Kuinka Tohtori hurmataan?
”Onko jotain tapahtunut, Holmes”, huudahdan. Ystäväni näyttää hämmentävän tunteelliselta. Mikä Mycroftin luona olisi saanut hänet noin kiihdyksiin.
Sanaakaan sanomatta ystävä harppoo ohitseni makuuhuoneeseensa ja sulkee oven paukahtaen. Istahdan takaisin nojatuoliini ja avaan sanomalehden, jota olin lukemassa ennen kuin kuulin Holmesin rymistelevän portaissa. Lukemisesta ei tule mitään, sillä ajatukseni askartelevat alvariinsa ystäväni omituisessa käytöksessä.
Olin juuri onnistunut kokoamaan herpaantuneen keskittymiskykyni kuin Holmesin makuunhuoneen ovi aukeni rauhallisesti ja hymyilevä ystäväni asteli luokseni. Olemuksessa oli tapahtunut perinpohjainen muutos, mutta minusta tuntui silti, että jokin kalvoi häntä.
”Holmes, mitä on tapahtunut?” toistan aikaisemman kysymykseni. Tällä kertaa en saanut vastaukseni paukkuvia ovia, vaan epämääräisen hymyn joka yritti vakuuttaa, että mitään oleellista ei ollut jäänyt minulta väliin.
”En ole maankuulu nerokas etsivä kuten sinä, mutta jotain on taatusti tapahtunut. Ensin ryntäät tänne kuin itse paholainen olisi kannoillasi ja nyt…”
”Ei ole tapahtunut yhtikäs mitään… olen vain… miettinyt”, Holmes vastaa epätavallisen katkonaisesti.
”Saanko udella mitä, ystävä hyvä?”
Holmes luo minuun arvioivan katseen, hypähtää sitten ikkunan luo ja pysyy vaiti. Mikä kumma häneenkin on iskenyt?
Rypistän otsaani ja yritän palata aiemmin lukemaan artikkeliin. En kuitenkaan kerkeä kuin puoleen väliin kun lukemiseni keskeytyy. Oveen koputetaan ja Holmes loikkii salamannopeasti parilla pitkällä askeleella avaamaan oven, jonka takana seisoo nopeasta toiminnasta perin pohjin hämmästynyt lähettipoika.
”Umm”, poika takelteli. ”Vanhempi rouvashenkilö alakerrasta käski tuomaan tämän tänne ja huomauttamaan, että ruoka on pian valmista.”
Hän ojensi kirjeen Holmesille, joka rypisti kulmiaan nähdessään sen.
”Kiitos”, hän sanoo kolkosti ja sulkee oven. Hän avasi kuoren, luki ilmeisen lyhyen viestin ja ryttäsi sen. Sitten hän heitti sen kohti takkaa ja asteli taas makuuhuoneeseen. Hän ei huomannut, ettei kirje päätynyt aivan maaliinsa.
Watson tuijotti rytättyä kirjettä ja vilkaisi sitten makuuhuoneen ovea. Toisten kirjeiden lukeminen oli hänen mielestään pahimmanluokan luottamuksen pettämistä, mutta hän ei voinut itselleen mitään. Holmesin oudolle käytökselle oli saatava selitys, ja mitä ilmeisimmin johtolanka olisi tuossa kirjeessä. Hän nousi ottamaan kirjeen ja avasi sen rypyt.
Sinulla ei tarvitse olla todisteita. Saan tietoni edistymisestäsi omia reittejäni. Älä kerro Watsonille.
–Mycroft
Ps. Minä aion mukaan peliin
Holmesin makuuhuoneesta kuului rahinaa. Heitin kirjeen kiireesti takan liekkejen ahnaaseen nieluun, ja syöksyin takaisin istumaan. Holmes avasi jälleen huoneensa oven ja asteli katselemaan ulos ikkunasta. Mietin mahtoiko hän pohtia millä keinoin Mycroft saisi hänen edistymisensä selville. Mikähän kumma tapaus painoin hänen mieltään noin kovasti? Ei kai auttanut toivoa kuin että ystäväni kertoisi sen käskystä huolimatta itse... ja kenties yrittää urkkia asiaa.
*****
Yöllä matkasin valveen ja unen rajamailla kun tunsin kuinka joku sipaisi poskeani liikuttaen sormiaan alas poskipäiltä huulilleni. Säpsähdän enemmän hereille, mutta kun sain silmäni auki, ei kukaan ollut vieressäni. Poskessani tuntui outo kevyt kirveleminen ja makuuhuoneeni ovi oli hiukan auki. En muistanut jätinkö sen illalla raolleen, mutta minusta tuntu että se heilui hieman. Pian huone kuitenkin taas hämärtyy ja nukahdan.
*****
”Me tänään konserttiin”, ilmoitti Holmes aamiaispöydässä.
”Jokin tapausko?” minä kysyin.
Holmes pysyi vaiti ja särpi teetänsä. Muuten hän jätti aamiaisensa liki koskematta. Hänet tuntien tämä liittyi johonkin tapaukseen, sillä eihän hän koskaan huviksensa lähtenyt konserttiin. Eihän ystäväni melkein edes tuntenut sanaa ”huvi”. hänen vaitonaisuutensa kieli siitä, että tämä oli se Mycroftin tapaus. Josta minulle ei saanut kertoa…
Tunsin oloni jotenkin pettyneeksi. Luulisi että Mycroft tietäisi, että minuun voi luottaa täysin näissä asioissa. Ja milloin ystäväni oli alkanut totella veljensä ohjeita?
Ilmeeni ilmeisesti synkkeni, koska Holmes kysyi: ”Etkö halua lähteä kanssani, Watson hyvä?”
Mieleeni tuli kaksi ajatusta. Ensimmäinen oli se, että äskeinen kysymys oli pisin lause mitä Holmes oli sanonut hänelle sitten rymisteltyään takaisin Mycroftin luolta. Toinen taas oli hämmästynyt ajatus siitä, että hän kysyi moista. Hänen pyyntönsä tai pikemminkin käskynä Watsonin konserttiin tulosta oli sen verran töykeä, että Watson oli ajatellut, ettei hänellä ollut valinnanvaraa.
”Ei mitään sellaista. Tietysti minä tulen mukaasi, rakas ystävä”, virkoin. Kuvittelenko vain, että hänen silmissään välähtää kun sanoin rakas. Jos ne tosiaan pilkahtavat tuosta, tämä käy… jännittäväksi.
*****
Päivä kuluu verkalleen. Illan hämärtyessä konsertin alku lähestyy. Kylmän väreet kulkevat pitkin kehoani kun vaihdan vaatteeni hivenen juhlallisempiin. Aivan kuin joku olisi katsellut. Vilkaisen taakseni ja näen suljetun oven. Kummallista. Aivan kuin täällä kummittelisi.
Astelen yhteiseen olohuoneeseemme ja näen Holmesin. Minut nähdessään hän hypähtää pystyyn ja kiirehtii avaamaan oven portaikkoon.
Kelaan ajatuksiani. Hän kiirehtii avaamaan minulle oven? Kyllähän hän ennenkin on osoittanut kohteliaita tapoja minulle, mutta ne olivat olleet vaivattomia. Ei hän normaalisti varta vasten kiirehtinyt avaamaan ovea kun olisin joku nuori kaunis neito. Tai sitten vain kuvittelen.
*****
Istuimme hevosvaunuissa hipihiljaa. Tuijottelin välillä Holmesin symmetrisellä tavallaan komeita kasvoja ja välillä ulos. Silmäkulmastani näen kuinka Holmes katselee minua.
”Holmes, onko jokin vikana?” kysyn ja nojaudun hivenen häntä kohti.
”Ei mikään”, hän sanoo ja koskettaa kuin ohimennen kättäni.
Säpsähdän ja vetäydyn pois. Miksi nykyisin pienikin kosketus saa ihoni kihelmöimään näin? Olihan minulla ollut pitkään jo… kiellettyjä ajatuksia häntä kohtaan, mutta en koskaan ollut säpsähdellyt jokaista pientä kosketusta. Olin saanut nauttia istumisesta aivan hänen vieressään eräiden tapausten yhteydessä, eikä tunteideni peittely ollut koskaan tuottanut ongelmia. Ehkä ilmapiirissä on jokin muuttunut hänen omituisen käytöksen mukana.
Tai sitten epätoivoinen sydämeni haikailee epätoivoisia asioita. Kiellettyjä asioita. Mutta toisaalta, vaikka Holmes ratkookin rikoksia, hän itse ei pahemmin joka sääntöä noudata...
Nyt loppu haikailulle. Keskity. Tässä ei ole mitään taka-ajatusta.
*****
Konsertin päättyessä olen hämmästynyt siitä, ettei Holmes vaikuttanut millään tavoin tutkivan kanssakuuntelijoita tai tekevän mitään muutakaan tutkimuksiin viittaavaa. Hän vain oli ja… oli. Kuin hän olisi vain huvikseen kuuntelemassa.
”Minusta olisi mukava, jos kävelisit kanssani takaisin Barker Streetille. Minun aivoni kaipaavat ulkoilmaa ja liikuntaa.”
”Tietysti kävelen, Holmes hyvä!” miltei huudahdan. Jotenkin huomaamattomasti aivoni kääntävät hänen sanansa viestiksi siitä, että hän haluaa puhua kanssani.
Holmes ei ohjaa minua aivan suorinta tietä kotiin, sillä päädymme jollekin tunnelmalliselle hiljaiselle kadulle. Mukulakivikadulle kerääntyneet lammikot kiiltelevät lamppujen loisteessa. Pieni märkyys ei minua haittaa, sillä armeijassa ollessani totuin ikävämpiinkin olosuhteisiin, mutta sadetta en välttämättä haluaisi niskaani varsinkaan näin paremmin pukeutuneena. Syöksymme Holmesin kanssa pidättämään sadetta erään talon ovisyvennykseen.
”Minusta tuntuu, että kävelymme peruuntui juuri”, huokaisen. ”Minulla ei ole sateenvarjoa.”
”Minulla on”, Holmes toteaa ja avaa sateenvarjonsa. En edes ollut kunnolla tiedostanut, että hänellä oli se mukanaan. Näytän epäilevältä, mutta Holmes toteaa: ”Jaahan varjoni, Watson hyvä.”
Ei auttanut kuin totella. Holmes käveli reippaasti ja kävi työstä pysyä hänen sateenvarjonsa alla, enkä siksi onnekseni ehtinyt kiinnittämän huomiota jokaiseen säpsäyttävään kosketukseen. Hyde parkkiin tultaessa hän hidasti tahtiaan ja lopulta hän pysähtyi. Sateinen puisto oli tyhjentynyt niistä epäonnekkaista, jotka olivat ennen sateen alkamista ajatelleet viettävänsä mukavaa aikaa piston vehreydessä. Ystäväni seisoi aivan vieressäni ja aistin taas hänen läsnäolonsa oudon sähköisyyden. Voimakkaimmillaan se oli kohdissa, joissa hänen kehonsa kosketti omaani: vasemman käden kyynärpään tienoilla.
Holmes veti syvään henkeä ja sanoi: ”Haluaisin puhua kanssasi asioista, jotka edellyttävät täydellistä luottamusta siihen ettet kerro niitä kenellekään.”
Johon minä vastasin: ”Voit olla varma siitä. En pettäisi sinua vaikka olisin kuoleman vaarassa.”
”Tiedän”, hän virkkoi. ”Olet niin hyvä mies, Watson. Parempi kuin ansaitsisin.”
Hämmennyin hiukan kehuista. Hän kääntyi sateenvarjon alla niin, että hänen tutkiva katseena tavoittivat silmäni. Läheisyys tuntuu kummalla tapaa samaan aikaan ahdistavalta ja mieltä kutkuttavalta. Sade ryöppyää aiemmin kuivana pysyneeseen kohtaan vaatteissani, mutta en välitä siitä.
”Watson, uskon haltuusi asian jolla voit tuhota maineeni perusteellisesti, mutta luotan sinuun”, Holmes sanoi ja tarttui vapaalla kädellään käteeni.
”Kaikista maailman ihmisistä, minä, jota olet sinä itse tituulerannut enemmän koneen kuin ihmisen kaltaiseksi, olen rakastunut sinuun, Watson.”
Hän sanoi sen kaiken hirvittävän nopeasti kuin olisi ollut räjähtämäisillään noista sanoista. Nyt hänen ilmeensään on jotain kärsivää. Oletettavasti hän pelkää pilanneen suhteemme epäsoveliaiden ajatustensa ilmaisulla. Mutta minulle ne eivät olleet epäsopivia.
Varovasti astun askeleen päästäkseni hänen lähellensä. Sähköisyys tiivistyy välillämme huippuunsa kun sovitan huuleni hänen huulillensa. Se ei kestä pitkään, vain sen verran että hän rauhoittuu. Ei erityisen intohimoinen suudelma. Holmes laski sateenvarjonsa niin että aloimme kastua ja suuteli minua. Hän painoi huuliani niin, että peräännyin ensin askeleen ja sitten toisen ja hän taas otti askeleita eteen kuin tämä olisi ollut jokin omituinen tanssi. Huomaamattani siirrymme pois puiston tieltä ja törmään johonkin.
”Puu”, kuiskaan suudelman vaihtuessa toiseen. Hän hymyilee ilkikurisesti ja suutelee minua jälkeen. Hänen outo käytöksensä on muuttunut siihen luonteen puoliskoon josta hänessä eniten pidän – hivenen kujeilevaan, nauravaiseen ihmiseen. Kiedon käteni hänen ympärilleen ja varmistan että hän on todellakin siinä. Tilanne tuntuu täysin absurdilta. Hän suutelee minua nautinnollisesti kaulaan, kun huomaan raollaan olevien silmieni välistä hahmon tiellä. Silmäni revähtävät auki ja hänkin huomaa jähmettyneestä vartalostani sen ettei kaikki ole kunnossa. Hän kääntyy katsomaan juuri kun hahmo aukaisee suunsa ja sanoo:
”Tämä ei ole ihan sovelias paikka tälle, velipoika.”
Mycroft Holmes on hämmästyttävästi liikkeellä normaalin mukavuusalueensa ulkopuolella.
”Jos olisin ollut joku lainkuuliainen kansalainen, sinua ja tohtoriasi odottaisi pahimmillaan vankila”, hän jatkoi ja hörähti.
”Tiedän aivan hyvin riskit, Mycroft”, Holmes vastasi.
”No, uhkapeluri on uhkapeluri. Olisi minun siirtoni aika, veliseni. Voinko lainata Watsonia?”
He vaihtavat katseita ja yritän ymmärtää Mycroftin sanoja. Liittyikö tämä siihen tapaukseen, josta minulle ei saanut kertoa?
”Älä kutsu häntä minun omakseni. Hän päättäköön itse”, Holmes sanoo. Toisaalta hivenen petyn siihen ettei hän halua minun olevan hänen, mutta toisaalta en halua olla hänen ja hänen veljensä pompoteltavana. Mycroft kääntyy puoleeni ja luo minuun kysyvän ilmeen.
”Tulen mukaasi”, vastaan. Vaikka Barker Street ja Holmesin läheisyys houkuttelevat minua niin, että rinnassa kuristaa, palan halusta selvittää mistä tässä on kyse.
Mycroft kääntyy jälleen veljensä puoleen ja sanoo: ”Se on sitten päätetty.”
Ystäväni luo pitkän katseen Mycroftiin ja lähtee kävelemään kohti Barker Streetia. Mycroft laskee kätensä olkapäälleni ja ojentaa sateenvarjon. Hänellä on niitä kaksi.
”Menemme Diogenes-klubille. Olen varma, että haluat maistaa hivenen juuri ostamaani vihreää keijua”, Mycroft toteaa mainiten absintin lempinimen ja alkaa johdattaa minua päinvastaiseen suuntaan. Seuraan perässä hiljaisuuden vallitessa.
*****
”Istu, ole hyvä”, Mycroft toteaa viitaten kädellään kohti hänen kirjoituspöytänsä edessä olevaan tuoliin. Istahdan, mutta hän jää seisomaan eikä istahda kirjoituspöytänsä taakse.
”Haluat varmaan tilkan vihreää keijua? hän sanoo ja harppoo avaamaan erään lasiovisen kaapin, jossa näen kymmeniä erilaisia pulloja.
”No jos hiukan”, vastaan.
”Tämä vie hetken”, vanhempi Holmes toteaa. En näe hänen selkänsä takaa mitä hän tekee, mutta pian hän ojentaa minulle lasin kauniin vihertävää juomaa. Hän ei vieläkään istu vaan hörppää lasistaan. Minäkin kohotan lasin huulilleni ja muistan samassa nuoremman Holmesin huulet niillä. Lämpö leviää sisimpääni ja maistan vihreää keijua.
”Erikoista… perin vanhaa. Vaatii makuhermoilta hiukan totuttelua”, naurahdin ja laskin lasini lepäämään pöydälle.
”Totta, vihreän keijun salat eivät ole helposti löydettäviä”, Mycroft vastasi ja laski lasinsa pöydälle kuin esimerkkini mukaan.
Hänen seuraavat tekonsa hämmästyttivät minut täysin. Hän laskeutui nopeasti tasolleni, tarttui minua hartioista ja suuteli. Se olisi ollut pitkä ja intohimoinen suudelma elleivät huuleni olisi olleet aivan jäykät jouduttuaan jo toisen Holmesin suutelemiksi noin puolen tunnin sisään.
”Sinun salasi ovat helpommin löydettävissä”, hän kuiskaa ja istuu syliini.
”Mutta”, yritän mutista hänen voimakkaan kielensä tunkiessa vasten omani.
”Ssssh”, hän sihahtaa. ”Unohda veljeni. Hän ei sinusta oikeasti välitä.”
”Mitä?” Melkein huudahdan.
”Hän halusi välttämättä lyödä vetoa onnistuisiko makaamaan sinut”, Mycroft sanoo maireasti.
”Ei… tuo ei ole minun tuntemani Sherlock Holmes…”
”Väitätkö tuntevasi hänet?”
Vaikenen. Ensimmäinen ajatus oli ”kyllä”, mutta sitten epäilys hiipi mieleeni. Oliko hän koskaan puhunut syvemmin itsestään? Ei ellei hänen ajattelumallinsa esittelyä laskettu. Eikä hän ollut aiemmin näyttänyt että hänellä olisi tunteita minua kohtaan. En minä tuntenut häntä ollenkaan. Ehkä hän oli kylmä ja tunteeton…
paskiainen.
Silmissäni samenee enkä jaksa välittää kun Mycroftin liikkeet käyvät yhä intiimimmiksi ja himokkaammiksi. Lopulta hän kaataa minut lattialle ja ottaa minut kovakouraisesti. Hän kuiskaa pitävänsä minusta toisin kuin veljeni. Niin, en edes pyristellyt vastaan. Kipu tuntuu vain kompensoivan sydämeni särkyä. En kuule edes kuinka joku avaa oven ja jää seisomaan raivoa kihisten.
Huomaan kolmannen persoonan ilmestymisen vasta kun Mycroft lennähtää pois päältäni. Sumunsekaisin silmin näen Sherlock Holmesin iskeneen veljensä maahan ja istuvan hänen päällään.
”Sherlock?” kuiskaan kun kuulen taas kuinka nyrkki iskeytyy vanhemman Holmesin poskeen.
”Sinä-menit-liian-pitkälle”, Holmes huusi ja jatkoi: ”Hän on MINUN vaikka meillä olikin kisa. MINÄ rakastan häntä”. En ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena. Oli kuin jokin vahva maski olisi repeytynyt häneltä.
Nousen vapisevasti ja kiskon housuni ylös. Horjuen siirryn Holmesin taakse ja kiedon kädet hänen ympärilleen.
”Holmes. Mennään kotiin.”
*****
Päästyämme ulos Diogenes-klubilta Holmes näytti vetäneen vanhan, kylmän kuorensa päällensä.
”Hän sanoi, että se aikaisempi oli vain… vetoa”, sanoin kun istuimme hevosvaunuissa vierekkäin. ”Oliko teillä jokin veto? Häpeän hivenen myöntää, mutta luin sen kirjeesi. Et heittänyt sitä takkaan asti.”
Holmes on hetken vaiti. Sitten hän toteaa: ”Kyllä. Meillä oli veto.”
Hän kääntää harmaiden silmiensä katseen minuun ja jatkaa: ”mutta ei sellainen, mitä hän ilmeisesti kertoi sinulle…”
”Millainen vetonne oli?”
Holmes oli vaiti ja katseli ohi vieriviä taloja. Luulin jo ettei hän vastaisi kun hän sanoi hiljaa: ”Nämä ovat minulle vähän vaikeita asioita, Watson. Minun ei olisi pitänyt mennä mukaan hänen vetoonsa, sinä sait kärsiä siitä…”
”Älä syytä itseäsi”, vastasin ja jatkoin: ”minähän se päätin lähteä hänen mukaansa.”
”Minun syytäni tämä on. Löimme eräänlaisen vedon sinun hurmaamisestasi”, Holmes sanoi ja jatkoi: ”En mennyt mukaan jännityksen takia vaan koska nämä ovat minulle niin vaikeita asioita, Watson. Toivoin, että tämä auttaisi… rohkaistumaan. Olen niin pahoillani.”
”Ei se mitään, Sherlock. Kyllä tämä tästä.”
Holmes näyttää hivenen yllättyneeltä kun käytän hänen etunimeään. Saavuimme Barker Streetille ja nousimme vaitonaisina ylös portaat asuntoomme. Holmes sulkee oven perässämme. Sain takkini juuri ja juuri kiskottua pois päältäni, kun yhtäkkiä kaikki tuntui kaatuvan niskaani. Aloin täristä mielikuvista. Oksetti.
Holmes huomasi tilani ja kiirehti luokseni. Hän painoi minut tiiviisti syleilyynsä ja karannut lämpö alkoi taas palautua ruumiiseeni. Huokasin.
”Sinun taitaa olla parasta mennä pitkäksesi, tohtori”, Holmes kuiskasi. Hän auttoi minut makuuhuoneeseeni pitkälleen ja kumartui vielä suutelemaan huuliani.
”Hyvää yötä, Watson. Jos tarvitset jotain, älä pelkää minun herättämistäni.”
”Älä mene”, sanoin ja jatkoin: ”minä tarvitsen sinut.”
Tartuin häntä olkapäästä ja vedin häntä lähemmäksi. Mikään ei auttaisi tänä yönä paremmin kuin hänen läheisyytensä. Jotenkin päädyimme päällekkäin vuoteelleni ja hänen huulensa kävivät kaulalleni. Yhtäkkiä hän jäykistyi.
”Onko tämä hyvä idea?” hän kysyi.
”Ei”, sanoin ja hän työntyi jo pois kun jatkoin: ”mutta haluan sinut silti.”
Hän hymähti ja painui taas suutelemaan kaulaani. Tartuin hänen toiseen käteensä ja ohjasin sen lanteilleni.
”Tämä ei ole hyvä idea, tämä on loistava idea”, kuiskasin. Hän avasi housuni ja kokeili kädellä tilaani. Hän näytti yllättyvän kuinka valmis olin jo.
”En ole mikään neito joka jäisi muistelemaan vuosiksi häpeäänsä”, sanoin yrittäen saada hänet vakuuttuneeksi ettei tässä olisi mitään väärää.
”Riisu minut ja rakasta minut kuntoon, Sherlock Holmes”.
Ja niinhän hän rakasti. Ei nyt varsinaisesti kuntoon, mutta loi mukavampia muistoja haavojeni päälle laastareiksi. Hän riisui housuni ja työntyi minuun hellästi kuin peläten rikkovansa minut. Holmesin jäntevässä vartalossa on joitain arpia, mutta minulle hän on juuri nyt täydellinen.
Holmes aloittaa rytmikkään liikkeensä. Hän on sisälläni ja hieroo paikkoja, jotka Mycroft häpäisi.
Sänky heiluu sen verta, että korviani kuumottaa ajatellessani sen kantautumista alakertaan. Mikäli rouva Hudson kuulisi äänen, ei hän varmaan luulisi sitä miksikään muuksi kuin rakastelun ääniksi. Outo tykytys täyttää vartaloni ennen kokemattomalla tavalla.
”Tämä ei voi olla syntiä”, ajattelen. ”Se mitä Mycroft teki oli, mutta ei tämä. Ja jos tämä onkin, niin en voi välittää.”
Sillä hetkellä laukean ja ilmeisesti minun mielihyväni nähdessään Holmeskin.
Jäämme siihen hikisinä ja nukahdamme puhumatta enää mitään.
Epilogi
”Vihaatko minua nyt?” Mycroft Holmes kysyy.
”Kyllä”, Sherlock Holmes vastaa lyhyesti.
”Mukava ettei se ole kuitenkaan aivan uutta. Tiedän menneeni liian pitkälle.”
”Älä puhu. Tiedät etten anna tuota sinulle anteeksi.”
”Koska sinä olet antanut minulle jotain anteeksi?” Mycroft kysyy ja hörppää lasistaan hivenen vihreä keijua. ”Pääasia tässä on se, että meidän ei tarvitse enää kärkkyä ikkunassa pelaamassa. Oliko iltainen rakastelunne mukavaa, Sherlock?”
