Title: Joka minut jättää
Author: Ginger
Rating: K-12
Paring: Chase/Cameron, häilyvä viittaus Cameron/Houseen
Genre: Draama, huumori
Summary: Chasen ajatuksia aamuyössä
Omistus: Sharralle
Disclaimer: Hahmot ovat osa House MD sarjaa, itse vain leikin niillä. Erityiskiitos carolinalle, joka leiriohjaajakoulutuksessa mainitsi kuolleen majavan ^^
A/N: Tänne tarvitaan House-hettiä!
***
Joka minut jättää
Minä herään aamuyöllä, kun lakanat ovat viilentyneet ja katulamput syttyvät jälleen pimeiden tuntien jälkeen. Peitto on kiertynyt säärien, reisien, polvien ympärille ja jalkapohjat ovat hiestä kosteat. Alahuulella on hieman unen lämmittämää sylkeä, mutta kieli on kuiva ja suussa nukkuu kuollut majava. Liian halpaa viskiä, luokatonta, jälkimakuista liian jälkikäteen, ei yhtään sellaista, jota isän kaapissa oli ollut.
Nenäni on painunut kuoppaan niskanikamien välissä. Hänen hiuksensa ovat levittäytyneet viuhkaksi tyynylle, niissä tuoksuvat mantelihajuvesi, omenashampoo ja viinirypälehoitoaine. Hedelmätarhan lisäksi on se sairaalaan ominaishaju, bakteerit ja puhtaus, pesuaine ja valkokaulushiki. Vain pallean kohdalla tuoksuu hän, rintojen alle eivät ole saippuat sahramit sitruunat sairaat ehtineet.
Haluan suudella jokaista kohoumaa hänen rangastaan, jokaista väliin jäävää aallonpohjaa, mutta jalkojeni värissä kipristelee niin, että minun on pakko nousta, pakko mennä kylpyhuoneeseen. Keraamisissa seinissä hyppivät äänet edestakaisin, kun seison posliinisen pöntön edessä. Tämä on neljästoista yö peräkkäin, kun herään hätään, mieleni melkein tekee asettaa katetri paikoilleen ja pussi yöpöydälle, ettei minun enää tarvitsisi nousta sängystä.
Pesen käteni ja jään seisomaan kylpyhuoneen oviaukkoon. Keinotekoinen valo pujottelee tiensä verhojen lomasta sängylle, jossa hän makaa liikkumatta, tuskin edes hengittää. Kalpeanpunaiset huulet suippenevat uniseen suudelmaan, enkä voi olla miettimättä kenet hän näkee nyt, kenestä hänen alitajuntansa viestittää. Minun nimeni hän parkaisi viimeisinä sanoinaan, minun sormeni kulkivat viimeksi salaiseen puutarhaan, minun -
”Mutta se ei takaa mitään”, huokaisen ja työnnän oven kiinni takanani.
Paleltaa, tiedostan, ja tunnen vetäytyväni kasaan. Vaatekaapista otan puhtaat alushousut, ne ovat sinistä satiinia, ja ujutan ne päälleni jalka kerrallaan. Brenda piti sinisestä satiinista, me seurustelimme kolme viikkoa. Minä lähdin pakoon lattian peittäviä likaisia sukkahousuja. Joanin sukkahousuissa oli aina silmäpakoja. Hän kuorsasi, minä muutin toiseen kaupunkiin. Catherine pyysi minua lähtemään mukaansa Uuteen Seelantiin. Minä jäin.
Allison liikahtaa unissaan. Hänen säärensä työntyvät peiton alta pidempinä kuin mitä tiedän niiden olevan. Iho kohoilee ja pois vahatut karvat kummittelevat. Minä haluan koskettaa, silittää ne piiloon ja katsoa miten ne ilmestyvät takaisin. Tahdon, vaadin, olen ehdoton, mutta minä en saa herättää, en vaivata, en saattaa pois tolaltaan. Ennen en välittänyt, tein mitä mieleni teki, palautin todellisuuteen syvimmästäkin horteesta, mutta en häntä, en Allisonia, sillä se on hän, joka minut jättää.
Tunnen allani sängyn jouset, jotka antavat painolleni periksi. Sormeni asetan hänen nilkalleen, en liikuta etten kutittaisi. Kun hän on minun, hän jättää rintaliivinsä tuolin selkämykselle. Unohtaa maitolasit tiskipöydälle, työntää puoliksisyödyt jugurttipurkit jääkaappiin. Kylpyhuoneen lavuaarissa on puuteripölyä ja suihkun lattiakaivo tukkeutuu pitkistä hiuksista. Jos hän nauraa liikaa, hän saa hikan. Kolmessa takahampaassa on mustat paikat ja poskissa kulkee sisäpuolella arvet hammasraudoista, ja hän on se, joka minut jättää.
Minä mietin pitkään mitä muka teen väärin. Olenko liian tuppautuva vai liian etäinen? Onko se luonteeni vai tapani, ulkokuori, sisäkuori, se jokin siltä väliltä, joka hänet lopulta työntää kauemmas? Onko vika itsetunnossani vai siinä, että vihellän suihkussa? Haiseeko hengitykseni aamulla, eikö lääkärin takki sovi minulle, näkyykö minusta mieltymykseni oliiveihin joita hän vihaa? Vai onko se sitä, että minä olen täydellinen?
Minä en ole kuolemassa syöpään, ei ole AIDSia, lupusta tai tenniskyynärpäätä. Minua ei näe sairaalan käytävällä kävelykeppi sormien lomassa ärhentelemässä kaikille syystä ja syyttä. Minä olen terve kuin pukki, harvemmin vuoteen oma, pukki vuoteessa. Jos minut jättää yksin makaamaan, minä seuraan. Ei hän ikinä jättäisi kuolevaa, raajarikkoa, elämän potkimaa, ei minun Allisonini, mutta hän tiedostaa että voisi, voisi ja kukaan ei seuraisi. Minä seuraisin.
Vedän mytyssä olevan peiton hänen kylmettyneiden varpaidensa päälle ja työnnän takanani olevan aukinaisen sukkalaatikon kiinni. Suljen sälekaihtimet, vedän verhot toistensa lomaan ja hivuttaudun sängylle, olen hiljaa, kiemurtelen peitteiden sekaan. Kierrän käteni hänen vyötäisilleen ja etsin nenälläni kuopan niskanikamien välistä. Kuulen hänen silmäripsiensä värinän.
Kello neljältä aamulla Allison kiemurtelee pois syleilystä, jää nukkumaan sängyn kauimmaiselle reunalle.
***