A/N: Ehh, en ole kirjoittanut oikeaa kertovaa proosaa... Kuukausiin? Roolipelitaustaisena ja paljon englanniksi kirjoittavana ihmisenä en ole yhtään tyytyväinen tähän. Tiettyjä roolipelimäisyyksiä löytyy, ja olen niistä tietoinen.
En hae varsinaista kirjoitustyylikritiikkiä, joskin vinkit ovat tervetulleita.
Sen sijaan olen kiinnostunut palautteesta seuraavissa asioissa:
Miljöön kuvailu, liikaa vai liian vähän?
Millaisen kuvan sait tarinassa esiintyvistä henkilöhahmoista?
Pitäisikö rytmitystä korjata?
Tarkempaa kuvailua väkivallasta yms, vai pysytäänkö ylimalkaisella tasolla?
Maailma on kokonaan itse luomani, vaikka sisältääkin paljon klassisen fantasian elementtejä. Pahoittelen mahdollista ylivuotavaa kliseisyyttä.
// Celeporn muokkasi ikärajat uuden käytännön mukaisesti, K-11 ja K-13 --> K-12, sekä K-15 --> K-16
Tämä fic: K-12
Viinisametti
Punainen haukka lensi korkealla haalealla taivaankannella. Se liiti Sudenleuoilta kohti pohjoisia, rauhallisempia maita. Bogdan tarkkaili eläimen lentoa korkeasta kivenharmaasta vartiotornista, miettien sen merkitystä. Papit löysivät kaikesta jumalten merkkejä, mutta Bogdan ei nähnyt muuta kuin petolinnun varmat siiveniskut.
Mies huokaisi ja pyyhkäisi likaa kasvoiltaan. Bogdan odotti ylemmän sotajohdon saapumista neuvonpitoon, mutta kuten tavallista, rasvainen paisti ja orjattaret kiinnostivat näitä korkeita ylimyksiä enemmän kuin sotasuunnitelmat. Kapteeni ei voinut olla miettimättä, oliko kyse ainoastaan hänen syntyperästään, vai jostakin syvemmästä inhosta miehen olemusta kohtaan.
Lopulta ylimykset tulivat, yksi kerrallaan. Näiden pitkät viitat ja pellavakaavut hulmusivat tornin läpi puhaltavassa länsituulessa. Bogdan laski värejä paksuissa karkeissa viitoissa. Lähes jokainen mahtavimmista suvuista oli edustettuina kankaiden kirjailussa, ja monet alemmatkin aateliset olivat ujuttaneet vaakunan näkyville Suuren Vallin sotajoukkoihin.
Bogdan käveli heitä vastaan, nyökkäsi päätään ja laski vihreiden silmiensä katseen hetkellisesti maahan.
”Herrani, onko totta että tunnustelijamme ovat havainneet Atlikalaisen partion lähellä Vallia?”, mies kysyi tyynellä, viileällä äänellä, vaikka tiesi jo vastauksen. Ylimykset rakastivat tulla imarrelluiksi sillä uskomuksella, että vain heillä saattoi olla oikeaa, ajantasaista tietoa tapahtumista.
Vanha, ahavoitunut ylimys, jonka viitan punainen ja hopea välkkyivät paljon kirkkaammin kuin tämän haalistuneet silmät, kosketteli viiksiään mietteliäänä, ennen kuin vastasi: ”Kyllä. Tunnustelijat ovat havainneet noin kahdenkymmenen ratsumiehen ryhmän aivan Vallin tuntumassa. Viestinviejät kertovat, että kyseessä on sama ryhmä, joka on aiheuttanut häiriötä tavarantoimituksille Vallin pohjoisosissa.”
Bogdan nyökkäsi päätään, ja puri hampaitaan yhteen. Mies pelkäsi jo seuraavia sanoja, sanoja joita kokenut kapteeni osasi jo odottaa.
”Haluamme, että otat joukkosi ja marssit ulos kohtaamaan heidät”, vanha ylimys vahvisti äänensävyllä, joka ei jättänyt sijaa väittelylle.
Bogdan olisi voinut kieltäytyä. Vedota väsyneisiin miehiin ja huonoihin varusteisiin, pyytää lähettämään joku toinen kapteeni hänen sijassaan. Hän kuitenkin tiesi aivan liian hyvin saavansa siitä kiitokseksi pelkurin leiman, leiman jota miehellä ei ollut varaa hankkia. Kunniallisemmat miehet kykenivät kieltäytymään tällaisesta hulluudesta, mutta ei Bogdan.
”Kerään miehet ja lähden ensi tilassa,” hän tyytyi vastaamaan, ja inhosi alistuvaa, kohteliasta sävyä omassa äänessään.
Mies ehti vain tornin portaikkoon asti, ennen kuin tutut kasvot yhyttivät hänet. Jankinin silmät olivat lempeänruskeat, ja ruumiin perusteella olisi luullut tämän olevan vielä poikanen, niin hintelä ja lyhyt tämä oli. Jankin tarttui varovaisesti hymyillen Bogdanin käteen, ja auttoi tämän alas jyrkkiä portaita.
”Mitä he sanoivat, herrani?” Jankin tiedusteli tyypilliseen tapaansa. Poika oli liian utelias omaksi parhaakseen, eikä ymmärtänyt vielä pelätä ylimysten juonittelua.
”He haluavat, että lähdemme linnakkeesta tasangolle hätyyttämään atlikalaisia ratsumiehiä”, Bogdan vastasi tasaisesti, kiukkuaan peitellen. Jankin oli kyllin kohtelias jättääkseen herransa vihan huomiotta, ja riensi linnoituksen alempiin halleihin hälyttämään miehet aseisiin.
Kapteeni jäi katselemaan loittonevan aseenkantajansa perään surullisin silmin. Jankin oli liian uskollinen, liian luottavainen. Hän tiesi, että nuorukainen seuraisi häntä minne tahansa Bogdan tämän johdattaisi, oli se sitten verisille niityille tai loistaviin saleihin. Syvä huokaus karkasi miehen huulten välistä kun hän vetäytyi omiin huoneisiinsa pukeutumaan.
Peilin pinnasta Bogdan näki omat ajan kuluttamat kasvonsa. Naiset olisivat voineet pitää niitä komeina, elleivät arvet olisi repineet sänkistä poskea ja vasenta silmäkulmaa. Pitkä mies oli, sitä ei voinut kiistää, ja hennosti kihartuvat tummanruskeat hiukset laskeutuivat nyt jo melkein hartioille asti. Bogdan sitoi hiuksensa tottuneesti pitkäksi poninhännäksi, ja riisui arkiasusteensa sängylleen. Niiden sijaan mies pukeutui nyt mustaksi värjättyyn vahvaan pellavaan ja veti päähänsä nahkaisen lakin.
Ovella kävi koputus, ja Jankin astui sisään. Nuorempi mies seisoi siinä ryhdikkäänä omassa sotisovassaan, puettuna mustaan ja kultaan päästä varpaisiin. Haarniska oli kuitenkin kevyempi kuin miltä se näytti, lähinnä metallilaminoitua nahkaa ja ketjupanssaria.
Täydessä hiljaisuudessa Jankin auttoi kiristämään herransa mustat, nahkaiset käsi- ja jalkasuojukset, nahkaisen korsetin ja rintapanssarin. Näiden päälle nuorukaisen näppärät sormet vetivät raskaan rautapanssarin, ja lopuksi suuren kypärän, jota koristivat hirven sarvia muistuttavat ulokkeet. Olkapanssariin kiinnitetty viitta hohti kultaisena ja mustana, samoin kuin kulmikas ritarikilpi, jota koristi kultainen peuranpää mustalla pohjalla. Kilven yläreunaan oli vedetty valkoinen risti – risti, joka kertoi kaikille ratsastajan olevan Bogdan Samuels D’Orean, D’Oreanin ruhtinaan äpäräpoika.
Bogdan työnsi Jankinin tarjoaman raskaan ratsuväenmiekan huotraansa, ja asteli aseenkantaja perässään alas portaita ja ulos kylmälle sisäpihalle. Kevyt ratsuväki odotti sekarotuisten eläintensä selässä, mutta muutoin piha oli täynnä jalkaväkeä. Kapteeni katsoi miehiään, ja ei nähnyt taistelutahtoa tai urhoollisuutta, vaan ainoastaan loputtoman sodan kuluttamia köyhiä talonpoikia, joiden perheet ja tilat olivat satojen kilometrien päässä tästä kirotusta paikasta. Yhteensä sata miestä, ei enempää eikä vähempää.
Kavuttuaan ratsunsa selkään Bogdan johti joukkonsa ulos avoimista porteista. He liikkuivat rauhallista marssivauhtia, keihäät eturintamassa, muu jalkaväki näiden takana, ja kymmenen kevyen ratsumiehen, Jankinin ja Bogdanin itsensä muodostama ratsuväkiyksikkö näiden sivustassa. Tuuli puhalsi vihlovasti läpi haarniskan taitekohtien, ja miehet värisivät kylmästä laskeutuessaan alas hiekkaista rinnettä. Alhaalla avautuva laakso oli kaukana maisemista, joihin nämä sotilaat olivat kotonaan Sanwainin vehreillä niityillä ja metsäaukeilla tottuneet. Kumpareiden välistä näkyi vain aavikkoa, tuulen heittelemää hiekkaa ja yksinäisiä ruohotupsuja. Miten mikään liskoa suurempi kykeni elämään sellaisesta maaperästä, Bogdan ei tiennyt. Jotenkin atlikalaiset barbaariheimot olivat kuitenkin valtakuntansa rakentaneet. Hän ei tuntenut aavikon takaisia maita, eikä tiennyt, oliko siellä mitään tätä hiekkaa kauniimpaa paikkaa. Kenties.
Sotajoukko laskeutui lopulta tasaiselle hiekkamaalle, vastapäätä edessä erottuvaa ratsuväkijoukkoa. Bogdan ohjasi sotilaansa kahden kumpareen väliselle hiekkakaistaleelle pitkään rivistöön. Keihäsmiehet suojasivat omana yksikkönään jousimiehiä, ja tavalliset sotilaat suojasivat näiden sivustaa. Bogdan toi ratsuväkensä hieman sotilaiden taakse, valmiina takaa-ajoon.
”Jankin. Mitä näet?” mies kysyi vieressään olevalta nuorukaiselta. Jankin siristeli silmiään, yrittäen erottaa ratsastajat aavikon kuumasta hiekasta.
”Kaksikymmentä ratsumiestä herrani. He ovat nähneet meidät, ja tulevat tänne päin”, Jankin tiedotti pian, ja toden totta, lähestyvä pölypilvi kertoi barbaarien laukkaavan vauhdilla heitä kohti. Bogdanin sotilaat laskivat peitsensä ja miekkansa, valmistautuen ottamaan rynnäkön vastaan. Ratsastajat kaarsivat ohi pitkien keihäiden, ja iskeytyivät vasten kevyemmän jalkaväen rivistöjä. Luu pirstoutui ja ratsastajien keihäät katkeilivat törmätessään kovaan aineeseen.
Hetkessä rauhallisen iltapäivän oli värjännyt veren rautaisenimelä tuoksu, sekä eläinten ja ihmisten hien katku. Keihäsmiehet lähestyivät ratsuväen sivustaa, jolloin barbaarit kääntyivät kannoillaan ja karauttivat tiehensä.
Bogdan potkaisi jalkansa kimotammansa Pääskyn kylkiin, ja ajoi raskaan hevosen liikkeelle. Joukot seurasivat koulutetulla uskollisuudella, ja niin taistelu muuttui takaa-ajoksi, jossa yksi ratsuväkiyksikkö yritti tavoittaa toista.
He olivat edenneet tuskin puolta kilometriä näissä asemissa, kun takaa-ajettavat yllättäen katosivat näkyvistä. Bogdan räpäytti silmiään epäuskoisena, ja koko joukko kiskoi ohjista hevosensa pysähdykseen. Eläinten jalat liukuivat hiekalla, ja ne protestoivat suu vaahdossa yllättävää komentoa. Kapteeni koetti nähdä kadonneita vihollisiaan hiekan lomasta, mutta näiden siasta löysikin katseellaan jotakin aivan muuta.
Miehen silmät laajenivat kauhusta. Pienestä hiekkaisesta laaksosta nousi lisää barbaarien ratsumiehiä, kymmeniä ja taas kymmeniä ratsastajia virmojen pienikasvuisten hevostensa selässä.
”Takaisin! Takaisin!” miehet olivat tuskin edes jääneet odottamaan perääntymiskäskyä, niin nopeasti pieni ryhmä kääntyi ympäri ja lähti epätoivoisesti pakoon huomattavasti suurempaa armeijaa. Bogdan haistoi eläinten ja miesten pelon aavikon raskaassa ilmassa, ja yritti hoputtaa ratsuaan kovempaan vauhtiin.
Heidän onnistui saavuttaa omat rivinsä ja paeta niiden taakse, mutta Bogdan tiesi, että taistelu oli jo aikaa sitten menetetty. Ratsastavat jousimiehet pyörivät armeijan ympärillä kuin herhiläiset, ja tuore ratsuväki halkoi helposti läpi paniikin hajaannuttaman jalkaväen. Helpolta vaikuttanut taistelu oli muuttunut teurastukseksi, eikä pakoreittiä ollut. Nousu ylös rinnettä tekisi heistä helppoja maaleja, ja apujoukkoja tuskin tulisi.
Bogdanin ajatukset katkesivat yllättäen. Maa heidän allaan lauloi. Mies pysähtyi hämmentyneenä aloilleen, eikä edes huomannut, miten vihollisratsastajat irtaantuivat taistelusta ja perääntyivät takaisin kohti aukean toista laitaa. Maa todellakin lauloi. Kapteeni räpytteli silmiään ja vilkuili ympärilleen. Kukaan pakenevista miehistä ei tuntunut kiinnittävän asiaan huomiota.
Samassa läpitunkeva, järjen halkova kipu iski miehen tajuntaan. Se muistutti huutoa, miekan terää kiveä vasten, eikä se kuulunut ulkopuolelta, vaan miehen oman pään sisältä. Bogdan yritti roikkua satulassa ja säilyttää tajuntansa, potkien samalla hevostaan liikkeelle, pois laulavan maan luota. Hämärästi mies erotti Jankinin kasvot, näki tämän suun liikkuvan kysymystä muodostaen, mutta kaikki muu oli epäselvää huudon rinnalla.
Jankin yritti takertua herransa hevosen ohjaksiin pysäyttääkseen villisti laukkaavan tamman. Miehen oma pieni ruuna pärski valkeanpunaista vaahtoa rinnuksilleen pyrkiessään väistämään ympärillä ryntäileviä sotilaita. Hän ehti juuri nappaamaan Pääskyn ohjat vapaaseen käteensä, kun maa heidän takanaan ratkesi.
Maa vetäytyi kuin taiottuna, jättäen keskelle kenttää syvän railon, johon vajosi miehiä molemmin puolin. Epätoivoinen kiljunta ja tuskanhuudot halkoivat ilmaa, ja halkeaman jälkeensä jättämä maan värähtely kaatoi nekin, jotka olivat kyllin kaukana itse repeämästä selviytyäkseen. Pääsky kompuroi ja kaatui, vetäen Jankinin alas satulasta mukanaan samalla, kun miehen oma hevonen laukkasi pärskien pakoon.
Vako maassa kuroutui umpeen yhtä nopeasti kuin se oli ilmaantunutkin. Joukot olivat liian hajaantuneita ja liian kauhuissaan jatkaakseen taistelua, mutta atlikalaiset palasivat nopeilla ratsuillaan hiekkamaan yli. Miekat välähtelivät auringonvalossa, ja jokainen joka oli kyllin voimissaan tai typerä vastustaakseen, iskettiin maahan.
Jankin kompuroi jaloilleen ja rutisti lyhyttä lyömämiekkaansa verentahraamassa kädessään.
”Jankin. Typerys. Ota Pääsky ja pakene!” Bogdanin ääni värisi kiukusta ja kivusta. Aseenkantaja ei kyennyt ymmärtämään, mikä tämän herraa vaivasi, mutta tiesi, ettei jättäisi tätä. Sellainen ei ollut sopivaa, ei köyhälistöön kuuluvalle aseenkantajalle. Jos mies palaisi ilman herraansa, hänet teloitettaisiin, vaikka Samuels D’Orean olikin pelkkä äpärälordi.
Mies kaivoi jalkansa hiekkaan saadakseen tukevamman asennon, ja löi miekallaan syrjään ohiratsastavan atlikalaisen keihään. Jankin toisti liikkeensä useita kertoja, kun yhä uusia ratsastajia vyöryi ohi. Hiki valui nuorukaisen silmiin ja jalat vapisivat rasituksesta. Jalkojensa juuresta Jankin kuuli Bogdanin hiljaisen valituksen, kun vanhempi mies puristi päätään ja kiemurteli maassa kuin käärmeenmyrkyn pistämänä.
Lopulta kova isku takaraivoon kaatoi nuoren aseenkantajan kasvoilleen maahan. Taistelu ympärillä oli laantunut, ja atlikalaiset hajaantuivat hietikolle sekä jalkaisin että ratsain pyytämään karanneita hevosia ja poimimaan kaatuneiden vihollisien aseita. Jankinin maahan lyönyt ratsastaja laskeutui kevyesti satulastaan ja asteli lähemmäs maassa makaavaa ylimystä ja tämän rohkeaa nuorta aseenkantajaa. Miehen kasvot olivat piirteiltään lähes naisellisen kauniit ja virheettömät, vaikka tummat kulmakarvat ja lähes mustat, lyhyet hiukset olivatkin selvästi miehiset.
Sotilas asteli verisen hiekan yli pehmeästi kuin kissa, ja kosketti kengänkärjellään Jankinin kylkeä. Aseenkantaja värähti, mutta ei noussut. Miehen silmien katse siirtyi kovana ja arvioivana valittavaan aateliseen. Kulmat kurtistuivat hämmennyksestä. Aatelisessa ei näkynyt mitään fyysistä vammaa, ei mitään syytä tälle kuuluvalle vaikerrukselle. Jostain syystä mies vain piteli päätään ja ulvoi kuin lumilurkki konsanaan.
Mies käänsi katseensa sivulle ja kurtisti kulmiaan uudemman kerran.
”Kaksiverinenkö? Täällä? Älä naurata”, sotilas päivitteli tyhjälle ilmalle vieressään, pyöräytti silmiään ja tyytyi sitten huokaisemaan teatraalisesti. Mies nousi takaisin ratsaille, ja antoi komennon muutamalle lähellä olevalle sotilaalle: ”Toimittakaa nämä kaksi elävinä takaisin leiriin. Kuunkastama haluaa puhua hänen kanssaan, ja tuosta nuoremmasta voi olla apua niissä keskusteluissa.”
Atlikalaisten lähdettyä taistelukentälle jäi vain muutamia kymmeniä revittyjä, puolialastomia ja aseettomia ruumiita ja muutama kuollut hevonen. Ylhäältä tornista saattoi nähdä ratsujoukkojen kerääntyvän kallioiden kupeeseen ja ratsastavan sitten tiehensä, kohti vehreämpiä maita. Erityisen tarkkasilmäinen olisi erottanut ratsastajien joukosta kuormajuhdat ja lyhyen orjakaravaanin, mutta ylimyksiä eivät tällaiset seikat erityisemmin kiinnostaneet. Heitä huolestutti ainoastaan vihollisarmeijan koko. Näin suurta barbaarilaumaa ei ollut nähty Vallilla vuosiin, eikä heillä ollut resursseja torjua tällaisia hyökkäyksiä.
Jo sinä iltana viestinviejä lähti Vallin suuresta linnakkeesta kohti Kugastediä mukanaan pyyntö lisäjoukoista.
Illan laskeutuessa armeija saavutti määränpäänsä. Noin kaksikymmentä kilometriä Vallilta luoteeseen oli suuri keidas hiekkaisen puoliaavikon keskellä. Keitaan ympäristöön oli kyhätty nahasta ja puusta suuri leiri, jonka ympärillä pörräsi kymmeniä sotilaita niiden lisäksi, jotka nyt palasivat taistelusta. Voitokkaina taistelusta palaavia miehiä tervehdittiin kiljaisuin ja halauksin, eikä aikaakaan, kun nuotioiden yllä paistui jo vastapyydettyä lihaa, jonka metsästäjät olivat tuoneet kauempaa Veriniityltä. Varastetut aseet ja hevoset vietiin leirin omiin varastoihin ja talleihin, mutta vangit siirrettiin syrjemmällä olevaan syvään maakuoppaan, josta pääsi ylös vain, jos joku ojensi köyttä.
Jankin heräsi jonkun varovaiseen kosketukseen kasvoillaan. Mies räpytteli silmiään hämmentyneenä, ja koetti nähdä ympärilleen hämärässä.
”Herrani? Tekö siinä?” hän kysyi hiljaa, hapuillen elvyttäjänsä vaatteita tunnistaakseen tämän. Sormien alla tuntui karheaa pellavaa, mutta myös hienompaa kangasta ja nahkaa. Jankin huokaisi helpotuksesta ja painautui lähemmäs tuttua ja turvallista miestä. Vasta hetken kuluttua hän tajusi tekonsa epäsopivuuden ja kavahti pelästyneenä kauemmas.
”Olen pahoillani, herra. Taisin lyödä pääni”, Jankin änkytti surkeana ja koetti vetäytyä kauemmas, vain törmätäkseen takana olevaan kehoon. Entistä suurempi paniikki rutisti hänen sydäntään, ja lopulta Jankin päästi ilmoille surkean nyyhkäisyn.
”Hei, hei, Jankin. Ei hätää”, Bogdanin rauhoitteleva ääni kuului pimeydestä, ja vahvat, pitkät kädet kietoutuivat hänen ympärilleen. Jankin yritti hengittää rauhallisesti, ja painoi poskensa vasten nahkaista haarniskaa, jonka oli auttanut pukemaan tänään aamupäivällä. Metalliosat oli viety, mutta viitta ja nahkapanssari olivat jääneet.
”Missä me olemme?” nuorukainen kysyi hiljaa, värisevällä äänellä. Viimeiset muistot ennen tajuttomuutta olivat verestä ja hevosten pärskeestä ympärillä, mutta se ei selittänyt tätä pimeää ja verestä tahmeiden kehojen täyttämää monttua.
Bogdanin huokaisu soi pimeydessä yli muiden kuopassa makaavien hiljaisen valituksen ja kiroilun. Jankin oli näkevinään kosteutta herransa vihreissä silmissä, kun kuunvalo osui niihin.
”Atlikalaisessa vankikuopassa heidän leirissään, monta kilometriä Vallilta”, Bogdan vastasi hiljaa. Jankin tiesi, että tämä jätti monta asiaa sanomatta pitääkseen hänet rauhallisempana. Ei mies kuitenkaan tyhmä ollut, kaukana siitä, ja tiesi, mikä merkitys sanoihin kätkeytyi.
Pakomahdollisuutta ei ollut. He olivat jumissa kilometrien päässä kotoa keskellä vihollisleiriä, eivätkä nopeimmatkaan oriit kantaisi heitä yli aavikon niin, etteivät nuo kuuluisat ratsusotilaat heitä tavoittaisi. Ainoa toivo oli, että Vallilta lähetettäisiin joukkoja pelastamaan heidät, mutta toivo sellaisesta ihmeestä oli vähintäänkin hatara. Jokainen kuopassa olija ymmärsi tämän liiankin kirkkaasti. He olivat nyt atlikalaisten armoilla.
Odottaminen, kuten Jankin huomasi, oli usein pahempaa kuin varsinainen tapahtuma. Tunnit kuluivat hitaasti, ja ainoa merkki ajan kulusta oli kuun piirteiden selkeytyminen ja himmentyminen yötaivaalla. Toisinaan yksinäinen jalkapari erottui kuopan reunalta, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomioita vankien voihkinaan. Yössä leijui paistin ja hedelmien tuoksu, ja metelistä päätellen siellä elettiin oikein hyvää ja iloista elämää.
Jankin käpertyi pieneksi keräksi herransa kylkeen, kun tämä sen kerran salli. Hän itse oli aina ajatellut itseään lähinnä herransa palvelijana, kuten köyhän talonpoikaisperheen nuorimmalta vesalta sopi odottaa. Tottelevaisuus ja nöyryys olivat köyhälistön hyveitä, eikä hän ollut koskaan kyseenalaistanut niitä edes villeimmissä unelmissaan, ei vaikka Bogdan kuinka vakuutteli heidän olevan ystäviä.
Siitä huolimatta vanhemman miehen läsnäolo tuntui tyynnyttävältä, ja Jankin nukkui rauhallisesti tämän viitanliepeessä roikkuen.
Atlikalaiset tulivat aamunkoitteessa. Raskaspunoksinen köysi laskettiin alas kuoppaan, ja reunalla seisova sotilas näytti keihäällään osoittaen, kenen tulisi tarttua siihen. Kärki osoitti ensin Jankinia, sitten Bogdania. Lyhyen epäröinnin jälkeen molemmat miehet kietoivat sormensa karkean materiaalin ympärille, ja tulivat näin kahden hevosen vetämiksi ylös montustaan.
Vapautumisen ilo osoittautui väliaikaiseksi, sillä lähes samalla hetkellä kun jalat koskettivat maata, sidottiin kädet vartalon eteen sitkeällä köydellä, ja muistutti laivojen karkeatekoisien purjeköysien ohuempaa sukulaista. Bogdan murisi hiljaa, mutta antoi silti nahkaan ja jouhikoristuksiin pukeutuneiden sotilaiden töniä itseään eteenpäin. Jankin kipitti tämän vierellä ja yritti parhaansa mukaan näyttää kovin pelottavalta ja valmiilta suojelemaan herraansa kaikelta. Barbaareja tämä esitys ei näyttänyt vakuuttavan.
Yön jälkeen keidasalueen hiekka oli kylmää kuin jäinen meri. Leirin läpi kulkiessaan ei voinut olla varma, olivatko sen asukit heräilemässä vai vasta menossa makuulle. Vallitsi rauhallinen sekasorto, kun karja, hevoset ja miehet hortoilivat kylmenevien nuotioiden välissä etsien kuka mitäkin.
Kulkue pysähtyi leirin keskellä olevan suuren, punaisesta nahasta ja kankaasta rakennetun teltan eteen. Teltan peitetyn ovensuun edustalla seisoi kaksi vähäpukeista sotilasta massiiviset kirveet olallaan. Jankin hämmästeli näitä avoimesti katseellaan, mutta Bogdan piti silmänsä tiukasti eteenpäin suunnattuina ja ilmeettöminä. Vihollisten keskellä ei ollut varaa rentoutua.
Teltan ovikangas siirrettiin syrjään, ja vangit talutettiin kohti teltan takapäätyä. Suitsukkein ja paperilyhdyin valaistun tilan perällä istui tyyny- ja taljameren keskellä kaunis nuori nainen, jonka pitkät ruskeat hiukset lainehtivat kuin niittyruoho tuulessa. Kauneudestaan huolimatta nainen ei vaikuttanut millään tapaa elämästä etääntyneeltä tai heikolta, päinvastoin – tästä hehkuva voima ja vaikutusvalta tuntuivat jossakin rintalastan alla. Jankin oli kuullut näistä naisista vain tarinoissa, sillä Sanwainissa naisen tehtävä oli olla miehensä vaimo. Bogdanille Atlikan korkeat ruhtinattaret olivat tuttuja äidin monista tarinoista ja muistelmista ajoilta, kun tämä saattoi lukea itsensä näiden joukkoon.
Teltan seinustoilla roikkui värikkäitä kankaita, joissa näkyi eri sukukuntien tunnuksia. Hämärässä sitä tuskin huomasi, mutta teltta oli täynnä ihmisiä, joiden terävät silmät seurasivat vankien kompurointia yli mattojen ja turkistaljojen. Ilma haisi makealle ja oli sakeana savua.
Kiljunta iski Bogdanin tajuntaan kuin tulinen vasama. Mies kaatui polvilleen maahan, ja koska hän ei kyennyt vastaanottamaan painoaan käsillään, makasi Bogdan pian kasvoillaan hiekassa. Ritari potki jalkojaan, huusi ja vaikeroi, kuin epätoivoisessa yrityksessä karkottaa kimpustaan näkymätön ja erittäin vihamielinen hyökkääjä.
Nainen nousi seisomaan ja näytti nyt aidosti kiinnostuneelta.
”Olit oikeassa, Milan. Aito, elävä kaksiverinen. Kuinka… Harvinaislaatuista”, nainen sanoi hiljaa, ja hymyili itsekseen kuin lapsi, joka on juuri löytänyt itselleen uuden, mainion leikkikalun.
Nainen katsahti sivuilleen ja liikautti kättään alaspäin. Bogdan lakkasi kiemurtelemasta ja hengitti raskaasti. Huuto ja sen tuottama kipu olivat poissa. Mies veti itsensä polvilleen ja kompuroi pystyyn, tuuppien olkapäillään kauemmas sotilaan, joka yritti tulla tässä avustamaan. Jaloilleen päästyään Bogdan väläytti hampaitaan naiselle, joka ei näyttänyt edes huomaavan aggressiivista elettä.
”Oletko koskaan aiemmin nähnyt kaksiveristä, Milan?” nainen tiedusteli vieressään seisovalta sotilaalta – samaiselta, joka oli kolkannut Jimmyn taistelukentällä. Nyt, kun kypärä ja pöly eivät enää peittäneet miehen kasvoja, näytti tämä entistäkin kauniimmalta. Varmastikin kelvollinen jumalankuvien malliksi, ellei kyseessä olisi ollut barbaari.
”En ole, Kuunkastama. Luulin, että ne kuolivat pois jo vuosia sitten”, Milan vastasi tyynenä, vailla minkäänlaista sävyä äänessään. Nainen sen sijaan vaikutti entistäkin ihastuneemmalta, ja vaikutelma mieluisen lelun löytäneestä aatelistytöstä vahvistui.
Jankin perääntyi vaistonvaraisesti askeleen verran, kun nainen tuli lähemmäs. Kuunkastaman pitkä helma laahasi pitkin hiekkaa ja kangasta pehmeästi rahisten. Kuin taiottuina Bogdanin takaa hämärästä astui kaksi miestä, jotka vetivät pitkän aatelisen otteeseensa ja pakottivat tämän aloilleen.
Pehmeästi kuin untuva nainen laski sormensa Bogdanin arpeutuneelle poskelle. Keimaileva hymy maalatuilla huulilla erottui terävänä suitsukkeiden usvan läpi. Miehen rintakehä kohoili kiivaasti, ja vihreät silmät tuijottivat suoraan Kuunkastaman tummanruskeisiin.
Yhtä kepeästi kuin sormet olivat poskea koskettaneetkin, ne vetäytyivät pois kun neito veti kätensä vasten ruumistaan ja katseli vankiaan viattomalla uteliaisuudella. Ruskeiden silmien pilke oli itsetietoinen ja leikkisä, kun nainen sanoi: ”Sinä tulet mukaani, kaksiverinen. Minulla on käyttöä kyvyllesi, ja jos olet minulle mieliksi, palkitsen sinut.”
Bogdanin ruumis värisi vaivoin hillitystä kiukusta, ja mies narskutti hampaitaan. Tieto ei todellakaan miellyttänyt häntä ensinkään. Äpärä tai ei, Bogdan oli syntynyt aatelisena, ei kenenkään käskyläisenä tai palvelijana, eikä hänen ylpeytensä sallinut alistumista jollekin barbaariprinsessalle. Bogdan kuitenkin hillitsi kielensä, ja tyytyi ilmaisemaan kiukkunsa vain kehonkielellään.
”Entä poika?” Milan kysyi tyynesti, ja kohotti vasenta kulmaansa aavistuksen. Kuunkastaman katse kääntyi välinpitämättömänä Jankiniin, joka tuijotti naista lähinnä järkyttyneen näköisenä. Olkien kohautus ja selän kääntäminen pojan katseelle kertoivat kaiken, mitä Kuunkastama ajatteli nuoresta miehestä.
”Voimme myydä sen orjakaravaanille kun käymme Hurmekivessä”, nainen totesi yliolkaisesti, ja asteli tyynenä takaisin kohti valtaistuintaan, oman asiansa sanoneena.
Bogdan päästi lyhyen, vihaisen murinan, ja samassa tätä pitelevät miehet menettivät otteensa. Toinen miehistä törmäsi maahan, mutta paremmin valmiina ollut yritti vielä pysyä jaloillaan. Bogdan potkaisi tätä päähän, ja ponnahti kohti naista.
Jopa ilman käsiä liikkeensä tasapainottamiseen Bogdan oli nopea – mutta ennen kaikkea hän oli vihainen. Ruumiinpainoaan apuna käyttäen Bogdan törmäsi naiseen ja kaatoi tämän, yrittäen takoa tätä sidotuilla käsillään.
Huuto palasi rajumpana kuin koskaan jo yhden sidottujen käsien läimäisyn jälkeen. Bogdan kierähti pois naisen päältä ja kiljui tuskissaan kuin haavoittunut eläin. Samalla mies kuitenkin sähisi loukkauksia ja yritti osua uudemman kerran neitoon, joka nyt kohosi jaloilleen vähintään yhtä vihaisena, kuin hän itse oli.
”Piers!” Kuunkastama komensi terävällä äänellä, joka kohosi epämiellyttävän kimeäksi. Teltassa oli hiljaista Bogdanin huutoja lukuunottamatta.
Punaisen kankaan ja usvan keskeltä astui mies, joka oli kuin valos Milanista, mutta aavistuksen pidempi ja lempeäkasvoisempi. Hänen hiuksensa laskeutuivat villeinä suortuvina kasvoille, mutta mies kantoi itseään kuin pappi tai muu arvovaltainen henkilö – ei kuten palvelija tai sotilas. Ruskeanvihreät silmät katsoivat Kuunkastamaa odottavina.
”Tapa poika”, naisen ääni oli nyt niin kylmä, että se olisi riittänyt yksin kohmettamaan koko suuren merenlahden.
Piers nyökkäsi päätään lyhyesti, ja asteli lähemmäs Jankinia, jota kaksi nuorta sotilasta piteli pystyssä ja paikoillaan. Mies veti syvään henkeä ja katsahti ylöspäin samalla hetkellä, kun kaksi palvelijaa veti syrjään teltan kattoläpän hänen päänsä yllä. Auringonvalon koskettaessa Piersin ruumista tämä näytti heräävän eloon.
Pehmein liikkein hän työnsi sormensa kohti aurinkoa, ja veti niiden mukana alas pienen, sormenpäissään lepattavan tulenliekin. Piers puhalsi tulen Jankinin kasvoille, ja vaikka pieni leimahdus hajaantui pojan ympärillä, nuorempi mies päästi jo säälittävän, pelokkaan äänen tämän vieraan taikuuden edessä.
”Tee se. Hitaasti”, Kuunkastaman vakaa ja vaativa käsky kuului hiljaisessa teltassa kirkkaana. Bogdan oli lakannut huutamasta, ja tuijotti tapahtumaa silmät kauhusta soikeina.
Piers veti kätensä avoimiksi sivuilleen, ja samassa ne leimahtivat liekkeihin kuin kuiva puu. Tuli ei näyttänyt satuttavan häntä sen kummemmin, kuin lämmin kevätaurinko tuntuu iholla. Pehmeät sormenkärjet koskettivat toisiaan, ja liekit yhdistyivät suureksi, kuumaksi kehräksi, jota mies liikutteli sormiensa välissä, kasvattaen sen yhä suuremmaksi.
”Älä, lopeta!” Bogdanin ääni kohosi yllättäen, mutta sen katkaisi uusi tuskanhuuto miehen jo verille purtujen huulten välistä. Kuunkastaman katse oli kylmä, kun se kosketti maassa makaavaa kaksiveristä.
”Sait tilaisuutesi, kaksiverinen. Olisin tehnyt sinusta vertaiseni, mutta kieltäydyit tarjouksestani. Hän saa maksaa siitä hengellään”, nainen vastasi hiljaa, hymyillen pehmeästi sanojensa päätteeksi. Ilme itsessään oli ystäväinen ja vastaanottava, mutta silmien välinpitämätön ilme muutti sen julmaksi.
Bogdan ravisteli päätään saadakseen ajatuksensa kivun läpi. Hän ähkäisi hiljaa ja painoi otsansa vasten maata saadakseen edes jonkin sanan muodostettua yli päässään soivan kiljunnan.
”Olen pahoillani, jos olen loukannut teitä”, mies kähisi kivun lomasta, ja saatuaan hetkeksi Kuunkastaman huomion jatkoi: ”Mutta antakaa pojan elää. Pyydän. Lähden mukaanne ja teen sen mitä haluattekaan minun tekevän, kunhan ette koske poikaan.”
Sanojensa jälkeen Bogdan sai aikaiseksi enää surkeaa pihinää, sillä hänen äänensä oli kuivunut huutamisesta tuskin kuuluvaksi.
Äänten remutessa pään sisällä hän ei mitenkään voinut auttaa Jankinia, ei edes nousta jaloilleen ja lyödä tuota typerää tulenpyörittelijää sidotuilla käsillään. Alistuminen ylpeän naisen tahtoon repi Bogdanin sisintä karmivan syvältä, mutta mies ei uskaltanut enää valittaa ääneen ja pilata äsken ehkä aikaansaamaansa vaikutusta.
Kuunkastama näytti hetken mietteliäältä, ja nyökkäsi sitten päätään.
”Lopeta”, nainen totesi lyhyesti, ja kuin sanojen itsensä voimasta liekit vetäytyivät sisään Piersin kehoon, joka kumarsi ja vetäytyi takaisin varjoihin. Jankin huohotti raskaasti kuin Vallin suuren muurin päästä päähän juossut, ja näytti siltä, että halusi tuupertua maahan.
Neito tökkäsi sandaalinsa maassa kasvoillaan valittavan Bogdanin kylkeen ja käänsi tämän helposti selälleen. Kipu oli taas laantunut, mutta ei täysin, sillä mies erotti yhä hiljaisen kuiskuttelun korvissaan. Melkein pelokkaana Bogdan tuijotti naisen tummiin silmiin, kun tämä astui miehen ylle ja tarttui tämän pellavapuvun kaulukseen.
”Jos enää koskaan vastustat minua miesteni edessä, ystäväsi ei ole ainoa asia jonka menetät, kaksiverinen”, Kuunkastaman ääni ei kohonnut kertaakaan puheen aikana, vaan nainen lausui sanansa kuin ne olisivat olleet osa jotakin tavallista illalliskeskustelua. Bogdan nyökytti päätään vakuuttaakseen, ettei tilanne toistuisi. Itselleen mies lupasi, että iskisi vähintään samalla mitalla takaisin tämän nöyryytyksen, jos koskaan saisi siihen tilaisuuden.
Neito vaikutti kuitenkin tyyntyneen, ja palasi viimein istuimelleen. Hän levitti kätensä mukavasti tyynyjen ja lumilurkinnahkojen ylitse esitellessään itsensä: ”Minä olen Aldreda Kuunkastama, Atlikan kunniakutsuja ja teidän ruhtinattarenne.”
Esittelystä ei ainakaan itsetietoisuutta puuttunut, ja vaikka Bogdan purikin tyytymättömänä huultaan, oli tuon myönnettävä, että naisen vaikutusvalta ja varmuus oli kaukana siitä, mitä tämä oli tottunut Sanwainin linnansaleissa näkemään. Kyseiset linnanrouvat varmaankin pyörtyisivät nähdessään tämän kesyttämättömän olennon.
Samalla hänelle tuli outo tunne, että nainen oli tehnyt tämän tarkoituksella, ja käyttänyt Bogdanin ja Jankinin välistä toveruutta omaksi edukseen. Mies nyrpisti nenäänsä entistä ärtyneempänä, koska tunsi tulleensa huijatuksi. Bogdan ei todellakaan harkitsisi kahdesti, ennen kuin upottaisi miekan tuon vastenmielisen naisolennon vatsaan.
Aldreda naputti tyytymättömänä sormeaan satiinista ja silkistä valmistetun asunsa lomasta paljastuvaa polveaan vasten. Katse oli taas käynyt vaativaksi, ja vasta hetken mietinnän jälkeen Bogdan tajusi, mitä nainen nyt halusi.
”Bogdan Samuels D’Orean”, hän esittäytyi jäävisti ja vähäeleisesti, nykien samalla sidottuja käsiään siinä toivossa, että köydet yhtäkkiä pettäisivät. Bogdan odotti naisen kysyvän vielä jotakin, mutta ruskeat silmät olivat jo kohdistuneet aatelisen olan yli Jankinin edelleen järkyttyneisiin kasvoihin.
Kuunkastama kohotti kulmaansa nuoremman miehen pelolle, ja liikautti sormeaan taas vaativasti polveaan vasten. Jankin vastasi heikosti ja takellellen: ”Jankin Ryder.”
”Te linnojen varjoissa värjöttelevät nimeätte lapsenne mitä kummallisimmilla tavoilla”, totesi Aldreda lähes hilpeästi, etäisesti vahingoniloinen sävy äänessään. Bogdan irvisti, mutta ei sanonut mitään, tyytyen vain kääntämään katseensa kokonaan pois kankaan ja turkisten meressä lepäilevästä naisesta.
Kuunkastama alkoi ilmeisesti kyllästyä leikkiin, ja kaipasi muuta viihdykettä. Nainen taputti käsiään yhteen ja kutsui taas seuralaisiaan: ”Piers! Milan!”
Kaksoset ilmaantuivat hämärästä kuin yhtenä olentona. Rinnakkain seisoessa nämä kyllä erotti toisistaan tarkkaavaisella katseella, mutta yhdennäköisyys oli silti lähes epäluonnollinen. Elävänä syntyneet kaksoset olivat harvinainen ilmiö Tantumissa – lähes yhtä harvinaisia kuin aikuisikään selvinneet kaksiveriset.
”Milan, vie vieraamme sivummalle lepäämään. Piers. Viihdytä minua”, Aldreda komensi, ja ilman enempiä kysymyksiä Milan talutti muutaman vartijan avustuksella vangit ulos punaisesta teltasta. Olkansa yli miehet näkivät, että Piers oli aloittanut uudestaan liekkien tanssittamisen, ja liikkui ketterästi ympäri teltan lattiaa.
Heidät ohjattiin pienempään telttaan melko lähellä keskustaa. Köydet avattiin, ja miehet jätettiin kahden muutaman ruokaa sisältävän astian ja nukkumistaljojen kanssa. Oviaukolta näkyi vielä liikettä, ja Milanin hiljainen ääni neuvoi vartijoita vahtimaan telttaa kuin heidän henkensä olisi ollut siitä kiinni. Etääntyvät askeleet kertoivat miehen poistuneen, ja vain satunnaiset rykäisyt ja niiskaukset ulkopuolelta kertoivat, että vartijat olivat vielä siellä.
Bogdan istui huokaisten taljalleen ja avasi mustan, nahkaisen rintapanssarinsa ja tukikorsettinsa. Hän huokaisi uudemman kerran pudottaessaan ne taljan vierelle, ja veti jalkansa vasten kehoaan. Bogdanin keho vapisi, mutta ei vihasta tai kylmästä.
Jankin istui herransa viereen ensin epävarmana, mutta hetken mietittyään uskalsi hivuttautua lähemmäs ja tavoitella katsekontaktia.
”Mistä he tiesivät, herrani? Mikä teidän on?” Jankin kysyi hiljaa, ääntäen sanansa varovasti kuin salakuuntelijaa peläten.
Bogdanin silmät olivat surulliset, kun mies kohotti niiden katseen sylistään Jankinin kasvoihin. Vihreissä silmissä oli vanhaa kipua, kun Bogdan lopulta sai vastattua: ”Minä kuulen ne taas, Jankin. Minä kuulen henkien äänen.”
