Otsikko: Mahdottomasta mahdollista
Kirjoittaja: rimpsessakerpeera
Fandom: Arrow
Ikäraja: kai se K-15 on
Paritus: Oliver Queen/Felicity Smoak
Tyylilaji: kliseinen angstidramahöttö (sain varmaan raskausdiabeteksen kun luin tätä)
Vastuuvapautus: Kaikki kunnia niille, jotka nämä sankarit on luonut. Minä vain vähän leikin.
K/H: Osallistuu hyvin myöhässä Sanoitussingon kakkoskierrokselle Finlandersin kappaleella Oikeesti. Ja koska samainen biisi näkyi olevan myös Siirappia ämpärikaupalla haasteen kakkoskiekalla, niin lätkäisen tämän siihenkin. Toivoton myös rimps!itselleni hyvää 11-vuotispäivää tämän myötä.
Mahdottomasta mahdollista
Felicity Smoak istui jalat kippurassa rintaansa vasten, leuka polveen nojaten. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa näkemättä mitään vahvojen kehystensä takaa, vaikka näyttikin tuijottavan edessään olevan tietokoneen värisevää näyttöä. Ajatukset olivat yhä sairaalalla, missä hän aivan hetki sitten oli saanut yhden elämänsä parhaista suudelmista rakastamaltaan mieheltä. Sen sijaan, että asiat olisivat edenneet niin kuin niiden olisi kuulunut tuollaisessa tilanteessa yleensä edetä, hän istui pimeässä yksin, surullisena, purren pinkiksi punattuja huuliaan kuin hieroakseen suudelman pois muististaan. Eikä hän ollut edes päätynyt kotiinsa, niin kuin oli ajatellut, vaan oli automaattisesti eksynyt tukikohtaan ajatuksissaan.
Oli ollut helppo jättää mies sairaalalle, sanoa että kaikki loppuu. Mutta sekään asia ei ollut niin yksinkertainen, niin kuin ei mikään muukaan hänen elämässään sillä hetkellä. Hän ei päässyt eroon miehestä, vaikka olisi halunnutkin, heidän oli pakko työskennellä yhdessä kaupungin hyväksi. Puristaen käsiään nyrkkiin Felicity yritti saada tunteensa takaisin hallintaansa, työntää ne syrjään ja haudata jonnekin niin syvälle, että ne hukkuisivat kaiken hänen päänsä sisällä vellovan datan alle.
Portaista kuuluvat askeleet havahduttivat hänet takaisin todellisuuteen.
"Felicity?", Oliver kysyi hiljaisella äänellä. Felicity pyyhkäisi kyyneleet silmäkulmastaan ja nousi ylös mekkonsa helman suoristaen. Ylipirteästi hymyillen hän kohtasi miehen katseen ja lähti kohti portaita.
"Anteeksi, unohdin, että tämä on nyt kotisi, vaikka tietenkin tiesin, että asut täällä nyt, hankinhan minä sinulle sängynkin. Minun pitikin mennä suoraan kotiin, unohdin vain... minne minun piti mennä." Hymy vaihtui hampaanpurentaan heti, kun hän pääsi miehen ohitse.
"Odota", Oliver pyysi hiljaa kääntyen puolittain hänen peräänsä. Felicity pysähtyi empien, pakotti hymyn takaisin kasvoilleen ja huikkasi:
"Hyvää yötä, Oliver."
"Ole kiltti." Miehen lämmin kämmen hänen paljaalla käsivarrellaan sai väreet juoksemaan pitkin kehoa. Pelkkä kevyt kosketus sai vaivoin kasatun palomuurin sortumaan.
"Ei, en ole, en voi olla. Olen kyllästynyt olemaan kiltti, odottamaan kiltisti, kun sinä ja muut juoksette missä sattuu ja minä odotan hädissäni, milloin joku teistä ei palaakaan. Olen kyllästynyt odottamaan kiltisti, että asiat muuttuisivat, eivät ne muutu, eivät ikinä. En jaksa enää, minusta ei ole enää siihen. En vain jaksa. On toivotonta, musertavaa, työskennellä kanssasi tietäen, ettei mitään tule koskaan tapahtumaan. En saa elämää kanssasi, enkä voi saada elämää kenenkään muun kanssa niin kauan kuin sinä olet minun elämässäni. Olen ihan yhtä ansassa kanssasi kuin sinä itse. Erona vain on se, että minä voin lähteä."
Felicity ravisti käsivartensa vapaaksi, antoi kyynelten juoksuttaa hänen ripsivärinsä pitkin poskia. Korko nousi alimmalle portaalle hitaasti, toivoen. Miehen hiljainen, kehräävä ääni oli tavallistakin hiljaisempi, mutta tuntui silti täyttävän koko kellarin.
"Älä lähde, Felicity. Ei näin. Me... minä tarvitsen sinua. Nuoli on minun ansani, minun kohtaloni. Mutta ainoa asia, joka sen tekee siedettävämmäksi, olet sinä. Tieto siitä, että vahdit selustaani. Korvanapista kuuluva äänesi. Palaaminen keikan jälkeen takaisin tänne luoksesi näkemään helpottunut hymysi, riittää muistuttamaan minua, ettei kaikki mitä teen ole turhaa. En tarvitse vain sinun taitojasi, tarvitsen sinua."
Kyyneleet vavisuttivat Felicityn hoikkaa vartaloa. Hän halusi lähteä, halusi todella, mutta jalat eivät suostuneet liikkumaan. Miehen askeleet kajahtelivat hiljaisuudessa. Vahvat käsivarret kietoutuivat takaapäin hänen ympärilleen hellästi, painoivat hänen selkänsä vasten lihaksikasta rintaa. Tietämättä mitä tehdä Felicity vain seisoi paikallaan, kädet vierellään roikkuen, kyyneleet valuen, jalka edelleen portaiden alimmalla askelmalla.
"Ole kiltti ja jää". Oliver kehräsi hänen korvaansa, hengitys ja huulten liikkeet korvannipukkaa kutittaen, sulattaen sen vähäisenkin vastarannan, mihin Felicityllä enää oli tahdonvoimaa.
Hitaasti huulet siirtyivät korvalta niskansyrjälle, kihelmöinnin levitessä koko kehoon. Felicityn kyynelistä kirveltävät silmät sulkeutuivat, antoivat hänen upota siihen hetkeen. Unohtaa kaiken muun, tehden edes hetkiseksi mahdottomasta mahdollista.
Naisen pää taipui automaattisesti sivulle, antaen miehelle paremman pääsyn kaulan herkälle iholle. Hitaasti Oliver hellitti otettaan, antaen hänelle tilaa kääntyä ympäri. Pinkit huulet odottivat raollaan, kaivaten uutta suudelmaa. Kädet siirtyivät leukaluille, huulet hamusivat toisiaan, maistellen, kokeillen, nauttien toisistaan. Felicity kietoi kätensä Oliverin kaulaan miehen nostaessa hänet syliinsä, kantaen ohi tietokoneiden, puvut ja aseet sisältävien vitriinien ja kaiken muun, joka olisi muistuttanut heitä todellisuudesta, jos he olisivat nähneet muuta kuin toisensa.
Sänky ei ollut juuri muuta kuin paksu patja, jolle Oliver laski Felicityn asettuen itse hänen päälleen suudelman katketessa vain pienen pieniksi hetkisiksi. Lasit saivat siirtyä pois suudelman tieltä. Oliver kiskoi paitansa päältään, saaden Felicityn hymähtämään:
"Sinulla ei vain paita pysy päällä", ennen kuin Oliver jälleen upotti hänet kiihkeämmäksi muuttuvaan suudelmaan. Mies kiepautti itsensä alle, Felicity hajareisin päällään. Puoli istuvassa asennossa hän avasi hitaasti mekon vetoketjun. Yhtä hitaasti nainen riisui mekon yltään ja avasi rintaliiviensä hakaset. Lattialle pudonneiden vaatteiden päälle lennähti hiuslenkki Felicityn avatessa poninhäntänsä. Vaaleat hiukset valahtivat hänen harteilleen, peittivät osan pienistä kimmoisista rinnoista.
Oliver painoi pienen suudelman herkälle nännille. Felicity värähti kosketuksesta, tunsi miehen kovettuneen allaan. Suudelmien sadellessa ympäri hänen rintojaan, kaulaansa ja huuliaan, kihelmöinnin väreet säntäilivät ympäri vartaloa, kaivaten, nauttien, haluten kokea kaiken, tuntea vihdoinkin ihon vasten ihoa, Oliverin hänen sisällään. Naisen vetreät sormet löysivät helposti tiensä ohi housujen napin ja vetoketjun, painautuivat boksereiden kumpua vasten tunnustellen. Vihdoin he olivat siinä, yhdessä, sängyllä, toisiinsa kietoutuneina, vain keskittyneinä toisiinsa. Miten kauan hän, he, olivatkaan sitä odottaneet.
Oliver käänsi naisen jälleen alleen, housut saivat tehdä seuraa muille hylätyille vaatekappaleille. Felicity tunsi Oliverin kovuuden häpykummullaan keinuttaessaan lantiotaan tätä vasten. Oliver oli niin lähellä, vain pikkupöksyjen ohut kangas erotti heidät toisistaan. Oliver vetäytyi kauemmas saadakseen viimeisenkin esteen pois tieltään, Felicityn auttaessa parhaansa mukaan. Miehen painautuessa takaisin häntä vasten nainen inahti hallitsemattomasti odotuksesta, havahduttaen itsensä muistamaan, missä he olivat, mitä he olivat tekemässä. Oliverin varsi hiveli jo hänen kostunutta vakoaan Felicityn vetäytyessä äkisti kauemmas.
"Emme me voi", hän valitti, Oliverin painaessa jälleen uuden suudelman hänen kaulansyrjän herkälle iholleen.
"Shh", mies hyssytti upottaen hänet päätähuumaavaan suudelmaan. Hänen jalkansa avautuivat jälleen hetkiseksi.
"Ei, olen tosissani", Felicity pyysi, yrittäen työntää miehen kauemmas saadakseen ajatuksensa takaisin hallintaansa.
"Niin minäkin", Oliver kehräsi maanitellen naista takaisin mukaan leikkiin.
"Oliver, minä pyydän, lopeta", Felicity anoi päästen kierähtämään pois miehen luota. Peiton napaten hän nousi seisomaan sängyn viereen, katsomaan hetkeksi poispäin miehestä saadakseen himosta hakkaavan sydämensä rauhoittumaan.
"Mikä on hätänä?" toisen käsivartensa varaan nojaava mies kysyi peittelemättä itseään lainkaan. Kääntyessään takaisin ympäri Felicity joutui nielaisemaan muutaman kerran ja piilotti miehen alastoman vartalon levitetyn kämmenensä taakse pois harhauttamasta.
"Tämä", Felicity vastasi yrittäen estää katsettaan harhailemasta.
"Tämä on väärin, tai siis erittäin oikein, mutta kuitenkin väärin. Meillä ei ole mahdollisuuksia, ei vaikka antautuisimme kuinka haluillemme. Vaikka viettäisimme yön yhdessä, mitä sitten? Aamulla kaikki olisi taas kuten ennen, paitsi pahemmin. Me tietäisimme, emme vain miettisi, mistä kaikesta jäämme paitsi. Me menettäisimme sen kaiken, mitä ei edes saisi olla ollutkaan. Emme voisi katsoa toisiimme muistamatta, miltä tuntui antautua toiselle kokonaan. Työnteosta ei tulisi mitään, koska harhautuisimme ajattelemaan vain yhtä yhteistä kiellettyä yötämme. Minä unohtaisin tehdä työni, vahtia selustaanne ja te joutuisitte vaaraan minun takiani. Ja koska minä en varoittaisi teitä, sinä et osaisi olla varuillasi ja muistelisit meitä, etkä huomaisi ajoissa hyökkäystä ja te kaikki joutuisitte sairaalaan tai vielä pahempaa. Enkä voisi koskaan edes yrittää löytää onneani jonkun toisen luota, koska en haluaisi, en voisi menettää tätä. Mutta koska en voi koskaan kunnolla saada sinua, enkä voisi myöskään unohtaa yhteistä yötämme, minä päätyisin katsomaan yksin tallennettuja uutispätkiä sinusta ja kuoltuani kukaan muu ei jäisi kaipaamaan minua kuin kolmetoista kissaa, jotka söisivät ruumiini." Hän lopetti hengästyneenä. Hymy oli noussut Oliverin kasvoille.
"Minä kaipaisin sinua, jos siis en olisi jo kuollut unohtaessani varoa ajatellessani sinua."
"Olen tosissani."
"Niin minäkin. Tule takaisin sänkyyn." Oliver pyysi tehden sängynlaidalle tilaa naiselle.
"En uskalla."
"En tee mitään, mitä et halua minun tekevän."
"Sitä juuri pelkäänkin."
Hetken hiljaisuus jäi roikkumaan heidän välilleen molempien yrittäessä rauhoitella kehoaan. Oliver onki bokserinsa takaisin jalkaansa ja haki itselleen oluen, tarjoten toisen Felicitylle.
"Ei kiitos, minun taitaa olla paras lähteä. Viitsisitkö kääntyä?" Felicity pyysi vilkaisten merkitsevästi lattialla mytyssä olevia vaatteitaan.
"Onko sinun aivan pakko mennä?" Oliver vastasi, kääntyen kuitenkin selin.
"Luulen, että se on ainoa vaihtoehto."
"Voisit myös jäädä tänne", Oliver aloitti ja nosti kätensä puolustavaan eleeseen, kun kuuli Felicityn alkavan vastustella.
"Lupaan olla herrasmies. Kaipaan vain läheisyyttä, ilman taka-ajatuksia."
"En tiedä voinko luvata samaa."
"Minä lupaan meidän molempien puolesta. Mitään ei tapahdu. Vain läheisyyttä ja toisen ihmisen lämpöä. Pelkkää viatonta nukkumista. Saat lähteä heti, jos siltä tuntuu, mutta toivoisin todella, että jäisit. Minusta tuntuu todella yksinäiseltä nyt kun näin, miten onnellinen Diggle oli saadessaan perheen."
"Jos mitään ei tapahdu." Felicity lupasi huokaisten ja nykäisi mekkonsa sijaan päälleen miehen t-paidan. Se tuoksui liiankin huumaavasti Oliverilta.
Oliver asettui sängylle selälleen, Felicity hänen vierelleen, korva paljasta rintaa vasten, sydämen tasaantunutta jyskettä kuunnellen. He makasivat hiljaa, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Felicityn sormi karkasi seurailemaan rinnan naarmuja. Oliver painoi kätensä Felicityn käden päälle, pysäyttäen liikkeen, punoen sormensa toisen sormien lomaan.
”Tuo ei auta minua pitämään lupaustani”, Oliver kuiskasi Felicityn kuullessa hänen sydämensä jyskeen kiihtyvän aavistuksen. Miehen tasainen silittely hänen selällään ei sekään auttanut häntä rauhoittumaan, mutta hän ei halunnut tämän lopettavan. Ei nyt, kun se yö tulisi todennäköisesti olemaan heidän ainoa tilaisuutensa ikinä vain olla ja nauttia toisistaan, vaikkakaan ei niin kuin he olisivat halunneet. Jos he eivät muuta saisi, pelkän ihokosketuksen täytyisi riittää. Sanaakaan sanomatta Felicity riisui paidan päältään, painautuen takaisin vielä lähemmäs miestä, painaen nenänsä aivan kiinni hänen kaulaansa, tuoksuttelemaan tämän savulta ja joltain nimeämättömältä tuoksuvaa ominaistuoksuaan. Miehen kasvot hiuksiinsa painautuneena Felicity sulki silmänsä, nukahtamatta koko yönä, kuunnellen tasaista jyskettä, tu-tum, tu-tum, tu-tum, tunnista toiseen, uhraamatta ajatustakaan seuraavalle aamulle.
