A/N: On vaan niin pakko
En ole lukenut edes ensimmäistä kirjaa ihan loppuun asti, mutta ei estä minua leikkimästä tällä.
Otsikko: Pelkkää fantasiaa IV
Paritus: Minä/Edward
Ikäraja: K-12
Tekijänoikeus: Minä omistan itseni enkä tahdokaan omistaa muuta, muu on Meyerin.
Yhteenveto: Vampyyri piinaa painajaisissani
Jos tämä olisi oikeasti minun fantasiani, minä en edes olisi täällä. Baseballia? Kaikista cooleista lajeista vampyyrit valitsivat juuri baseballin pelikseen? Mitä haaskausta! Miksei mieluummin vaikka jääkiekkoa? Se olisi paremmin sopinut heidän kylmyydelleen! Heillä ei totisesti ollut dramatiikan tai ironian tajua!
"En pidä tästä. Baseball on tylsää", sanoin katsellessani pelikenttää, koska en osannut vieläkään pitää suutani kiinni oikeissa paikoissa. Olin tullut Forksiin painajaiseni mukana ja kohdannut Edwardin keskellä lukion pihaa. Tiesin, kuka hän oli. Olin sentään päässyt Houkutuksessa sen verran pitkälle. Kirosin mielessäni, ja hän irvisti välittömästi. Minä en ollut Bella, joten hän luki mieltäni kuin avointa kirjaa, ja tiesi mitä minä ajattelin. Hän oli katsellut minua niin kuin nyt teinipojat yleensä katsovat mitään sanomattomia kolmenkymmen ylittäneitä naisia, mutta koska painajainen kumminkin oli minun ja minä halusin jostain syystä liittää hänet siihen, hänen oli täytynyt iskeä minuun silmänsä. Meistä kumpikaan ei pitänyt tästä. Hän otti kuitenkin minut mukaansa sinne minne minä en halunnut.
"Baseball on kansallispelimme." Edward nyrpisti nenäänsä ja kosketti vastahakoisesti kättäni. Kerrankin kohtasin jonkun, jonka käsi oli omaani kylmempi. Minä melkein kiljaisin. Meinasinko oikeasti kirjoittaa teinivampyyrin, jolla oli inhat kylmät kädet, koskemaan alastonta ihoani? Hulluko minä olin?
"Ei minun kansallispelini", vastasin hänelle ja vastasin hänen nenän nyrpistykseenkin omallani. Hänen mullanruskeat silmänsä välkähtelivät ja minua huimasi. Tietenkin painajaisessani hänellä täytyi olla nälkä. Ja koska hän ei välittänyt minusta pätkääkään, hän ei epäröisi ryystää vertani tämän viehättävän keskustelumme päätteeksi. Tai ei epäröisi, jollei epäröisi tappaa Bellan tähden. Tyttöystävistä oli joskus jotain hyötyäkin.
"No mene sitten matkoihisi, jos peli ei kiinnosta", hän sanoi eikä liikkunut minnekään. Minäkään en mennyt minnekään.
"Mitä sinä haluat?" hän kysyi. Hän oli kyllä viehättävä ärtyessään, ja todellisuudessa hän ei edes ollut niin kovin nuori, vaikka nuorelta näyttikin. Teknisesti ottaen en siis kajoaisi alaikäiseen.
"Minä olen vaarallinen. Eikö sinulla ole yhtään järkeä päässäsi, kun leikit vampyyrin kanssa?" hän tivasi vihaisena siitä, että pidin häntä teininä, vaikka hän oli jo hyvässä ja kypsässä iässä.
"Ei. Järki on yliarvostettua ja tämä on painajainen, joten sinun on tehtävä se. Olen aina halunnut tehdä sen vampyyrin kanssa." Mutta en ollut koskaan ajatellut, että sen vampyyrin piti näyttää joltakin toiselta kuin Christopher Leeltä. Hän tuli lähemmäs ja hänen sieraimensa värähtelivät. Hän nuuhki minua ja mietin mahdoinko haista kovinkin pahasti hielle.
"Aika pahasti", hän valaisi minua ilahduttavan nopeasti ja nyt hänen suupielensä kääntyivät vinoon hymyyn, joka lumosi melkein minut. Polveni notkahtivat.
"En ehtinyt suihkuun ennen nukkumaanmenoa", selitin heikkona. Hän naurahti ja sulki välimatkamme sukkelasti, niin nopeasti, etten ehtinyt edes huomata hänen liikettään.
"Sitä sattuu." Hänen äänensä oli hypnoottisen pehmeä hänen laskiessaan kätensä hellästi kaulalleni. Siihen lumous särkyi. Säpsähdin ja kiljaisin. Ei ikinä! Hänen kätensä olivat aivan liian kylmät. Hän ei saisi ikinä koskettaa minun....! Ei, ei todellakaan! Minä en halunnut enää ikinä koskea ruumiisiin enkä eläviin kuolleisiin! En edes unissani! Menköön pois Bellansa kanssa!
Hän nauroi minulle sydämellisesti.
Siihen minä heräsin hiestä märkänä. Ei enää vampyyrijuttuja minulle.