Kirjoittaja Aihe: Sherlock Holmes: Kotiinpaluu II (Sherlock Holmes/Dr. Watson) Lohdutusta K-16  (Luettu 2680 kertaa)

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2541
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Nimi: Kotiinpaluu II
Kirjoittaja: zilah
Fandom: Sherlock Holmes
Henkilöt: Sherlock Holmes/Dr. Watson
Lajityyppi: Selviytymistarina
Ikärajavaroitus: K-16
Vastuuvapaus: Minen omista kumpaakaan näistä charmikkaista herrasmiehistä, pahus sentään. He kuuluvat Sir Arthur Conan Doylelle. Mutta leikkiminen heillä on sentään sallittua, onhan?
Varoitukset: Synkistelyä, slashia, seksiä
Kirjoittajan alkusanat: Nämä kaksi ihanaista herrasmiestä ovat upeita yhdessä ja nii-in täydellisiä kaikenlaisiin ficceihin. Tämä tarina on jatkoa Kotiinpaluu -ficille ja on kirjoitettu Genrehaasteeseen.

Yhteenveto: Ykkösosa kertoi Holmesin paluusta Baker Streetille sen jälkeen, kun hän lavasti oman kuolemansa Reichenbachin putouksilla, ja se oli kirjoitettu hänen näkökulmastaan. Tässä puolestaan Watsonin ajatuksia aiheesta.



Kertokaahan, mitä pidätte,




zilah




Kotiinpaluu



Watson:


Nukun rauhaisammin kuin moniin vuosiin, eivätkä painajaiset enää ahdista minua. Jostain uneni verhon lävitsekin saatan tuntea syvän tyydytyksen ja tietoisuuden siitä, että maailmani on vihdoin kohdallaan. Minä olen viimeinkin ehjä.

Yön rauha viipyilee olemuksessani vielä sittenkin, kun avaan silmäni ja näen Holmesin katsovan minua. Näen hänen unisissa harmaissa silmissään lämpöä ja hellyyttä, mutta myös huolta siitä, mitä nyt tapahtuisi.

En voi syyttää häntä, sillä edellisilta oli meille molemmille poikkeuksellinen. En itsekään tohdi vielä oikein uskoa siihen, että rakkaimpani on viimein tässä minun kanssani; että minä olen vihdoin, pitkän kaipauksen ja sydänsurun jälkeen saanut hänet omakseni.

Edellispäivän tapahtumat eivät koskaan tule unohtumaan mielestäni; sen tiedän, vaikka miten vanhaksi eläisin. Muistaisin lopun elämääni, miten Holmes äkisti ilmestyi vastaanotolleni, ilmielävänä, vaikka olin surrut häntä kuolleena jo vuosia. Suureksi häpeäkseni minä paitsi pyörryin, myös murruin itkuun, sillä se kaikki tuntui olevan äkisti liikaa. Ja siltikin... jos olisin kyennyt pysyttelemään vahvempana, olisimmeko nyt tässä?

Vavahdan, kun muistan miten hellästi Holmes piti minua lähellään tunnekuohuni kestäessä. Voin yhä tuntea hänen suudelmansa huulillani... Se oli kevyt ja ohitsekiitävän lyhyt, mutta muutti minun elämäni suunnan.

Matka tänne Baker Streetille on jäänyt hämärän peittoon, mutta yön tapahtumat ovat kirkkaina mielessäni. Sydämeni miltei pakahtuu, kun muistan miten hän rakasti minua, antaen minulle itsestään kaiken. Ja nyt olemme vihdoin tässä ja minä näen Holmesin todelliset kasvot; paljaina kaikesta muusta paitsi siitä, mitä tunnemme toisiamme kohtaan.

Minä hymyilen hänelle ja ilokseni hänen huolestunut ilmeensä katoaa, vaikka pienoinen varautuneisuus vielä häivähtääkin hänen silmissään.

"Se ei ollut siis unta. Sinä olet todella elossa", minä kuiskaan ja ojennan käteni, koskettaen hänen poskeaan kevyesti.

"Niin. Kuinka voit nyt, John?" Hän kysyy hiljaa, ja minun sydämeni miltei pakahtuu kuullessani lämpimän huolen hänen äänessään.

"Minä voin... voin hyvin. Erinomaisesti oikeastaan, nyt kun sinä olet siinä", sanon hänelle ja näen, että hän ilahtuu sanoistani. Niin on hyvä. Tekisin mitä tahansa, jotta hän olisi onnellinen. Suutelen häntä kaikella rakkaudella mitä tunnen sydämessäni.

"Anna anteeksi, John. En olisi lähtenyt, ellei minun olisi ollut pakko", hän kuiskaa lopulta, pitäen minua lähellään.

"Älä mieti sitä nyt. Tärkeintä, että tulit takaisin, rakas Sherlock."

Emme puhu enää. Painan hänet patjaa vasten ja annan intohimoni ottaa vallan. Hän tuntuu taivaalliselta, kun otan hänet jälleen omakseni. Unohdan suruni ja yksinäiset vuoteni, kun rakastelemme aamuauringon noustessa taivaalle. Ja kun viimein makaan hänen sylissään vartalo hehkuen tyydytystä, tunnen olevani vihdoin kokonainen.






FIN.
« Viimeksi muokattu: 04-08-2012, 22:22:52 kirjoittanut zilah »