Spoilaa Underworld 1 eli Varjojen valtakunta –elokuvaa. Jos et ole nähnyt tai kuullut jutun juonesta yksityiskohtaisesti, tämän lukemisessa ei välttämättä ole järkeä. Eikä ehkä sittenkään ole järkeä, mutta eipäs sillä väliä. En tiedä onko täällä ketään muuta kyseistä elokuvaa katsonutta, mutta mä tykkäsin siitä aika paljon, mutta löysin siitä(kin) runsaasti juttuja, joille naureskella. Saan syyttää tämän vanhan leffan esille kaivamisesta
riippakiveä.
Ja niin kuin yleensä aina, minua eivät päähenkilöiden tarinat ja kohtalot niinkään kiinnosta.
Otsikko: Loppuuhan se näinkin
Kirjoittaja: Minä
Genre: Huumori/draama, AU
Paritus: none
Ikäraja: K-12
Yhteenveto: Lucianin läpeensä nerokas suunnitelma tehdä itsestään voittamaton risteyttämällä muinaisten vampyyrien verta ihmissuden ja Corvinuksen jälkeläisen vereen, kärsii ainoastaan yhdestä vakavasta uhkatekijästä, nimittäin Lucianin omasta kuolemasta.
Disclaimer: Underworld kuuluu tekijöilleen, minulle kuuluu tämä huumoriversio.
A/N: Niin, ja ekassa Underworld-elokuvassahan ei tarkalleen ottaen kerrottu kenen keksintöä tämä hyvin nerokas risteytyssuunnitelma oli, mutta jos se olisi ollut Lucianin, tarinan olisi ehdottomasti pitänyt mennä näin.
Lucian vilkaisi vielä viimeisen kerran nukkuvaa Michaelia, joka oli kytketty vahvoilla raudoilla kiinni seinään ja poistui sitten viereiseen huoneeseen pohtimaan, mitä tekisi seuraavaksi. Tilanne ei ollut hyvä, muttei vielä aivan katastrofaalinenkaan. Lucianilla oli ollut paljon huonompiakin hetkiä ja niistä huonommista hetkistä hän ammensi kyllä riittävästi voimaa kestääkseen muutamat kymmenet takaiskut.
Tämä ei ollut vielä paha tilanne. Pieni epäonnistuminen ei merkinnyt suuren suunnitelman kariutumista. Olihan hänellä yhä Michael käsissään. Hän oli ruiskuttanut tämän verta itseensä ja oli yhä hengissä. Ei ollenkaan hullumpaa.
Sitä paitsi eräänlainen ihme oli tapahtunut ja Amelia oli onnistuttu tappamaan. Siitä oli hyvä jatkaa. Jo pelkästään sen olisi pitänyt riittää ilonaiheeksi, mutta siihen ne ihmeet olivatkin päättyneet tällä kertaa kuin seinään. Loppu oli mennyt pieleen. Jonkun onnettoman tunarin ampuma luoti oli sytyttänyt Amelian junavaunun tuleen ja polttanut vampyyrinaisen poroksi ennen kuin hänen vertaan oli ehditty rauhassa valuttaa koeputkeen. Lucian kirosi itseään. Ammuttujen luotien määrään suhteutettuna tulipalon riskin todennäköisyys oli ollut niin suuri, että hänen olisi pitänyt älytä jo alun perin ottaa se huomioon, mutta sitä oli nyt myöhäistä itkeä. Piti ottaa käyttöön suunnitelma B - Viktor. Oikeastaan suunnitelman A olisi pitänyt olla suunnitelma B, sillä mikä olisikaan hauskempaa kuin tuhota Viktor tämän omalla verellä toteutetulla risteytyksellä. Viktorin ilme olisi näkemisen arvoinen.
Mutta kuinka päästä Viktorin luo mahdollisimman huomaamatta? Lucian ei voisi vain kävellä vampyyrien pesään tai pyytää ystävällisesti lupaa. Vai voisiko? Tunnistaisiko kukaan niistä häntä? Luultavasti, vampyyrit olivat valitettavan pitkäikäisiä ja osalla oli pitkä muistikin. Voisiko hän pyytää Kravenia auttamaan? Ei, se oli poissuljettu ajatus. Kraven saattoi olla pelkuri ja vähän idioottikin, muttei sentään niin tyhmä. Ja Kraven pelkäsi Viktoria jopa enemmän kuin Lucian. Tämä uskaltaisi tuskin tökätä Viktoria neulalla, vaikka Viktor olisi kuinka syvässä unessa tahansa. Luciania taas ajatus houkutti kovasti. Ja jos hän pääsisi kerran tökkimään Viktoria neulalla, hän varmistaisi että se neula olisi niin iso, että se riittäisi puhkaisemaan tämän silmät tai katkaisemaan tämän kaulan. Ajatus oli herkullinen.
Käytävästä kuuluva kolina keskeytti hänen unelmointinsa. Raze ilmaantui oviaukkoon irvistäen kuin olisi löytänyt jotain erittäin pahanhajuista. Tokihan viemärit, joissa he oleskelivat, olivat hieman epämiellyttäviä, mutta se ei riittänyt selittämään tämän ilmettä. Tämän oli täytynyt nähdä jotain viemäreitäkin pahempaa.
"Niin, Raze?"
"Kraven joukkoineen on täällä ja vaatii saada tavata sinut." Ah, se selitti kaiken.
"Sehän tästä enää puuttui", Lucian murahti. Ainoa syy miksi Kraven olisi täällä näin yllättäen, kutsumatta ja kaikkien ihmissusien nähtävillä, oli se että tämä oli möhlinyt jotain ja pahasti ja tarvitsi nyt Luciania korjaamaan asian. "Lähetä hänet tänne. Yksin." Kun Raze poistui toteuttamaan hänen tahtonsa, Lucian tarttui aseeseensa ja työnsi sen housujen takataskuun varoen huolellisesti ampumasta itseään takapuoleen.
Ultraviolettipanokset tekisivät pahaa jälkeä. Jos pari niistä ampuisi Kravenin otsaan, saisi tämän huonon aivotyöskentelyn lopullisesti vaiennettua. Mahtaisivatko ne toimia yhtä hyvin Viktoriin vai oliko sen toivominen jo liian optimistista?
"Viktor on hereillä ja tulossa tänne!" Kraven puuskahti astuttuaan sisään ja vedettyään oven kiinni perässään. Se siitä, että Lucian olisi päässyt ottamaan Viktorista verinäytettä aivan rauhassa. Kraven olisi ansainnut kuulan kalloonsa jo pelkästään siitä syystä, mutta toisaalta nyt oli ratkaistu ongelma Viktorin luo pääsemisestä. Luultavasti Viktor oli jo parasta aikaa matkalla tänne. Enää oli keksittävä, miten tältä saisi verta ja mieluiten niin, ettei samassa prosessissa menettäisi henkeään ennen kuin oli ehtinyt käyttää sitä.
”Jätä Viktor minun huolekseni”, hän sanoi Kravenille jäätävällä ja tyynellä äänellä, vaikkei hänellä ollut hajuakaan, mitä hän aikoi tehdä. No kai hän jotain keksisi. Samalla hetkellä jostain kauempaa kantautui hälinää ja sen perään sarja laukauksia. Kravenin kasvoille kohosi kauhistunut ilme.
”Hän on jo täällä. Pääseekö täältä ulos jotain toista kautta?” hän kysyi levottomana.
”Ei, ja vaikka pääsisikin, sinä et menisi minnekään. Tämä soppa on yhtä paljon sinun kuin minun ja saat luvan seurata aitiopaikalta kuinka tässä käy”, Lucian vastasi peittelemättä halveksuntaansa. Hän kääntyi kohti ovea vihaisesti. Kravenilla ei ollut ollut kanttia edes leikata vaatimatonta ihonkappaletta Lucianin käsivarresta vaan Lucianin oli pitänyt tehdä se itse. Kravenista ei ollut mihinkään! Tämä olisi ehkä kyennyt ampumaan vihollista, jos vihollinen makasi maassa tai jos vihollinen oli… Kun laukaus kajahti suljetussa salissa, Lucian manasi omaa typeryyttään. Hän oli juuri ajatellut Kravenin kykenevän ampumaan vihollista selkään ja itse ollut niin viisas, että oli kääntänyt tälle selän ja tarjonnut oivan tilaisuuden, jota tämä ei ollut jättänyt käyttämättä. Hän onnitteli siitä itseään.
”Reilu annos hopeanitraattia vaientaa jopa sinun suusi”, Kraven sanoi hänen takaansa tyytyväisellä äänellä. Lucian tunsi lamauttavan, tuskallisen ja tappavan hopean etenevän suonissaan ja tiesi aikansa pian loppuvan. Hän lysähti maahan henkeään haukkoen sillä välin, kun Kraven pakeni paikalta. Tämä vaikeutti asiaa huomattavasti. Tilanne, joka ei ollut hetki sitten näyttänyt niin pahalta, näytti nyt hyvin pahalta. Hän kuolisi. Hän kuolisi! Paniikki valtasi hänet hetkeksi kunnes hän tajusi, että silläkin oli puolensa. Kuolleena hän pääsisi viimein rauhaan. Ei siis mitään hätää. Hän sulki silmänsä ja odotti tuskan ja tajunnan lakkaavan.
Kuolema oli jo lähellä, kun hän kuuli lähestyvän metelin ja aukaisi silmänsä. Huoneeseen astui Viktor viiden lähimmän miehensä ja jonkun naisen seuraamana. Siitä oli kuusisataa vuotta, kun Lucian oli viimeksi nähnyt tämän, mutta tämä näytti aivan samalta kuin aina. Ei muutosta ainakaan parempaan. Ehkä tämä oli hieman voipuneen näköinen. Sadan vuoden nokosilta ei niin vaivattomasti näköjään herättykään.
”Etsikää Kraven!” Viktor komensi ja pari tämän miehistä juoksi kiireesti huoneesta. Sen jälkeen mikään ei häirinnyt tämän keskittymistä ja tämä kääntyi Lucianiin päin. Nyt oli tullut aika keksiä jotain. Nopeasti! Nopeasti! Neula oli syytä unohtaa. Se oli jäänyt Michaelin viereen pöydälle eikä Lucianilla olisi edes ollut aikaa ja mahdollisuutta leikkiä ruiskulla ennen kuin Viktor tappaisi hänet. Ainoa mahdollisuus olisi se, että Viktor purisi häntä. Ajatuskin kuvotti, mutta se olisi ehkä mahdollista.
”Terve, Viktor”, hän tervehti yrittäen säilyttää arvokkuutensa, vaikka se oli vaikeaa lattiatasosta käsin. Viktor häälyi hänestä katsottuna vasemmalla yläviistossa ja tämän siniset silmät välkkyivät inhoa ja vihaa.
”Olisi pitänyt alun perinkin tappaa sinut itse eikä luottaa Kravenin tarinoihin.”
Hyvä, ettei tyhmyys sentään ollut pelkästään Lucianin puolella. Viktor kaivoi pitkän purppuran, ajastaan pahasti jälkeenjääneen viittansa sisältä lempimiekkansa, joka oli tietysti kyllästetty hopealla, ja valmistautui iskemään sen Lucianin rinnasta läpi. Lucianin aika oli kortilla eikä hän jaksanut enää miettiä puolustautumista. Hänellä oli tuskin voimia liikahtaa ja jokin painoi epämiellyttävästi hänen takapuoltaan vasten. Hän melkein hätkähti tajutessaan, että se oli hänen aseensa. Miten ihmeessä hän oli unohtanut sen? Nyt oli viimeinen hetki kokeilla sen tehoa Viktoriin. Hämmästyttävää, ettei se ollut lauennut hänen kaatuessaan ja räjäyttänyt hänen takamustaan, mutta hän oli ohimennen kiitollinen, ettei niin ollut käynyt.
Viktor ei pitänyt mitään kiirettä hänen tappamisessaan ja tämän itsevarmuus saattoi olla tämän tuho. Hyvä niin. Lucian virnisti nykäistessään viimeisillä voimillaan aseensa esiin ja tyhjentäessään koko lippaallisen ultraviolettiluoteja hämmästyneeseen vampyyriin. Viktorin kasvot vääntyivät ensin raivostuneeseen ja sitten tuskalliseen irvistykseen, kun ultraviolettisäteet alkoivat vaikuttaa tämän sisällä.
”Lucian!” Viktor sihisi kiukkuisesti kuin kalkkarokäärme. Sinertävä valo säteili syntyneistä luodinrei’istä kuin tuli ja tämä alkoi muuttua tuhkaksi Lucianin silmien edessä. Lucian oli siitä ainoastaan hyvillään. Hän kutsui sitä oikeudenmukaiseksi kuolemaksi. Kuusisataa vuotta kestänyt sota olisi vihdoin ohi, ja heillä olisi mitä luultavimmin käsillä rauha. Kukaan muu kuin Viktor ei jaksaisi niin itsepintaisesti taistella ja metsästää ihmissusia eivätkä vampyyritkään olleet niin rakastuneita Viktoriin, että jaksaisi kovin kauan kostaa tämän kuoleman vuoksi.
Lucian saisi vihdoin viimein elää rauhassa. Hän huokaisi ja lysähti lattialle. Hän saisi elää rauhassa Viktorilta, ellei hän olisi juuri kuolemassa. Kuinka ironista. Ja hän oli antanut Viktorin palaa poroksi niin kuin Amelian, ennen kuin oli saanut edes tippaa verta. Mahtaisiko Viktorin palaneen ruumiin tuhka ajaa saman asian kuin veri? Jos hän vaikka vähän söisi sitä, mahtaisiko se auttaa ja pitää hänet hengissä?
Hän olisi kokeillut sitä, jos olisi jaksanut vielä liikahtaa tai hengittää.
****
