Ahneita ihmisiä
paritukset: Amore Burbage/Wilhelmina Matoisa-Lankku, Amore/Alecto Carrow, viitteitä muihin
ikäraja: K-12
genre: synkkävireistä draamaa
sanamäärä: 3 x 300
yhteenveto: Amore Burbage olisi ansainnut paljon enemmän kuin lopulta sai.
A/N: Osallistuu WoooT kolmoseen. Haastajalle pahoittelut ehdotetun juonen hylkäämisestä fiilistelyn vuoksi sekä tietysti Alecton sotkemisesta mukaan, toivottavasti saat tästä tekstistä kuitenkin jotain irti. Ja voi pateettisuus, mitä tekisinkään ilman sitä…
Alkuperäinen haaste löytyy ficin lopusta. Kaikenlainen kommentointi ilahduttaisi suuresti.
*
Amore Burbage oli niitä ihmisiä, joita oli lähestulkoon mahdotonta kuvailla ilman väärinkäsityksiä. Yleensä, kun hänestä sanoi jotain totuudenmukaista, ja vieläpä kaikella rakkaudella ja kunnioituksella, kuulijakunta tulkitsi sen omista lähtökohdistaan - pikkuporvarillisesta ja varsin kaksinaismoralistisesta arvomaailmasta, jossa oikeita elämäntapoja on ainoastaan yksi, se sovinnainen ja sievistelevä. Amore ei milloinkaan tuominnut muita, mutta muut tuomitsivat usein Amoren.
Eräs yhteinen ystävämme totesi kerran, että todellisuudessa biseksuaalisuutta ei ole olemassa - on vain homoja, heteroita, sekä ahneita ihmisiä. Ja Amore oli tämän määritelmän mukaan hyvin, hyvin ahne. Se on fakta, joskaan ei lainkaan niin inhottava kuin useimmat ajattelevat. Ehkä nimi sitten oli enne, sillä hänellä oli paljon rakkautta annettavanaan, mutta koska mikään kaivo ei täyty itsestään, hän myös janosi vastarakkautta jatkuvasti, kaikilta mahdollisilta tahoilta, kai koko maailmalta.
Kysyin kerran, kuinka monen ihmisen kanssa hän oli maannut. Kysymys hämmensi häntä - miksi ihmeessä hän olisi pitänyt lukua jostain sellaisesta? Hän ei tiennyt lukumäärää, ei osannut edes arvioida. En vielä silloin täysin käsittänyt, ettei samojen lakanoiden väliin pääseminen ollut varsinaisesti se, mitä Amore ihmisistä halusi tai mihin hän tähtäsi. Hän vain halusi tuntea toisen sanan kaikissa merkityksissä, hän halusi ymmärtää. Päästä lähelle ja päästää lähelle. Lihallisen kuoren rakastaminen oli yhtä tärkeää kuin sielun kauneuden löytäminen, meillä on vain yksi keho ja yksi mieli, kumpikin ainutlaatuisia ja siksi arvokkaita. Ja se päti jokaiseen.
Siinä me erosimme toisistamme. Minä ainoastaan pidän ihmisistä, Amore välitti heistä. Minä toivon, odotan, vaadin ja petyn. Amore luotti ja antoi toisia mahdollisuuksia, uusia yrityksiä, kerta toisensa jälkeen. Siihen minä en pysty. Hänen mielestään kukin yksilö oli kaunis ja hyvä. Minä näin viime kädessä niitä ominaisuuksia ainoastaan hänessä. Minä pystyn rakastamaan vain yhtä. Joskus toivoin, että olisin valinnut paremmin, mutta nyt tiedän rakastaneeni kaikkein parhainta - sitä, joka olisi ansainnut maailman kaiken hellyyden ja arvostuksen, kaiken hyvän, tai ainakin paljon enemmän kuin lopulta sai.
*
Amore ei ollut koskaan oikein ymmärtänyt niitä kommentteja, joiden mukaan hän joutuisi vielä ongelmiin suuren sydämensä vuoksi, vaikka kaikille muille se olikin ilmiselvää. Kaikella hyvällä on kääntöpuolensa, palavalla rakkaudella sokea raivo, ja kun se yhdelle ihmiselle liian suuri sydän kiivastuu, se saa veren kuohumaan kovemmin kuin olisi suotavaa. Se sumentaa järjen, täyttää korvat kaiken muun peittävällä kohinalla, saa tekemään typeriäkin ratkaisuja.
Amoren kohdalla se tarkoitti ihmisten puolustamista. Keinoja hänellä ei ollut kovinkaan montaa, mutta hän tarttui siihen vähäänkin kiihkeästi, puhui kaiken kauniin puolesta ja kirjoitti Päivän Profeettaan julistavan kirjeen. Ja ne julkaisivat sen. En anna sitä niille ikinä anteeksi. En, vaikka Amore olisikin jo varmasti leppynyt.
Luettuani kyseisen mielenilmauksen yritin ottaa Amoreen yhteyttä, huhuilin häntä hormiverkoista ja kirjoitin kirjeitä, jotka pöllöni toi takaisin. Aloin jo silloin pelätä pahinta, vaikka kieltäydyinkin ajattelemasta sitä - julkista jästimyönteisyyttä ja verenpetturuutta, olkoon, ne eivät silti olleet voineet tehdä sitä. Ei Amorelle. Eihän kukaan voisi tehdä hänelle mitään pahaa.
Minä kirjoitin hänen kollegoilleen, entisille ja nykyisille, kaikille niille, joiden murheet hän oli ottanut kannettavakseen ja jotka olivat löytäneet lohdun hänen lämpimästä, pehmeästä sylistään; maailman murjomalle ihmissudelle, erakoituneelle liemimestarille, luvatta taikovalle puolijättiläiselle, jopa sille taidottomalle ennustajalle. Ja muillekin, Tylypahkan ulkopuolisille ystäville, nuhjuisille baarimikoille ja tympääntyneille puodinpitäjille. Kukaan ei ollut kuullut hänestä mitään koko kesänä, jos siis ylipäätään vastasivat kirjeisiini. Jos siis ylipäätään saivat kirjeitäni, muutamat niistä palautuivat minulle kuten Amorellekin osoitetut.
Yrittäessäni muistaa kaikkia Amoren vuosien varrella keräämiä tuttavuuksia, sekä pitkäaikaisia että ainoastaan satunnaisesti kohdattuja, haavoitettuja sieluja, toinen hirveä epäilys hiipi mieleeni. Amore oli ehkä joidenkin kriteerien mukaan ahne, mutta vieläkin ahneempi oli muuan hänen entisistä rakastetuistaan. Alecto Carrow, aikanaan kuolonsyöjäksi epäilty ja syytteistä vapautettu, mustasukkainen nainen, joka oli halunnut omistaa Amoren.
Olinhan minäkin joskus halunnut samaa, Amoren kokonaan itselleni, mutta olin ymmärtänyt hänen kuuluvan maailmalle. Maailma tarvitsi häntä minua enemmän. Alecto tuskin olisi yhtä jalomielinen.
*
Vaikka Amore ei ollutkaan kotonaan, pääsin ongelmitta sisään, aivan kuten liian moni muukin. Enkä minä ehtinyt edes puistella tuhkaa kaavultani, kun näin jo pelin menetetyksi - Amore ei ollut lähtenyt omasta tahdostaan. Maljakot olivat sirpaleina lattialla, revittyjen tyynyjen untuvat pölyttymässä nurkissa, tuolit nurin. Kaikki oli liikkumatonta, tragedia ikuistettuna elottomaksi kokonaisuudeksi, ja kun lopulta uskaltauduin ottamaan muutaman askeleen, näin Amoren vanhan, nukkavierun kissan pöydällä, vatsa auki viillettynä. Valtoimenaan vuotanut veri oli kuivunut ruosteisen ruskeaksi. Ilma oli tunkkainen, ummehtunut, raskas mädästä ja kuolemasta.
Ja vaikka tiesinkin sen hyödyttömäksi, minä aloin siivota. Minä korjasin loitsuin jokaisen särjetyn vaasin, liimasin palat takaisin tutuiksi kokonaisuuksiksi, kuurasin rautaiset roiskeet ikkunoista ja lattialta, hautasin kissaparan puutarhaan lehmusten varjoon, siellähän se oli eläessäänkin mielellään maannut, siirsin talonnurkalla kukkivat liljat muistomerkiksi.
Sinä yönä minä nukuin Amoren vuoteessa, edellisestä kerrasta oli jo vuosia, saatoin edelleen haistaa hänet petivaatteista. Minä painoin kasvoni tyynyliinaan ja rutistin hänen pellavaista, kainaloiden kohdalta kellastunutta yöpaitaansa sylissäni, jokainen esine oli kulunut lempeäksi hänen jatkuvasta kosketuksestaan.
Ja minä uneksin Alecto Carrowista, hänen kimeästä, maanisesta naurustaan. Pulskat käsivarret kietoutuivat Amoren ympärille, vetivät hänet luotani, piilottivat syvälle maan uumeniin. Myrkynvihreiksi lakatut pitkät kynnet painautuivat ranteisiin ja minä yritin turhaan kysyä, mihin hänet oli viety. Missä Amore oli.
Join kahvia sellaisena kuin Amore oli siitä pitänyt, liikaa maitoa ja sokeripalojakin kaksi. Se ei maistunut suussani lainkaan imelältä kuten tavallisesti, se oli ainoastaan oikein. Poltin piipullisen avoimen ikkunan ääressä, katselin vahamaisia kukkia ja kieltäydyin itkemästä. Ei minulla enää ollut ketään lohduttamassakaan.
Hiusharjoissa oli vielä vaaleita, punaisen sävyihin taittuvia suortuvia. Otin harjoista toisen, sen käytetymmän, pakkasin sen laukkuuni Amoren yöpaidan taitoksiin. Ja vaikka se tuntuikin pahalta, minä toivoin ruumista - selkeää päätöstä, syytä surra ja vuodattaa kyyneliä. Kylmää ja kankeaa kehoa, jonka painaa rintaani vasten ja jonka lopullisesta kohtalosta huolehtia. Amore olisi kai kutsunut sitä ahneudeksi, mutta minä en jaksanut enää välittää.
*
Paritus: Wilhelmina Matoisa-Lankku/ Amore Burbage
Lajityyppi: draama ja/tai seikkailu ja/tai mysteeri ja/tai söpöstely
Ikäraja: S -> K-15
Yhteenveto(ehdotus): Amore Burbage, jästitiedon opettaja, on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Hänen läheinen ystävänsä Wilhelmina tietää että hän ei lähtisi hyvästelemättä. Naisen kohtalo täytyy selvittää, vaikka sitä tutkiessa olisi hengenlähtö lähellä. Niin se melkein onkin. Puheisiin pääseminen edellyttää monia hankalia toimenpiteitä ja kuolonsyöjien joukkoon soluttautumista, taidokasta naamioitumista, mystistä taikuutta, taikaolentojen vapaaehtoista apua, Dumbledoren muotokuvan puuttumisen asiaan ja aivan rutosti silkkaa hyvää lykkyä! Siitä huolimatta kohtaaminen päättyy epätoivon kyyneliin ja siihen kurjaan tosiasiaan, ettei Amore pääse pakenemaan vaan käärme syö hänet eläviltä Malfoyn kartanossa - vai syökö sittenkään? Tietävätkö kuolonsyöjät koko totuuden, ja onko joukossa useampikin kuin yksi avunantaja?
Lisäpyyntö (ei edelleenkään pakollinen kirjoittajalle):
Minulla on nyt ollut innostus juonellisia ficcejä kohtaan, joten toivoisin erityisesti juonellista ficciä, ei pelkkää romanttista söpöilyä tai actionia actionin takia, vaan että ficin tapahtumilla olisi jokin tarkoitus juonellisesti. Yllätyskäänteitä, mielenkiintoisia tapahtumia, sivuhenkilöitä ja pituutta tarinassa saa olla!
Aina plussaa, jos tarinan saa jotenkin nidottua kirjojen (hyväksyttävää myös elokuvien) canoniin, edes löyhästi ja että hahmot tunnistaisi samoiksi kuin kirjoissa. Jos tuntuu mahdottomalta, niin saa soveltaa ihan vapaasti oman inspiraation mukaan, mutta edellä kuvatun tyylistä ficciä olisi todella kiva ja kiinnostava lukea ja sellaisiin törmää aika harvoin.
