Tapaus: Dudley Dursley K-16
1. lukuKun hissin kultainen ristikko avautuu rämisten, Harry nilkuttaa särkevän nilkkansa kanssa ohi raunioituneen suihkulähteen kohti hormiasemaa. Edellisen illan teknisissä treeneissä Michael Corner onnistui kamppaamaan hänet alleen ja nyrjäyttämään hänen nilkkansa. Michael puolestaan sai mustan silmän, mutta Harry on edelleenkin sitä mieltä, että se oli vahinko. Hän ei kanna kaunaa Michaelia kohtaan. Ei varmasti. Silti hänen huomenestaan puuttuu lämpöä, kun hän jättää tälle lämmitetyn apulaispäivystäjän paikan.
Harry ahmaisee epähuomiossa tuhkaa suuhunsa hormipyörityksen aikana. Hän tömähtää ulos omasta takastaan yskien ja puristaen silmiään tiukasti kiinni. Ellei hän inhoaisi ilmiintymistä vielä enemmän, hän ei hormittaisi koskaan. Mutta lentäminen on liian riskialtista edes häivytettynä, eikä jästien julkinen liikenne ole vaihtoehto, jos muilla tavoin on mahdollista olla töiden jälkeen kotona tunnin sijasta parissa minuutissa.
Kello on puoli yhdeksän, ja talo on tyhjä. Harry tietää sen, vaikka näkeekin ainoastaan olohuoneen. Ron on käytännössä muuttanut Hermionelle, sillä vaikka he molemmat viettävät vapaailtoinaan aikaa Äkkijyrkkä seitsemässätoista, Harry ei muista, milloin Ron olisi viimeksi nukkunut omassa sängyssään.
Hän syö kinkkua suoraan paketista ja juo maitoa purkinsuulta vaimentaen Hermionen nalkuttavan äänen päässään. Pitkän yön jälkeen talon hiljaisuus on samettia hänen korvilleen. Hän viskaa rypistyneen aurorikaapunsa sohvan selkänojalle ja venyttelee käsiään pitkälle päänsä ylle. Jäseniä väsyttää, mutta häntä ei kuitenkaan nukuta vielä. Pikainen silmäys televisioon kertoo sen, ettei hän juuri nyt halua katsoa mitään. Lukeminenkaan ei houkuta.
Hormikello pingahtaa, ja Harry kääntyy yllättyneenä kohti takkaa. Hermione astuu sisään Ron perässään.
"Harry, onpa hyvä että ehdit jo kotiin!" Hermione huudahtaa. Hänen äänensä on kireä ja hänen kulmakarvansa ovat hieman rypistyneet, aivan kuin hän pohtisi ongelmaa.
"Hei", Harry tervehtii ja tipahtaa sulottomasti sohvalle. Hän nostaa kätensä vaistomaisesti työntämään laseja ylös nenänvartta, mutta muistaa vasta tökättyään itseään silmäkulmaan, että ei enää käytä sellaisia. Velhomaailma ei tunne laserleikkausta, mutta Harry ei kuulukaan pelkästään velhomaailmaan.
"Teitkö aamiaista?" Ron kysyy ja suuntaa suoraan keittiöön. "Ei haise miltään."
"Ääliö, tulin kotiin vasta kolme minuuttia sitten. Mikä nyt on?" Viimeiset sanat hän suuntaa Hermionelle, joka istuu vapaaseen sohvanpäätyyn.
"Meillehän tulee myös jästien sanomalehtiä, niin kuin The Guardian, koska haluan—"
"—pysyä tapahtumien tasalla niin velho- kuin jästimaailmassakin", Harry lopettaa Hermionen tutuksi tulleen lauseen. "Joo, tiedän."
"Niin, no joka tapauksessa, satuin huomaamaan tänä aamuna tämän", Hermione tokaisee häkeltymättä ja ojentaa Harrylle lehden.
Harry tarttuu karkeaan paperiin. Lehti on taiteltu kolmeksi niin, että sen keskelle jäävästä palstasta ympyröity ilmoitus erottuu selkeästi. Harry lukee, sulkee silmänsä hetkeksi ja lukee uudestaan.
"Ei voi olla totta", hän mutisee ja vilkaisee Hermionea, joka istuu jännittyneenä sohvanreunalla. "Dudley?"
Hermione nyökkää ja näyttää tyytyväiseltä, aivan kuin Harry olisi juuri osannut vastata visaiseen koulutehtävään.
"Sen on pakko olla Dudley. Vai kuinka monta serkkua sinulla on jästimaailmassa? Ainakaan sellaista, jonka olet tavannut ennenkin?"
Harry pudistaa päätään järkyttyneenä ja lukee ilmoituksen vielä kerran.
Oletko nähnyt Harry Potteria? Kaipaan tietoja serkkupojasta, yhteydenotot nimimerkille.
Nimimerkkinä on pelkkä numerokoodi, mutta Harry viettää huvittuneen puoliminuuttisen miettimällä, minkä nimimerkin Dudley olisi itse valinnut, jos olisi sen pystynyt tekemään. Iso D on todennäköinen, mutta Harry tyrskähtää kuvitellessaan allekirjoituksena Dudderssia. Pian hänen hymynsä kuitenkin hyytyy. Miksi Dudley haluaa tavata? Mitä ihmettä hänen serkkunsa voi hänestä haluta? Mutta oli Dudleyn viestin takana mitä hyvänsä, niin varmaa on, että se on kirjoitettu Petunia-tädin tai Vernon-sedän tietämättä.
"Se voi tarkoittaa jotakuta toista Harry Potteria. Meitä on varmasti useampiakin."
"Miksi ottaa riski? On kuitenkin mahdollista, että serkkusi haluaa ottaa yhteyttä. Eikö olisi parasta varmistaa asia?"
Harry lukee ilmoituksen neljännen kerran ja valittaa ääneen. Hän ei halua nähdä serkkuaan, ei nyt kun elämä vihdoin alkaa olla mallillaan. Hän ei halua nähdä ihmistä, joka teki hänen lapsuudestaan helvettiä. Mutta samalla hänen luontainen uteliaisuutensa herää. Viime kerralla, viimeisellä kerralla kun hän näki Dudleyn, tämä oli kätellyt häntä. Toivottanut onnea. Ainoana perheestään. Ja nyt Dudley halusi nähdä hänet.
"Näytitkö sen jo?" Ron kysyy tullessaan keittiöstä voileivän kanssa. "Sori tästä, mutta Hermione raahasi meidät tänne ennen kuin ennätettiin edes aamiaista syödä."
Harry naurahtaa kerran, tavan vuoksi, mutta hänen ajatuksensa askartelevat edelleen ilmoituksessa.
"Tiedätkö, miten saan ilmoituksen jättäjän selville?" hän kysyy lopulta Hermionelta, joka näyttää valmiilta pitämään luennon.
"Totta kai", Hermione sanoo heti. "Soitat tähän numeroon."
Harry tarttuu hänelle ojennettuun paperilappuseen ja nousee ylös sohvalta. "Ne antavat minulle Dudleyn numeron vai? Tai siis, eivät kai ne yhdistä suoraan?"
Hermione pudistaa päätään. "Todennäköisesti Dudley on jättänyt puhelinnumeronsa tai ainakin yhteystietonsa siltä varalta, että hänen ilmoitukseensa vastataan."
Harry nyökkää ja tarttuu puhelimeen. Kymmenen minuuttia myöhemmin hänellä on kädessään toinen puhelinnumero ja varmistus siitä, että ilmoituksen jättäjä on todellakin hänen jästiserkkunsa. Hän ei tiedä, ollako iloinen vai ei, mutta ainakaan hänen ei enää tarvitse epäillä. Hän naputtelee kännykkäänsä Dudleyn numeron ennen kuin menettää rohkeutensa ja astelee keittiöön, pois välittömältä kuuloetäisyydeltä. Ron on avannut television ja piirrettyjen äänitehosteet luovat tarpeeksi taustahälyä.
Puhelin hälyttää kerran, kahdesti, sitten luuri nostetaan.
"Dursley."
Ääni on tuttu, mutta samalla valtavan vieras. Harry täytyy muistuttaa itseään, että Dudley on nyt aikuinen ja on ymmärrettävää, ettei hän tunnista tämän ääntä. Siinä on kuitenkin römeyttä, jota Vernon-sedänkin äänessä oli. Harry värähtää tahtomattaan ja selvittää kurkkuaan.
"Dudley? Täällä on Harry. Harry Potter. Serkkusi."
Hiljaisuus. Taustalta kuuluu vaimeaa melua, aivan kuin Dudley olisi ulkona, lähellä ihmisjoukkoa. Dudleyn hengitys rahisee ja hirttää kiinni hetkeksi, ennen kuin hän vetää äkkiä henkeä.
"Harry?"
"Joo, minä."
"Luojan kiitos, että soitit! Laitoin ilmoituksen lehteen kun en tiennyt miten muutenkaan saan sinuun yhteyden", Dudley selittää kimeällä äänellä. "Tai siis, enhän voinut käyttää mitään
pöllöjä, koska ei normaaleilla ihmisillä ole sellaisia."
Harry pyöräyttää silmiään ja siemaisee vettä. Sanat ovat ajattelemattomat, mutta äänensävy kuitenkin helpottunut, joten Harry päättää antaa puoliloukkauksen mennä ohi korvien.
"Joo, ymmärrän kyllä. Onneksi Hermione sattui huomaamaan sen ilmoituksen. Minulle ei tule jästilehtiä."
Dudley on hetken hiljaa, ja Harry virnistää itsekseen kuvitellessaan, kuinka paljon sana "jästi" aiheuttaa tälle päänvaivaa.
"Tyttöystäväsi?"
"Ei", Harry tokaisee. "Kuule, Dudley, mitä asiaa sinulla oli?"
Jälleen hiljaisuus, jota seuraa syvä huokaus. Ja ennen kuin Dudley edes jatkaa puhumista, Harry jo tietää, että jotain on tapahtunut. Jotain kamalaa.
"Sitä vain... no, laitoin ilmoituksen koska... äiti ja isä ajoivat kolarin viikko sitten."
Kaikesta kokemastaan kaltoinkohtelusta huolimatta Harry ei voi olla järkyttymättä uutisesta. Vaikka hän kuinka haluaisi sen kieltää, Petunia on kuitenkin hänen äitinsä ainoa sisar. He ovat verisukua.
"Miten pahasti heille kävi?" Harry kysyy äänellä, jonka toivoo olevan neutraali. Dudley niiskauttaa nenäänsä.
"He... he kuolivat välittömästi."
Harry seisahtuu keskelle keittiötään. Hän näkee olohuoneen oviaukosta Hermionen, joka tuijottaa häntä silmät selällään oivaltaen selvästi, että jotain on tapahtunut. Ronilla kestää pari sekuntia kauemmin, sitten hän vilkaisee ensin Hermionea ja kääntää salamannopeasti katseensa Harryyn pyristellen seisomaan, taikasauva jo valmiiksi kädessään. Harry saa vaivoin nostettua kätensä torjuvaan eleeseen.
"Dudley... olen pahoillani."
Se ainakin on totta. Ei hän koskaan halunnut Dursleyiden kuolevan. Ei ainakaan tosissaan. Ei ainakaan sen jälkeen, kun jätti heille jäähyväisensä. Hänen vatsanpohjassaan muljahtaa kun hän tajuaa, että se oli todellakin viimeinen kerta.
"Kiitos", Dudley sopertaa, ääni karheana kuin vastaitkeneellä. Harryn käy häntä sääliksi.
"Missä he... hautajaiset?"
"Eilen", Dudley kertoo.
"Okei", Harry kuiskaa eikä tiedä, onko tästäkään uutisesta helpottunut vai ei.
"Harry", Dudley niiskahtaa uudelleen. "Me ei erottu kovin hyvissä väleissä."
Harry puree poskeaan, ettei tuhahtaisi ääneen. Dudley ansaitsee sanoillaan mitalin vuoden vähättelystä. Harry yrittää kuitenkin, todellakin yrittää olla sivistynyt. Dudley on sentään menettänyt juuri vanhempansa.
"Mutta ajattelin, että ehkä voitaisiin nähdä joskus? Käytäisiin teellä tai oluella tai ihan mitä vain?"
Harry kääntää selkänsä kohti olohuonetta, etteivät Hermione ja Ron näkisi hänen irvistystään.
"Tuota..."
"Tai siis, ymmärrän jos sinulla on kiireitä mutta ajattelin, että jos joskus ehtisit..." Dudley mutisee.
Harry puristaa silmänsä tiukasti kiinni ja kiroaa äänettömästi. Hän ei halua. Hän ei voi! Mutta silti hän tietää jo nyt, että tulee suostumaan Dudleyn pyyntöön vain, koska ei osaa sanoa ei. Ja Dudleyn kunniaksi on kuitenkin sanottava, että vaati luultavasti suuria henkisiä ponnisteluja saada ilmoitus lähetettyä lehteen. Olihan siinä niin monta sanaakin.
"Joo, nähdään vain", Harry vastaa lopulta, mutta ei saa ponnisteluistaan huolimatta sanottua tekevänsä sen mielellään. "Tänään on vapaapäivä, käykö kahdelta?"
Harry seisoo kadulla, aivan seinän vieressä, ja puristaa sormiaan nyrkkiin takkinsa taskuissa. Hänellä on taikasauvansa, tietysti, ei hän osaisi eikä voisi olla ilman, mutta hän ei silti usko joutuvansa käyttämään sitä tänään. Dudleyn ilahtunut ääni hänen lupauduttua oluelle oli ollut ehdottoman aito. Dudley todellakin haluaa tehdä parhaansa, jotta Harry kokee olonsa miellyttäväksi. Hän jopa jätti pubin valinnan täysin Harryn käsiin.
Dudley kääntyy kulman takaa ja vaikka Harry ei ole nähnyt tätä vuosiin, hän tunnistaa serkkunsa heti. Dudley ei ole pitkä, mutta niin massiivinen, että näyttää kokoaan suuremmalta. Enää ei ole tietoakaan kaksoisleuasta tai hyllyvistä makkaroista — nyt Dudley on pelkkää lihasta. Jykevästä rungostaan huolimatta hän on vetänyt hartiansa kyyryyn, ja hänen kasvoillaan on murtunut ilme.
"Hei, Dudley", Harry sanoo, kun Dudley ennättää kuuloetäisyydelle.
Välittömästi äänen kuullessaan Dudley ryhdistäytyy ja kun hänen katseensa osuu Harryyn, hän räpäyttää silmiään pari kertaa. On kenties yllättynyt siitä, että Harryn on vihdoin viimeisinä teinivuosinaan onnistunut kasvaa miltei neljä tuumaa ja että hän on nyt Dudleyta pidempi. Mutta nopeasti, Dudleyn mittakaavalla, hän tokenee ja hänen alakuloisille kasvoilleen leviää aito hymy.
"Harry, hyvä nähdä taas", Dudley sanoo hartaasti ja tarttuu Harryn käteen. Hän kättelee kuin mies, joka tietää omat voimansa ja on oppinut välttämään satuttamasta muita. Harry ei edes irvistä. "Tännekö me mennään?" Dudley kysyy ja nyökkää viereisen pubin ovea kohti. Harry kohauttaa harteitaan ja nilkuttaa Dudleyn perään.
Pubi on pieni ja siisti, eikä siellä ole vielä niin aikaisin arkipäivänä muita asiakkaita. Baaritiskin taakse ilmestyvä nainen pyyhkii käsiään astiapyyhkeeseen.
"Kaksi tuoppia, kiitos", Harry pyytää. Hän vetää hanskoja käsistään ja vilkuilee syrjäsilmällä Dudleyta. Tämä laskee takkinsa vetoketjun puoleen väliin asti ja katselee ympärilleen. Dudleyn muodonmuutos ei ulotu vain tämän valtaviin mittasuhteisiin: vaaleat hiukset ovat lyhyet, vain päälaella niissä on sen verran mittaa, että ne voisi nostaa pystyyn. Nyt ne kuitenkin lakoavat pitkin päätä.
"Kuule, olen oikeasti pahoillani Petunian ja Vernonin takia", Harry sanoo uudelleen. Dudley hätkähtää, aivan kuin hän olisi unohtanut Harryn olleen läsnä. Hän haroo hiuksiaan pystympään ja katsoo jonnekin Harryn olan taakse.
"Kiitos", hän saa lopulta sanottua. "Merkkaa paljon, kun tulee sinun suusta." Sanat ovat kryptiset, mutta Harry haluaa ottaa ne kohteliaisuutena.
Baariemäntä laskee tuopit heidän eteensä ja Harry työntää setelin tiskiä pitkin hänen suuntaansa. Hän istuu ikkunapöytään, jonka Dudley valitsee, ja hörppää lopulta tuopistaan. Hän siristää silmiään tottumattomana jästiolueen, mutta ottaa silti toisenkin hörpyn. Ikkunan takana ihmiset kävelevät alas katua, ja Harry katselisi mieluummin heitä kuin lähes tuntemattomaksi muuttunutta serkkuaan.
"Miten olet jaksellut?" hän lopulta kysyy, kun Dudley ei näytä innokkaalta jatkamaan keskustelua. "Käytkö töissä?"
"Joo, Harvey'sissa pokena", Dudley sanoo ja kääntää vihdoin surulliset silmänsä kohti Harrya. "Olisi vaikea jaksaa ilman töitä. Nämä viime päivät on olleet... raskaita."
"Uskon", Harry sanoo muistaen vielä Siriuksen ja tyhjiön, jonka tämän kuolema jätti. Hän voi vain kuvitella, kuinka vaikeaa Dudleylla on; tämä on sentään tuntenut vanhempansa lapsesta asti. Harry kulauttaa jälleen tuopistaan.
"Minne heidät haudattiin?" hän kysyy ja irvistää nähdessään Dudleyn sävähtävän kysymystä. Tämä kuitenkin tokenee nopeasti.
"Brookwoodiin. Isä varasi paikat jo vuosia sitten."
Harry ei tiedä mitä sanoa. Kuulostaa Vernon-sedältä, mutta ajatuskin oman hautapaikan ostamisesta etukäteen karmaisee häntä.
"Järkevää kai", hän sanoo lopulta.
"Isä tuntee— tunsi hautausmaan omistajan", Dudley korjaa sanojaan vaivalloisesti. Hän kulauttaa tuoppinsa loppuun ja nousee hakemaan lisää. Harrylla on vielä puolikas edessään. "Käyn vessassa", Dudley ilmoittaa palatessaan pöytään uusien juomien kanssa.
Harry nyökkää. Hänen katseensa seuraa Dudleyta vessan ovelle asti. Tilanne tuntuu niin absurdilta: hän jästipubissa oluella keskellä kirkasta päivää, kaiken lisäksi Dudleyn kanssa! Harry kumoaa loput tuopistaan kerralla kurkkuunsa. Hän vilkaisee tiskille ja kun hän ei näe baariemäntää missään, hän röyhtäisee liiat ilmat ulos. Kun Dudley palaa takaisin, Harry on jo siemaissut pariin otteeseen toisesta oluestaan. Dudley ei kommentoi nopeaa tahtia, tuskin on edes huomannut sitä, tarttuu vain omaan olueensa.
"Oletko nähnyt Marge-tätiä?" Harry kysyy hetken vierähdettyä. Hän on odottanut, että Dudley olisi kertonut ehkä muuttaneensa tädin luokse tai muuten viettävänsä aikaa tämän kanssa. Marge-tädistä Harrylla on vain kamalia muistoja, mutta sentään hän oli ystävällinen Dudleylle. Katse, jonka Dudley Harryyn luo, saa Harryn nielaisemaan tyhjää.
"Marge-täti nukkui pois kaksi vuotta sitten."
"Anteeksi, en tiennyt", Harry mutisee.
"En ajatellut... kukaan meistä ei ajatellut, että sinua kiinnostaisi", Dudley sanoo. Harry tietää, että se on valhe, mutta Dudley osuu silti sanoissaan oikeaan. Harrylla ei ole tädistä yhtään miellyttävää muistoa. "Silpoja, hänen koiransa, jäi auton alle, ja Marge-täti sai sydänkohtauksen kuullessaan asiasta. Eversti Fubster soitti ambulanssin, mutta oli jo liian myöhäistä", Dudley selittää.
Nyt Harry ymmärtää paremmin, miksi Dudley otti häneen yhteyttä. Dudleylla ei ole enää ketään muita. Ei ole mitenkään yllättävää, että Harry oli viimeinen vaihtoehto, viimeinen sukulainen elossa, mutta silti ajatus häiritsee. Nytkö heidän pitäisi paikata välinsä, kun Dudleylla on vaikeaa? Odottaako Dudley, että Harry ottaa hänet siipiensä suojaan ja pelastaa julmalta maailmalta? Kaiken sen jälkeen, mitä hänelle lapsuuden aikana tehtiin? Harry kolauttaa tuoppinsa pöytään kovempaa kuin tarkoitti. Dudley hätkähtää.
"Kuule, olen pahoillani vanhemmistasi, mutta minulla
on omakin elämä", Harry sanoo viileästi. Dudley laskee katseensa pöytään ja nyplää lasinalustaan.
"Tiedän. Kuule, Harry", Dudley sanoo matalalla äänellä. "Ymmärrän jos et halua olla missään tekemisissä, ymmärrän oikeasti. Kohtelin sinua kamalasti kun oltiin lapsia, ymmärrän sen nyt. Ja olen pahoillani."
Harry kohottaa kulmakarvaansa, mutta ei vastaa. Dudley hörppää oluestaan ennen kuin jatkaa:
"On vaan niin yksinäistä", hän sanoo lopuksi. Miltei vaikeroi.
Harry tuijottaa häntä pitkään, ja eripuraiset tunteet vellovat hänen mielessään. Dudley jahtaamassa häntä koulun pihalta kotiin jenginsä kanssa. Dudley tyrkkäämässä hänet portaita alas, onneksi he olivat jo puolessa välissä ja Harry sai vain mustelmia murtumien sijasta. Mutta Harry muistaa myös Dudleyn Visteriaväylällä ankeuttajan kanssa, muistaa tämän kauhistuneet huudot. Muistaa ojennetun käden Likusterintie neljän eteisessä Dudleyn ollessa lähdössä vanhempiensa kanssa kuolonsyöjiä pakoon.
Onnea, Dudley oli sanonut. Harry muistaa nihkeän käden, joka oli puristanut hänen omaansa lujasti ja vakaasti. Harry muistaa, että Dudley oli heistä neljästä ensimmäinen ja ainoa, joka teki minkäänlaisen aloitteen kohti sovintoa. Samoin kuin hän on tehnyt nyt.
"Mitä näit silloin kun se ankeuttaja hyökkäsi?" Harry kysyy lopultakin ääneen kysymyksen, jota on pohtinut jo pitkään.
Dudley nostaa katseensa pöydästä, ja hänen silmänsä ovat aaveiden hunnuttamat. Hetken ajan Harry on pahoillaan, että palautti Dudleyn mieleen pahan muiston. Varsinkin nyt. Dudley ei kuitenkaan käännä katsettaan pois. Hän aukaisee suunsa, sulkee sen jälleen, ja Harry on varma, ettei saa koskaan vastausta kysymykseensä. Lopulta Dudley kuitenkin puhuu:
"Näin itseni sellaisena kuin olen. Olin."
Eikä Harry tiedä mitä vastata.
Harry havahtuu jossain vaiheessa siihen, että pubissa on väkeä. Hän on juuri selittänyt Dudleylle koulutuksestaan eikä ole tajunnut pitää ääntään tavallista hiljaisempana. Hän vilkaisee ympärilleen tokkuraisesti, mutta kukaan ei katso häntä oudosti tai vaikuta siltä, että olisi aivan pian tulossa kantamaan häntä polttoroviolle.
"Se kuloshtaa mielenlenkiintoi-hik-selta", Dudley sammaltaa. "Mutta tuntuu, että pitäish-hik-si mennä kotiin ennen kuin meidät nakataan ulosh."
"Haha", Harry työntää tuopinloppunsa kauemmas. Ajatus siitä, että joku nakkaisi Dudleyn ulos, on naurettava. "Sinut ulos, haha!"
He nousevat ylös horjuen, ja Dudley painaa raskaan kätensä Harryn olalle. Harry ei kuitenkaan enää notkahda, hänellä on nyt enemmän massaa. Tiskin takana on nyt mies eikä nainen, eikä Harry muista, montako on jo juonut. Hän ei kuitenkaan välitä siitä, sillä nyt täytyy keskittyä saamaan Dudley kotiin ja sitten ehkä vielä päästä omaankin kotiin.
"Takssitaksi!" Dudley huitoo ja onnistuu ennen pitkää pysäyttämään itselleen auton. Hän yrittää avata ovea muutamaan otteeseen, ennen kuin kuski kurottaa silmiään pyöritellen avaamaan sen sisäpuolelta. "Haha, ihan kuin taikaa, seavautui itssssestään!"
Harry hihittää kömpiessään Dudleyn perässä takapenkille. "Kuule, Dudley, et olekaan niin paha jästi kuin luulin, et ollenkaan ole, melkein kuin et jästi ollenkaan", hän sanoo vakavasti ja taputtaa Dudleyn hartiaa pari kertaa. "Olet ihan okei."
"Etkä sinä ole semmmoinenfriikki kun mitäluulin", Dudley myöntää nyökytellen hartaasti. "Ihan tavallinen mies, niin kuin minäkin, olet ihan tavallinen, ihan normaali."
Harry virnistää sillä tietää humaltuneessa tilassaankin, että ei voisi saada Dudleylta suurempaa kiitosta. Normaali. Kieltämättä Harry tuntee olonsa normaaliksi juuri tuolloin. Hän viettää aikaa serkkunsa kanssa kuten kuka tahansa
tavallinen ihminen. Hän on juonut serkkunsa kanssa surukännit tämän vanhempien kuoleman johdosta, kuten kuka tahansa tekisi oman lihansa ja verensä puolesta. Harry ei lopeta hymyilemistä kertaakaan taksimatkan aikana, vaikka Dudley laulaakin pulloista hyllyillä ja ehtii kolmeenkymmeneenkahteen, ennen kuin he kaartavat tämän asunnon pihalle.
Dudley nousee ylös ensin, ja Harry maksaa taksin koska hänellä on siihen varaa. Dudley ei tajua mitään, toikkaroi vain kohti omaa oveaan hyräillen edelleen pulloista. Vasta kun taksi kaasuttaa pois, hän kääntyy ympäri ja räpyttelee Harrylle silmiään.
"Ai, luulin että jatkoit kotiin, tuolla taksilla kotiin, tiedätkös, sinne missä asut."
"Kohta, kohta", Harry vastaa ja laskee jälleen kätensä Dudleyn olalle. "Pitää ensin varmistaa, että serkku-Dudley pääsee kotiovelle ja sisään kotiin."
Dudley hörähtää ja yrittää urheasti työntää avaintaan lukkoon. Harry oivaltaa vasta nyt, että he eivät ole Likusteritiellä, mutta ihmettelee samalla, miksi on asiasta edes yllättynyt.
"Möit Lisukteritien talon pois?" hän yrittää sanoa.
"Isä. Se sen möi vaikkenhalunnut. Ei me käyty siellä enää, ei sen jälkeen kun me nähtiin viimeksi, kun lähdit ihan kokonaan pois eikä nähty enää koskaan. Paitsinyt."
Harry nyökkää ja ohjaa Dudleyn sisään. Hän vilkuilee ympärilleen ja yllättyy, sillä paikat ovat suhteellisen kunnossa. Poissa ovat roskakasat ja vaateröykkiöt, no, rehellisesti ottaen hän kyllä näkee eriparisukat lipaston alla, mutta se on täysin normaalia poikamiesboksissa. Ainakin, jos ei satu omistamaan yhtäkään kotitonttua.
"Oli tosimukakavaa nähdä", Dudley mökeltää ja käpertyy sängylle sulkien silmänsä. "Pitää mennä uusiksikin, siis mennä ulos. Yhdessä. Me kahdestaan, niinkuin kaverit."
"Totta kai", Harry sanoo horjuen. "Ja sitten mennään katsomaan se sinun yökerho missä olet töissä, se klubbbi."
"Harvey's", Dudley mumisee silmät kiinni.
"Harvey's", Harry vahvistaa.
Hän on niin selvä, että tajuaa olevansa liian humalassa kaikkoontuakseen kotiin, mutta Dudleyn olohuoneen sohva kelpaa hänelle hyvin.
Kun Harry herää aamulla, kestää hetken, ennen kuin hän orientoituu siihen, ettei ole omassa kodissaan ja omassa sängyssään. Hänen vasen nilkkansa on kuin tulessa. Se näyttää paksummalta kuin tavallisesti ja kun Harry sormeilee sitä, hän murahtaa tuskasta. Hän muistaa hämärästi, että on jossain vaiheessa iltaa pyytänyt jäitä nilkkaansa, mutta ei voi olla täysin varma. Siitä on aikaa, kun hän on ollut viimeksi niin humalassa.
Hän räpyttelee silmiään ja tajuaa vasta hetken kuluttua tuijottavansa televisiokompleksin hyllyllä olevaa kuvaa. Hän linkuttaa katsomaan sitä lähempää. Kuva on otettu Dudleyn yhdentenätoista syntymäpäivänä. Harry tietää sen, sillä muistaa olleensa kameran takana. Kuvassa Dudleyn ranteessa kimaltaa kultainen rannekello ja hänen vieressään Piers Polkiss pitelee uudenkarhean pienoislentokoneen kaukosäädintä. Poikien takana seisoivat Petunia-täti ja Vernon-setä kasvoillaan ylpeät hymyt. He tuijottavat suoraan kameraan. Harry katsoo kuvaa pitkän aikaa, mutta ei saa itseään tuntemaan surua tätinsä ja setänsä poismenon vuoksi. Hänellä ei ole yhtään onnellista tunnetta heitä kohtaan. He ovat hänelle nykyään yhdentekeviä, hän ei ole edes jaksanut vihata heitä pitkiin aikoihin.
Dudley päästää tavallista isomman kuorsauksen, ja Harry vilkaisee olkansa yli. Dudley puolestaan on täysin eri asia. Harry ei ole unohtanut onnentoivotusta, vaikka ei koskaan ottanutkaan yhteyttä serkkuunsa. Mutta ei hän toisaalta ole osannut kuvitellakaan, että Dudleykaan haluaisi pitää yhteyttä. Ei Harry tyhmä ole, kyllä hän ymmärtää, että hän on Dudleyn viimeinen oljenkorsi, mutta silti...
Heillä on nyt jotain yhteistä. He ovat molemmat orpoja.
Makuhuoneesta kuuluva kolahdus havahduttaa Harryn. Dudley ilmestyy oviaukkoon vaatteet rypyssä pyyhkien suupieliään kädensyrjällään.
"Harry", hän mumisee ja suuntaa suoraan vessaan. Harry hymähtää ja hakee keittiöstä lasillisen vettä. Hän ojentaa sen Dudleylle heti, kun tämä avaa vessan oven.
"Kiitos", Dudley murahtaa uudestaan ja juo lasillisen tyhjäksi muutamalla kulauksella. Hän huojuu hieman seistessään tyhjä lasi kädessään, katsellen samalla pöllämystyneenä ympärilleen. "Jäit yöksi?"
Harry nyökkää. "Toivottavasti se ei haittaa? En voinut kaikk— tai siis olin liian kännissä."
Dudley nyökkää eikä näytä lainkaan pahastuneelta, lähinnä epämukavalta. Hän haroo lyhyitä hiuksiaan ja väistää Harryn katsetta.
"No, nyt kun olet hereillä, niin taidan tästä..." Harry aloittaa ja vilkaisee ulko-ovea. "Oli mukava nähdä."
Dudley puristaa Harryn ojennettua kättä. "Joo, oli. Ja hei..." hän aloittaa, mutta vaikenee ja tuijottaa lasiaan, jonka pohjalla on enää tilkka vettä. "No, tuota, voin tarjota kahvia jos haluat?"
Harry empii hetken. Dudleyn sanat kuulostivat kysymykseltä, mutta hän ei ole varma, kyseenalaistavatko ne Harryn halun lähteä välittömästi kotiin vai sen, onko yhteinen kahvihetki hyvä ajatus. Mutta hitto, jos he selvisivät hengissä edellisestä illasta alkoholin turruttamien estojen kanssa, niin miksi eivät selväjärkisestä kahvittelustakin? Dudley vaihtaa painoa jalalta toiselle. Pieni osa Harrysta nauttii tilanteesta. Hänen kymmenvuotias itsensä virnistää leveästi nähdessään Dudleyn niin vaikeana ja epävarmana. Hän työntää kuitenkin alhaiset ajatukset pois mielestään ja hymyilee.
"Sopii, jos nokitat aamiaisella."
Dudley virnistää ja kurottaa ottamaan noutoravintolan ruokalistan hyllystä. Hän ojentaa sen Harrylle ja käskee tilata mitä haluaa.
"Mitä sinä otat?" Harry kysyy naputellessaan puhelinnumeroa kännykkäänsä.
"Sano, että tilaus on Isolle D:lle, niin tietävät kyllä", Dudley huutaa keittiöstä täyttäessään kahvipannua. Harry pudistelee päätään ja yrittää olla nauramatta puhelimeen.
Ruoka saapuu armollisen nopeasti. Harry on juonut vasta yhden kupin kahvia ja kaataa toista kuullessaan ovikellon soivan. Dudley on sulkeutunut vessaan, joten Harry ontuu ovelle ja maksaa tilauksen. Hän on juuri levittämässä majoneesia hampurilaiseensa, kun Dudley palaa takaisin keittiöön. Tämä tarttuu pussiin ja ottaa oman jättipurilaisensa esiin eivätkä he hetkeen sano mitään, suut täynnä törkyisen hyvää roskaruokaa. Ensimmäisen haukun jälkeen Harry tajuaa, miten nälkäinen onkaan. Hän ei ole syönyt sitten edellisen aamun.
"Mitä aiot tehdä tänään?" hän kysyy lopulta huuhdottuaan suunsa tyhjäksi väljähtyneellä kahvilla.
Dudley kohauttaa harteitaan. "Illalla töihin. Tulee olemaan kiire ilta, Randy ei pääse tänään ja meillä on bändi-ilta."
"Randy?"
"Naapurista. Perii pääsymaksuja apuna."
"Okei", Harry mutisee. Ainakin Dudleylla on joku kaveri.
"Sietämätön tyyppi, mutta menee kerran parissa viikossa", Dudley kuitenkin selventää. "Mitäs itse?"
Harry vilkaisee turvonnutta nilkkaansa. "Vapaapäivä. Pitää varmaan käydä näyttämässä tätä paran... siis lääkärille", Harry korjaa viime tingassa. Ei hänen tarvitsisi varoa sanojaan, mutta hän ei myöskään jaksa alkaa selittää Dudleylle eroa lääkärin ja parantajan välillä. Sikäli mikäli mitään eroa on, niin kauan kun taikuus lasketaan pois.
"Etkö voi vain..." Dudley heilauttaa kättään ja näyttää vaikealta.
"Ai käyttää taikuutta?" Harry kysyy huvittuneena. "En ole kovin hyvä parannusloitsuissa. Parempi mennä ammattilaiselle."
Dudley nyökkää ja kurtistaa kulmiaan. Harry tajuaa kyllä, miksi asia on vaikea ymmärtää. Hän muistaa vielä, miltä tuntui astua velhomaailmaan ensimmäistä kertaa. Mikä tahansa tuntui olevan mahdollista. Harry pohtii, pitäisikö hänen selventää käsitettä Dudleylle, mutta tämä keskeyttää hänen ajatuksensa.
"Hei, mitä jos tulisit Harvey'siin illalla? Sinun ei tarvitse seisoa, otat vain rahaa vastaan."
Harry yllättyy ehdotuksesta. Toinen ilta Dudleyn kanssa? Dudley pyyhkii suupielensä serviettiin ja katsoo Harrya odottavasti. Jollain tapaa innokkaasti, kuin koiranpentu. Harry säälii serkkuaan, ei tunne voi olla mitään muutakaan. Jälleen kerran hän tiedostaa, miten vaikeaa hänen on sanoa kenellekään ei.
"En oikein tiedä", hän empii laskien katseensa kahviinsa. "En tiedä mitä Ron ja Hermione tekevät. Tai Ginny."
"Tyttöystäväsi?" Dudley kysyy, ja Harry nyökkää. "Okei..."
Dudley hakee uuden kupin kahvia ja yrittää näyttää siltä, että kaikki on todellakin okei. Hän kaataa Harrynkin kupin täyteen, ennen kuin laahustaa takaisin omalle paikalleen. Harry ihmettelee, miten helppoa on istua Dudleyn kanssa. Ehkä se johtuu siitä, ettei Dudley ole lainkaan sellainen, jollaiseksi Harry häntä luuli. Tai muisti. Aivan kuin kyseessä olisi eri ihminen ja vain muutamasta huomautuksesta voi enää löytää yhteyden siihen kiusaajaan, joka rikkoi Harryn lasit aina tilaisuuden saadessaan. Harry miettii, tarvitaanko siihen aina vanhempien kuolema, että tajuaa olevansa ääliö.
Hän kulauttaa kuppinsa tyhjäksi ja rutistaa hampurilaisen käärepaperit palloksi. Hän siistii jälkensä: vie roskat roskiin ja kupin altaaseen.
"Oli oikeasti mukava nähdä", hän sanoo uudelleen ja ojentaa Dudleylle kätensä. "Ehkä voidaan ottaa uusiksi, kunhan selviän tästä krapulasta."
Dudley naurahtaa ja näyttää ilostuvan hetkeksi. Hän kättelee Harryn ja nousee ylös saattamaan tämän ovelle. Harry empii hetken.
"Tuota, jos et pahastu niin kaikkoonnun mieluummin täältä sisältä."
Harry odottaa Dudleyn kauhistuvan, mutta tämä vain jähmettyy hetkeksi ja yrittää sen jälkeen hymyillä. "Okei."
Harry heilauttaa kättään kiitollisena siitä, ettei Dudley peräänny takamustaan pidellen. Hän tarttuu taikasauvaansa ottamatta sitä ulos taskusta ja kaikkoontuu suoraan kotiinsa.
Ensimmäiseksi Harry huomaa takanreunuksella tikittävän kellon. Se on yksitoista. Hän ei ennätä kauhistua myöhäistä aamuaan, sillä kun hänen jalkansa tuntuvat olevan jälleen tukevasti alustalla, hän huomaa, ettei ole kotonaan yksin.
"No, vihdoinkin", Ginny toteaa keittiön pöydän äärestä nostamatta katsettaan uusimmasta Noita Luudanvarsia -numerosta. Harry ei vastaa vaan sulkee silmänsä, kun pahoinvoinnin aalto hulmahtaa hänen ylleen. Hän on aina ollut huono ilmiintyjä.
"Pakko saada vettä", hän mutisee ja suuntaa kohti tiskiallasta.
"Missä olet ollut?" Ginny kysyy, kun Harry on saanut ensimmäisen lasillisen juotua ja roikottaa päätään odottaen, että aaltoilu lakkaa. "Olen odottanut ikuisuuden."
"Mitä?" Harry ällistyy. "Eilisestä asti?"
"Eilisestä?" Ginny kysyy hämmentyneenä. "Tulin puoli tuntia sitten. Oletko ollut yötä jossain? Luulin, että olit hakemassa aamiaista."
Harry kääntyy varovasti ympäri, mutta jää nojaamaan pöydänreunaan. "Olin jästi-Lontoossa serkkuni luona."
"Dudleyn?" Ginny huudahtaa yllättyneenä katsoen ensimmäistä kertaa Harrya silmiin. Sivun kääntäminen on jäänyt puolitiehen.
Harry nyökkää ja irvistää Ginnyn äänenvoimakkuudelle. Hän ottaa jääkaapista kylmän kermakaljan ja korkkaa sen.
"En tiennyt että pidätte yhteyttä", Ginny toteaa.
"Ei me oikeastaan pidetä. Tai pidetty. Tai no, Dudleyn vanhemmat—"
"No, yksi lysti", Ginny keskeyttää. "Päätin vain piipahtaa, kun et ollut illallakaan kotona. Ei ole nähty aikoihin."
"Tiedän", Harry mutisee. Hänen työnsä ja Ginnyn treenit tuntuvat mahdottomilta sovittaa yhteen ja viime aikoina vapaapäivätkin on vietetty eri porukoissa. "Oli tarkoitus tavata Dudley nopeasti päiväseltään, mutta sitten jäätiinkin istumaan iltaa pitkän kaavan mukaan."
"Ei se mitään", Ginny kohauttaa harteitaan. "Päädyin Maryn ja Jaken kanssa klubille, meillä oli tosi kivaa."
"Hyvä juttu", Harry hymähtää. Hän on kysymässä, olivat he koko illan kolmestaan, mutta ei oikeastaan halua tietää. Välinpitämättömyys Ginnyn asioista on luontevampaa kuin kiinnostuneelta esittäminen.
Hän katouttaa tyhjän pullon ja nappaa toisen mukaansa, ennen kuin laahustaa verkkaisesti olohuoneen puolelle. Televisio on jo auki, mutta Harry tarttuu kaukosäätimeen ja laittaa äänet päälle. Hän etsii jästiurheilua ja tuijottaa sitä ajatukset mailien päässä. Hän havahtuu vasta, kun Ginny nousee ylös tuolinjalat lattiaa raapien.
"Okei, no, kello alkaa olla jo paljon ja minulla on nälkä. Eikä sinusta näytä olevan lounasseuraksi, joten..."
Harry kääntää päänsä ja katsoo Ginnyä. Tämä nojaa keittiön oviaukkoon lantio viehkeästi vinossa. Harry tuijottaa Ginnyä hetken aivan kuin tämä olisi vieras ihminen. Kaunis mansikanpunaisiksi kypsyneestä hiuspaljoudesta aina sandaalien kärjistä pilkottaviin lakattuihin varpaankynsiin asti. Kuka tahansa olisi ylpeä tuollaisesta tyttöystävästä. Eikä Ginny ole pelkkää pintaa, vaan parhaimmillaan (ja pahimmillaan) tulta ja tappuraa, nokkelia oivalluksia ja hersyvää huumoria. Oikeastaan kaikkea, mitä Harry on tyttöystävältään ikinä toivonut.
Ongelma onkin se, ettei Harry enää toivo tyttöystävää.
Ginny ristii kädet rinnalleen ja siristää kysyvästi silmiään. "En ole nyt aivan varma, onko sinun tarkoituksesi katsoa kuin halpaa makkaraa vai yrittää vietellä minut, mikä ei todellakaan onnistu koska haiset kammottavalle."
Harry purskahtaa vaappuvaan nauruun. "Ei kumpaakaan. Olen vain pahoillani, että en kykene lähtemään ulos."
Ginny heilauttaa kättään väheksyvästi aivan kuin sanoakseen, ettei ole väliä sillä, onko Harry paikalla vai ei. Ehkä sillä ei olekaan. Ajatus koettaa herätellä jotain Harryn sisimmässä. Se jokin nostaa urheasti päätään ja koettaa käynnistellä kauan sitten pölyyn ja seitteihin hautautunutta koneistoa.
"Tai mitä jos odottaisit puoli tuntia? Käyn pikasuihkussa ja pyydän Hermionea tuomaan krapulalientä. Voitaisiin mennä Viistokujan
De Rienin, sen pitäisi olla varsin kelvollinen paikka. Ja ehkä me sen jälkeen—"
"Älä turhaan rasita itseäsi", Ginny keskeyttää ja hypähtää painamaan Harryn otsalle pikaisen suukon. "Voin aivan hyvin pyytää jonkun muun seuraksi."
Harry vilkuttaa urheasti aina niin kauan, kunnes takan liekit hiipuvat ja tuhka lakkaa pyörteilemästä. Sitten hän irvistää, käpertyy sohvalle sikiöasentoon ja nukahtaa alta aikayksikön.