Title: Herra Sherlock Holmes ja taikasienet
Author: Penber
Fandom: Sherlock Holmes
Genre: ei mitään hajua? wnb-huumori? (+oneshot)
Raiting: S
Disclaimer: Herra Holmesin omistaa edesmennyt Sir Arthur Conan Doyle~ Kiitos ja kumarrus hänelle.
Summary: Holmes kiinnostuu pienestä paketista, joka on lähetetty Intiasta.
A/N: Sain tän idean ku katoin Sherlock Holmesin paluuta dvd:ltä.. Siinä eräässä jaksossa (The Musgrave ritual) Holmes oli vetäny taas kokaa, ja oli iha sekaisin nauraessaan milloin millekin.. Eli siitä siis idea tähän.
~ * ~
Eräänä sumuisena aamuna, Holmesin vastaanottaessa postiaan, hän huomasi kaikkien kirjeiden mukana tulleen pienen pahvilaatikon. Se oli lähetetty Intiasta, ja oltiin osoitettu tohtori Watsonille. Aluksi Holmes ei juurikaan ollut kiinnostunut pahaisesta pienestä laatikosta, joten hän sysäsi sen pienelle pöydälle muiden postien kanssa.
Aamu oli kuitenkin alkanut hitaasti ja eteni päivää myöden madellen kuin etana. Holmesin aivot raksuttivat tyhjää, eikä kokaiiniakaan ollut juuri sillä hetkellä saatavilla. Mies oli nimittäin tohtori ystävänsä pyynnöstä heittänyt myrkyt menemään. Ja nyt etsivä harmitteli tekoaan. Intiasta tullut paketti lepäsi edelleen hiljaisena, mutta hitusen kutsuvana sivupöydällä.
Holmes nosti paketin käsiinsä, tarkastellakseen sitä paremmin. Hän haisteli sen karheaa pintaa, pohtien mitä se mahtaisi pitää sisällään. Koska Watson ei tulisi kotiin moneen tuntiin, ei Holmes saisi tietää paketin sisältöä, ellei itse ottaisi siitä selvää.
“Ei se ketään haittaa, jos hieman vilkaisen”, Holmes mutisi itsekseen ja raotti hieman laatikon pientä kantta.
Sieniä. Pieni laatikko oli täynnä eri värisiä, sekä muotoisia sieniä. Niiden mukana oli lappu, jossa luki: “Käsittele varovasti. Kuumentaessa antavat todellisen nautinnon. -Ystäväsi Intiasta.”
Holmes asteli pöytänsä luokse, jossa piti kemistin välineitään. Hän otti pienen kipon, johon sitten asetteli muutaman sienen. Kuppi asetettiin telineelle, jonka alla puolestaan oli pieni tulipesä. Holmes suurensi liekkiä ja antoi sen kuumentaa sieniä.
Aluksi ei tapahtunut mitään. Mutta sitten sienet alkoivat muuttaa väriään ja niistä alkoi tupruta violettia höyryä. Sen tuoksua oli vaikea kuvailla sanoin. Ei maailmassa ollut ainuttakaan sanaa, joka olisi siihen sopinut. Holmes hengitti höyryä keuhkoihinsa. Hänen päässään pyöri ja vatsanpohjalla kutitteli hassusti.
Huonekalut alkoivat muotoutua uudenlaisiksi. Katossa pyöri erikoisia spiraaleja, toinen toistansa isompia. Holmes katseli niitä silmät pyöreinä. Hän nousi ylös tuolistaan, huomaten olevansa kevyt kuin höyhen. Huonekalujen varjot tanssahtelivat Holmesin kanssa kilpaa.
Maalliset huolet tuntuivat kadonneen, joten Holmes päätti lähteä ulos.
Ihmiset vyöryivät hitaasti kadulla. Kierivät, vierivät, pomppivat ja kävelivät seiniä pitkin. Heidän kasvonsa, raajansa, koko olomuoto oli kuin suoraan Picasson maalauksesta. Holmes pyöri näiden ihmisten seassa, nauraen jokaiselle vastaantulijalle. He puolestaan vastasivat omalla tavallaan, kuka mitenkin, sen naurattaen yhä enemmän.
Päädyttyään erääseen kapakkaan, kaikkien ympärillä hehkui jokin outo säde. Valojen kirkkaus kirvelisi silmiä, ellei Holmes olisi ollut niin pöllyssä tajutakseen sitä. Hän istahti baaritiskille, mulkaisten sen takana seisovaa, pulskaa, kaljuuntuvaa, muhkea viiksistä miestä.
“Muaaap wuap mua wuaap?” baarimikko kysyi.
Holmes nauroi sydämensä kyllyydestä tuolle oudolle näylle hänen edessään. Miehellä oli suuret pöllön silmät. Pieni pää ja muhkeat viikset. Hän oli pyöreä kuin pallo ja kädet huitoivat tynkinä tuon olennon molemmilla sivuilla.
“Muaap wuap mua wuaap?” baarimikko toisti.
“HA! Sinäpä vasta ruma näky!” Holmes sai vihdoin sanottua naurunsa seasta ja ennen kuin hän ehti ymmärtää tapahtunutta, löysi mies itsensä kadulta, kapakan ulkopuolelta.
“HA HA HA!”
Alkoi sataa. Holmes istui yhä kapakan edessä. Hän vilkaisi ylös taivaisiin, josta suuret pisarat tipahtelivat. Sateen ääni humisi miehen korvissa. Sherlock Holmes näki taivaan kaikki värit, vaikka se itse asiassa olikin vain pelkkä harmaa läntti. Siinä kylmällä kadulla istuen, sateesta märkänä, mies mietti, oliko koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista kuin monivärinen taivas sekä pulleat pisarat.
~ * ~
Kun tohtori John H. Watson palasi patikkamatkaltaan, oli Baker Streetin asunto 221B hiljainen. Mies vei tavaransa huoneeseensa, ennen menemistä päivähuoneeseen.
“Holmes?” Watson huhuili tultuaan päivähuoneeseen, jossa oli pilkkopimeää, verhojen ollessa kiinni. Tohtori yritti siristää silmiään, mutta huoneesta oli vaikea erottaa mitään selvästi. Hän meni varovasti huoneen toiseen päähän, ettei kaatuisi huoneessa oleviin tavaroihin ja avasi verhot, päästäen luonnonvaloa huoneeseen.
Sohvalla oleva möykky värähti valon osuessa siihen.
“Holmes?” Watson kummasteli katsoessaan ihmeellistä kasaa. Tuo kasa tosiaankin oli kuuluisa salapoliisi Sherlock Holmes, joka oli käpertynyt pieneksi keräksi sohvalle, peiton alle.
“Mitä sinä taas olet mennyt tekemään?” tohtori kysyi kulmat kurtussa.
“Tuo valo tappaa minut, Watson!”
“Älä hupsuttele, Holmes.”
Watson käveli huoneen ovelle, vilkaisi Holmesiin ja lähti sitten etsimään rouva Hudsonia, aamupala mielessään. Etsivä jäi puolestaan sohvalle, yrittäen muistella edellistä päivää, joka tuntui haihtuneen ilmaan savun lailla. Muistoksi siitä oli jäänyt kammottava päänsärky.
“Mutta kuka nyt sulkee verhot?” Holmes murahti, kun huomasi Watsonin häipyneen.
A/N2: LOL! -.-
