tuuriaan, että Carlislen viimeisin potilas oli mies, jonka kertomuksessa oli jotain hämärää ja että tämä pohti sitä hänen lähettyvillään niin tiiviisti, että veri suorastaan pursui Edwardin mielikuvissa. Onneksi ketään muita ei ollut kotona.
”Ei se ole pitkään aikaan häirinnyt sinua”, Carlisle sanoi kääntämättä katsettaan hänen suuntaansa. Se oli toteamus, joka vaati siitä huolimatta jonkin vastauksen. Carlisle tuijotti intensiivisesti televisiota. Tällä oli se hauska tapa, että tämä ei luottanut televisioruudun kuvaan. Vaikka tämä oli aina lopulta tullut sinuiksi eri aikakausien teknisen kehityksen kanssa, tämän oli vaikea luopua joistain seikoista kuten kiinnittämästä huomiota kuvan liikkeeseen. Sehän saattoi vaikka lasin läpi karata yhtäkkiä kimppuun. Edward oli aikanaan tottunut paljon nopeammin, mutta toisaalta hän luotti siihen, ettei televisiokaan voisi karata hänen kimppuunsa ilman, että hän lukisi ensin se ajatukset. Toistaiseksi se logiikka oli toiminut hänestä moitteettomasti, vaikka siinä oli tiettyjä aukkoja. Hän ei pystynyt lukemaan televisiossa esiintyvien henkilöiden ajatuksia.
”No nyt se kuitenkin häiritsee”, Edward vastasi värittömästi. ”Se johtuu Bellasta. Hän on niin sanotusti herkistänyt minut verelle.”
”Millä tavalla?” Carlislen äänensävy ei muuttunut mihinkään. Se oli ihan ystävällinen, mutta vain siksi, että puhuja oli harjoittanut sen sellaiseksi. Ei sillä, että Edward olisi uskonut, että Carlisle olisi koskaan ollut erityisen pahantahtoinen – niinä aikoina, joina hän oli ehtinyt lukea tämän mieltä, hän oli ehtinyt vakuuttua siitä - mutta silti Edward oli aivan varma, että pahantahtoisenakin se olisi kuulostanut ihan samalta.
”No juuri sillä tavalla.” Edward näykkäisi omaa kättään hampaillaan visualisoidakseen halujaan. ”Mutta en minä häntä halua purra vaan muita tähän asiaan täysin viattomia ihmisiä. Hänen lähellään hallitsen itseni.”
”Ja olet epäilemättä oma hurmaava itsesi.” Carlislen huulet nytkähtivät kuin tätä olisi naurattanut, ja Edward kuuli tämän muistoissa oman äänensä huutavan korkeaksi kohonneena. Hän todisti kohtausta kultaiselta 60-luvulta. Hän oli ollut sekaisin raivosta, koska joku oli kolhinut hänen uutta Ford Angliaansa, eikä Alice muka pystynyt sanomaan, kuka se oli ollut. Hän oli varsin värikkäästi ilmaissut epäilevänsä Alicen näkyjen rehellisyyttä. Alice oli tietysti loukkaantunut ja ajatellut rumia ajatuksia hänestä seuraavien viikkojen ajan. Onneksi Alice ei ollut sydämeltään pitkävihainen. Ei ainakaan kauhean pitkävihainen.
”Tuota ei lasketa”, Edward yritti pysyä vakavana ja näyttää hapanta naamaa, mutta se ei aivan onnistunut. ”Se Anglia oli rakas minulle, tiedät sen. Sillä oli tunnearvoa. Olisin halunnut kostaa tekijälle rakkaani kärsimykset.”
”Kärsimyksistä puheen ollen…”, Carlislen aloitti kuin ohimennen, mutta Edward oli nopea. Hän ei edes kuunnellut tämän ajatuksia pysäyttäessään ne ja ennakoidessaan, mihin ne johtaisivat.
”Ei! Mitä ikinä aiotkaan sanoa, niin ei! Minä en keskustele siitä sinun kanssasi!”
”Keskustele mistä?”
”Kärsimyksestä!” Edward henkäisi päättäväisenä ja jatkoi yhtä topakasti. ”Minä en kärsi mistään!”
”Oletko aivan varma?” Carlislen huulilla käväisi uudelleen hienoinen hymy. ”Sepä hyvä. Sitten on turvallista pyytää sinulta palvelusta, joka varmasti tuottaa kärsimystä.”
Tällä kertaa Edward päätti kiinnittää huomiota siihen, mitä Carlisle ajatteli. Hän näki liikuntasalin täydeltä kuhisevia ihmisiä, jotka olivat enimmäkseen naisia, ja itsensä seisomassa hymy huulilla yhden pitkän pöydän takana. Pöydällä hänen edessään oli esitteitä, joissa puhuttiin ehkäisystä.
”Et ole tosissasi!” Hän ähkäisi melkein kauhistuneena, mutta Carlisle nauroi hänen ilmeelleen.
”Rauhoitu, laskin tietysti leikkiä. En ottaisi sinua mukaan, kun kerran verenhimosi on kasvanut, mutta ajatus on kieltämättä huvittava. Ja kyllä miehen jo sinun iässäsi pitäisi tietää näistä asioista.”
”Miksi? Minulla ei ole mitään, mikä voisi tarttua sillä tavalla tai alkaa kasvaa. Sentään jossain mielessä olen vaaraton.” Edward naurahti lyhyesti. Koululla pidettäisiin viikonloppuna tapahtuma, jonka oli tarkoitus palvella yhteisön elämää ja lisätä yhteistyötä. Sattuneista syistä se ei häntä juuri kiinnostanut, mutta Carlisle oli eri asia. ”Meinaat siis pitää forksilaisille tietoiskun kutemisen vaaroista?” Edward kysyi virnuillen.
”Heidän tulisi olla tietoisia elämän pienistä tosiasioista, jotteivät ne tulisi aivan yllätyksenä kuten monelle näyttää tulevan.” Carlisle rypisti otsaansa, ja Edward kuuli, että tämä oli surullinen ihmisten tietämättömyydestä ja muisteli erinäisiä raskaana olevia tyttöjä, jotka näyttivät aivan liian nuorilta synnyttämään lapsen. Taas kerran. Jos Carlisle ei olisi ollut vampyyri, tästä olisi varmasti tullut hyvä yhteiskunnallinen vaikuttaja, mutta politiikkaan osallistuminen oli poissa laskuista. Se kiinnitti liikaa huomiota ja uran luominen olisi vaatinut vuosia parrasvaloissa ja tiennyt vaikeuksia siinä vaiheessa, kun tuli aika kadota. Se oli ylellisyyttä, johon heillä ei ollut varaa.
”Mikset ottaisi Emmettiä mukaasi.” Edward naurahti ja yritti ajatella jotain mukavampaa ja vähemmän melankolista. Kuten pähkähullua Emmettiä, jolla oli omalaatuinen suhtautuminen jokaiseen asiaan. Lopulta hänen ajatuksensa silti eksyivät Bellaan, vaikka hän ei halunnut ajatella tyttöä. Heidän nerokas ideansa oli ollut pysytellä hetki erossa, jotta heidän suhteensa näyttäisi Charliesta edes vähän enemmän normaalilta. Edward oli toivonut, että pääsisi paremmin sinuiksi omien tunteidensa kanssa ja että ne asettuisivat edes hieman hillitymmiksi, mutta niin ei näyttänyt todellakaan käyvän. Kaipaus oli suorastaan tappavaa.
Carlisle näytti siltä kuin olisi oikeasti pohtinut Edwardin ehdotusta ottaa Emmett mukaansa, mutta Edward arveli, että tosiasiassa tämä pohti jotakin häneen liittyvää. Se oli melkeinpä ainoa asia, joka olisi selittänyt sen, ettei hän kyennyt selkeästi lukemaan tämän ajatuksia. Toinen mahdollisuus oli, että tämä ajatteli omaa seksielämäänsä.
”Emmetin mukaan ottamisessa olisikin ideaa, jos Forksissa olisi pahaa puutetta lisääntymisestä. Hänestä voisi tulla seksin puolestapuhuja.”
”Ja hän puhuisi siitä kauan, hyväntuulisesti ja mielellään.”
”Puhumattakaan siitä, että saisi kaikki häveliäät rouvat punastumaan.”
”Ja sinäkö et muka saa?” Edward kysyi virnistäen. Hän oli nähnyt, mikä vaikutus Carlislella oli naisiin iästä riippumatta. Vanhat häveliäät naimisissa olevat naisetkin kikattivat ja punastelivat usein kuin pikkutytöt tämän vastaanotolla. Ja monet heistä vieläpä intoutuivat heittelemään riettaita vihjauksia. Enemmistö naisista olisi vähät välittänyt ehkäisystä harrastaessaan seksiä tohtori Cullenin kanssa.
”Niin no…” Carlisle kohautti olkapäitään antautuneena. ”Ehkä minä olen yhtä huono vaihtoehto puhumaan ehkäisys1ä kuin Emmettkin.”
”Vähintään yhtä huono, luultavasti vielä huonompi”, Edward vastasi rehellisesti ja irvisti, kun televisiosta oli alkamassa CSI. Miksi kaikki verinen väkivaltaviihde tuli silloin, kun sitä ei kestänyt katsoa? Hän tarttui kaukosäätimeen vilkaisten Carlislea paljon puhuvasti. Tämä nyökkäsi myöntävästi – luultavasti helpottuneena siitä, että saattoi kokonaan irrottaa huomionsa ruudusta. Carlisle oli turhan kohtelias edes miettiäkseen kysymystä television sulkemisesta, jos luuli, että joku katsoi sitä.
”Olkoon niin, mutta olen silti ihan hyvä vaihtoehto puhumaan kärsimyksestä”, Carlisle sanoi pehmeästi, ja Edward irvisti mielessään, mutta piti ulkoisen ilmeensä tällä kertaa välinpitämättömänä ja tietämättömänä. Hän ei siis ollut tehnyt asiaa tarpeeksi selväksi. Tai sitten oli, mutta Carlisle tahallaan jätti sen huomiotta.
”Mistä kärsimyksestä?” Edward kysyi kepeästi pelaten vain turhaan aikaa.
”Sinun kärsimyksestäsi, Edward. Oletko ajatellut, että -”
”En! En todellakaan ole! Etkä sinäkään saisi ajatella!” hän yritti käskeä, mutta sillä ei ollut toivottua vaikutusta. Carlisle ajatteli juuri sitä, mutta aivan toisin kuin Edward. Kun Edward ajatteli sitä, hänen mielensä oli täynnä himoa, halua ja kaipausta, kaikkia itsekkäitä syitä. Silloin oli helppo sanoa, että se oli yksinkertaisesti väärin ja rypeä itsesäälissä.
”Onko se mielestäsi vain sinun päätösvallassasi? Entä jos Bella itse haluaa valita toisin kuin sinä hänen puolestaan?” Carlisle jatkoi itsepintaisesti.
”Sillä ei ole väliä.” Edward mulkaisi puhekumppaniaan samanaikaisesti kiukkuisesti ja tuskaisesti. ”Hän on nuori. Hän ei ymmärrä sitä valintaa. Tuomitsisitko todella hänet ymmärtämättömänä ikuiseen elämään?”
”Niin kuin sinut?” Carlisle kohotti hieman kulmiaan. Se ei ollut moite eikä syyte. Siinä ei ollut surua tai loukkaantuneisuutta, mutta Edward puristi kätensä vihaisesti ja häpeissään nyrkkiin tajutessaan, että oli ajautunut umpikujaan. Hänestä olisi ollut parasta, jos asian olisi jotenkin voinut kääntää leikiksi, mutta hän ei keksinyt mitään.
”Se on eri asia”, hän vastasi lopulta happamesti, mutta Carlisle huitaisi kädellään kuin sanoen, ettei sillä ollut väliä, vaikka asia olisikin ollut niin.
”Vain sinä tiedät ja voit sanoa, teinkö osaltasi oikein vai väärin. Tiedät, kuinka oma arvioni siitä on vuosien varrella vaihdellut”, tämä sanoi lempeästi. ”Mikä on oikein minulle, ei välttämättä ole oikein muille. Mikä on toiselle pelastus, voi olla toiselle kadotus. Joskus on helpompaa uhrata itsensä toisen puolesta kuin ottaa toisen antama uhri vastaan.”
Sitä seurasi hiljaisuus. Edward ei halunnut ajatella sitä, mitä Carlisle oli juuri sanonut. Hän käänsi katseensa jalkoihinsa ja yritti tahallaan keskittää huomionsa talon ympäristöön, mutta siellä oli aivan äänetöntä. Mikään ei kiinnittänyt hänen huomiotaan. Vain lisää hiljaisuutta. Hän nielaisi. Se oli jäänne hänen muutostaan edeltäneeltä ajalta. Hänen oli pakko ajatella ja lausua ajatuksensa ääneen.
”Sinä siis tosiaan olet sitä mieltä, että minun pitäisi ainakin harkita sitä?” hän kysyi epäuskoisesti Carlislea tuijottaen. Tämän silmissä oli myötätuntoinen ilme.
”Edward… Sinun pitäisi edes harkita sitä mahdollisuutta, että Bella saattaa todella pitää sinua ihmiselämänsä uhraamisen arvoisena.”
Siinä se ongelma olikin, että Edward ei halunnut eikä suostunut pitämään elämäänsä kenenkään äärimmäisten uhrauksien arvoisina. Ei ainakaan Bellan.
*******