Nimi: Haavoistani valuu syyllisyys
Kirjoittaja: Vanilje
Ikäraja: K-16
Genre: angst, h/c, songfic
Paritus: Harry/Neville
Varoitukset: Viiltelyn kuvausta
J.K. Rowling omistaa hahmot, minä vaan lainailen niitä leikkeihini. En saa myöskään tuotoksistani minkään valtakunnan rahallista korvausta.
A/N: Pitkästä aikaa sain kirjoitettua jotakin ficlettiä pidempää, ja olen oikeastaan aika tyytyväinen. Tekstin pohjalla käytin Blackfieldin kappaletta
Glow. Jos vain on mahdollisuus, niin suosittelen laittamaan taustalle soimaan tunnelman luojaksi. Mutta eipä mulla varmaan muita sen kummempia alkulöpinöitä tässä sitten ollutkaan, eli päästän teidät lukemaan. Tämä teksti tosiaan sijoittuu jonnekkin viitoskirjan jälkeiseen aikaan, melko pian Siriuksen kuoleman jälkeen. Teksti itsessään toivon mukaan puhuu puolestaan.
Haasteita joihin finissä osallistuu: Fanfic100 (009. Kuukaudet), Kerää kaikki hahmot (Harry Potter), Genrehaaste vol. 2 (songfic), Slash10, Rare10, Yhtyeen tuotanto (Blackfield - Glow)I show the scars
Of every fear and doubt
I hurt myself out
To let the darkness out
The days go bye
Terävä veitsi painuu käsivarren pehmeää ihoa vasten, viiltää punaisen viivan sentti sentiltä toisten, entisten, viereen. Niin puhdas, niin viaton – niin ahdistuneen syyllisyydentuntoinen. Miksi kaiken täytyy mennä näin? Ehkei siihen osaa kukaan vastata, on vain
miksi. Eikä se ole hänen syytään, ei vaikka hän niin ajatteleekin.
Uusi viilto. Eikä kukaan huomaa, ei tule koskaan huomaamaan (siinä hän on kai väärässä). Kello on paljon, muut pojat uskoakseen nukkuvat jo.
Yksi viilto jokaista päivää kohden, kun en ollut hänen luonaan. Yksi viilto jokaista kertaa kohden, kun en kertonut kuinka paljon hänestä välitän. Yksi viilto jokaista sanomatta jätettyä sanaa kohden. Yksi viilto siksi, koska olen niin pelkuri, raukkamainen. Säälittävä.
Rangaistukset kaivertuvat ihoon yksi kerrallaan, ikuiseksi merkiksi. Ettei Harry vain unohtaisi miksi Sirius oikeastaan kuoli. Ikuisesti merkitty petturiksi, syylliseksi. Huoneen pimeys tuntuu hukuttavan kaiken alleen, aavemainen hiljaisuus laskeutuu raskaana päälle. Tuntuu kuin se vetäisi mukanaan jonnekin kauemmas, jonnekin josta kukaan ei tiedä. Ehkä sinne voisi eksyä, eksyä niin ettei kukaan enää voi löytää. Se olisi kai kaikille parasta.
Ehkä hän onkin jo hukkunut. Päivät ovat kuluneet, ei muista kauanko siitä on. Ehkä päivä, kaksi tai kolme? Viikkoja, kuukausia? Toisaalta, onko sillä niin väliä.
Viilto. Aivan kuten aiempinakin päivinä.
Rangaistus.The glow was strong
When i was a boy
And nothing brings me joy
But it's gone
Ulkoisesti ehkä kaikki vaikuttaa olevan kunnossa, sisällä on vain raunio. Mutta eihän sitä voi muille näyttää. Ei saa huolestuttaa muita,
ei tämä niin vakavaa ole. Pärjään kyllä yksinkin. Totuus kuitenkin puhuu aivan muuta.
Käsi tärisee, kun veitsi nousee vielä viimeisen kerran ranteelle.
Ehkä tämä on tarpeeksi tällä kertaa. Veri valuu pieninä tyrehtyineinä puroina turtaa käsivartta pitkin. Muodostaen polkuja ristiin rastiin, polkuja rangaistukseen, ymmärrykseen. Luulee löytävänsä polun päästä itsensä. Ja niin kai löytääkin, muttei kokonaista. Haamun itsestään, jotain mitä ei halunnut olla. Ehkä toivoo löytävänsä jonkun toisenkin, joka oikeasti välittää. Jonkun toisen viemään tuskan pois, tuskan entisestä. Ilman pakkoa, ilman velvollisuutta – omana itsenään. Mutta ei kai sellaista ihmistä ole, niin luulee.
Hiljainen huokaus. Viimeinen viilto tänä yönä, veitsi painautumassa kättä vasten. Valmiina, kunnes tapahtuu jotain. Eikä hän ehdi reagoida, ei tehdä mitään.
Makuusalin ovi avautuu naristen, toinen poika astuu sisään. Portaikosta kajastava valo häikäisee kaiken sen pimeyden keskellä, kestää hetki ennen kuin silmät tottuvat. Pojan hieman pyöreä varjo lankeaa lattiaan, liikkumatta. Hetken Harry jo luulee ettei toinen huomaa, mutta on väärässä – taaskin. Poika astuu sisälle, katselee, huomaa hänet, jähmettyy.
Miksen tajunnut? Hän oli kai tutkimassa joitakin yökasveja. Tyypillistä.
Veitsi kalahtaa aavemaisesti sängyn reunalta lattialle, veri helmeillen pieninä pisaroina sen terällä. Mustahiuksinen tuntee kehossaan valtavaa jomotusta, se säteilee käsivarresta selkään, jalkoihin, päähän. Poskia kuumottaa, kurkkua tuntuu kuristavan. Valtavan ahdistuksen alto pyyhkäisee yli, saa vaistomaisesti kääntymään pois, pois katseiden alta. Käpertymään pieneksi, huomaamattomaksi keräksi sängyn nurkkaan.
Pala nousee kurkkuun, vaikkei hän halua; koettaa estellä. Ovi kalahtaa hiljaa kiinni hiljainen pimeänhämärä laskeutuu jälleen.
Hyvä niin, ehkä Neville käy jo nukkumaan, unohtaa kaiken huomiseen mennessä. Ehkä toivoo niin, toivookin. Ehkä se oli turhaa.
Poika tuntee, kuinka joku istuu sängyn reunalle, aivan hänen taakseen. Ei sitä tarvitse arvailla, tietää sen muutenkin. Häpeä valuu haavoista, kuivaa iholle, saa tuntemaan itsensä alastomaksi. Sitä tunnetta hän huomaa nyt vihaavansa, vihaavansa eniten maailmassa. Toinen poika hajamielinen, ei ole kovin monisanainen, kysyy silti.
”Harry, miksi?”
Jokin saa hänet vavahtamaan. Äänen viattomuus, vilpittömyys. Surun ja pelon rippeet varisevat viimeisen tavun kohdalla, Harry katuu. Ei hänen olisi kuulunut aiheuttaa tätä tuskaa muille,
ei heidän pitänyt koskaan saada tietää. Kaikki tuntuu vajoavan päälle, peittävän kuin polttava laava. Hän säälii Nevilleä, tämä on kai liian kiltti. Hän on pahoillaan kaikesta. Tahaton niiskaus karkaa hänen huuliltaan – hän katuu sitäkin.
Ehkä kummankin yllätykseksi Neville hivuttautuu hieman lähemmäs, hipaisee haparoivasti toisen kättä, epävarmana kaikesta. Nielaisee hiljaa, ehkä sanoakseen jotakin, Harry vavahtaa jälleen. Siltikään ei halua lähteä, tuntuu kuin hänen kuuluisi olla siellä, ehkä niin onkin. Toisen kosketus saa pysähtymään.
”Harry, kai tiedät ettet ole-”
-koskaan yksin. Loppua ei tarvitse edes sanoa ääneen, kumpikin tietää sen. Aina on ollut joku, hän itse vain on ollut liian sokea huomatakseen sitä. Sokea kaikelle ympäröivälle. Yksi henkilö on aina ollut lähellä. Sanattomina kuiskauksina, pieninä vilkaisuina, huomaamattomina avuntarjouksina. Se, joka on häntä varten ja hän toista. Niin se on kai aina ollut, kaikki ennalta määrättyä. Viimein hän ymmärtää sen; päivien, viikkojen, ehkä kuukausienkin jälkeen;
hänellä on joku, joka auttaa pois tuskasta. Estää kun tekee mieli tarttua veitsen kahvaan, pitää kiinni kunnes toinen väsyy riuhtomaan. Valvoo vierellä painajaisia, auttaa jaloilleen. Ja kun viimeinenkin haava paranee, pyytää lupaa suudella. Kumpikin tietää sen.
Please hold me under the sea
Or scratch my arms till they bleed
Save me
Will you help me to feel the glow?
