Salazarin perintö, K-12

[Pahatar]

Nimi: Salazarin perintö
Kirjoittaja: Pahatar
Valmistunut: Huhtikuussa 2007
Genre: Angst, drama
Ikäraja: K-12

Yhteenveto: Miten Salazar Luihuisen medaljonki päätyi Kalmanhanaukiolle, ja mitä tapahtui Regulus Mustalle?


Lukijalle: Tämä ficci on kirjoitettu ennen viimeisen kirjan ilmestymistä ja on tänä päivänä hyvinkin AU. Tarina sai alkunsa pohtiessani sitä, miten Regulus Musta oli onnistunut viemään Voldemortin hirnyrkin kallioluolasta, ja mikä oli hänen kohtalonsa? Tässä on minun versioni siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Tämä taitaa myös olla ainoa kirjoittamani ficci, jossa ei ole minkäänlaista paritusta!



SALAZARIN PERINTÖ


Raskas medaljonki lojui yksinään pölyisen kaapin hyllyllä. Se oli ikivanha: aikanaan se oli levännyt yhden Tylypahkan perustajan kaulalla ja oli siirtynyt sen jälkeen samassa perheessä sukupolvelta toiselle. Medaljonki oli nähnyt kärmeskieltä puhuvan suvun loiston päivät sekä vääjäämättömän rappion, kun ehdoton puhdasverisyyden tavoittelu oli lopulta kääntynyt itseään vastaan. Kaksikymmentä vuotta se oli ollut muiden hallussa, kunnes oli jälleen palautunut suvun haltuun sen viimeisen jäsenen toimesta ja oli siitä lähtien kuulunut tälle. Omistajansa tietämättä medaljonki oli kuitenkin varastettu, ja viimeiset kuusitoista vuotta se oli viettänyt unohdettuna vanhassa kaapissa: periaatteessa toisen puhdasverisen suvun hallussa, mutta kuulumatta oikeastaan kenellekään. Lähes viisikymmentä vuotta aikaisemmin medaljonki oli kätketty syrjäiseen luolaan, jolloin sen sisään oli loitsittu kirous, tarkoituksena tappaa se velho tai noita, joka onnistuisi avaamaan sen. Kyseinen kirous ei kuitenkaan ollut pahinta, mitä vanha medaljonki kätki sisälleen.


18-vuotias Regulus Musta juoksi huohottaen pitkin Kalmanhanaukiota kohti kotiaan. Hänen kylkeensä pisti, keuhkot kivistivät rasituksesta ja läpimärät vaatteet painoivat raskaasti joka askeleella, mutta Regulus teki parhaansa kiiruhtaakseen. Vähän väliä hän kokeili viittansa taskua varmistaakseen, että siellä oli edelleen varmasti se esine, jonka vieminen oli ollut vähällä maksaa hänen henkensä. Aika ajoin Regulus vilkaisi taakseen, mutta aamuöinen katu oli häntä itseään lukuun ottamatta autio. Ympärillä vallitseva hiljaisuus ei kuitenkaan rauhoittanut nuorta mustahiuksista velhoa, joka oli vain muutamia hetkiä aikaisemmin paennut luolasta manaliusten keskeltä. Elävät ruumiit olivat tehneet kaikkensa vetääkseen hänet järveen, mutta olivat sitten joutuneet tyytymään pelkästään Caspar Kyyryyn, Bartemius Kyyryn, taikaministeriön auroripäällikön, nuorempaan poikaan. Muisto Casparista, jonka Regulus oli nähnyt vajoavan sameaan veteen silmät levällään ja suu avautuneena huutoon, ahdisti suuresti hänen mieltään. Casparin kuolema oli ollut hänen vikansa: hän oli itse houkutellut tämän mukaansa, vaikka oli tiennyt, ettei Caspar palaisi heidän retkeltään.

Regulus oli jo alun perin ollut varma, ettei onnistuisi, ellei hänellä olisi mukanaan joku toinen, jonka voisi uhrata Voldemortin asettamille esteille. Kuitenkin ajatus siitä, että hän oli käytännöllisesti katsoen tappanut nuoremman velhon, tuntui Reguluksesta pahalta. Regulus yritti lohduttaa itseään ajattelemalla, että Caspar ei ollut kenellekään mikään suuri menetys. Niin, paitsi perheelleen, ilkeä ääni muistutti Regulusta hänen päänsä sisällä. Caspar oli 16-vuotiaana seurannut vanhempaa veljeään kuolonsyöjiin ja oli osoittanut enemmän innokkuutta ja lapsellista ilkeyttä kuin todellista pahuutta. Mutta Reguluksen oli ollut pakko valita joku, ja sen jonkun oli oltava riittävän hölmö uskoakseen hänen kertomuksensa siitä, että he menisivät suorittamaan Pimeyden Lordin antamaa tehtävää ja riittävän uhkarohkea tulemaan mukaan. Sitä paitsi kun kerran oli pakko uhrata ihmishenki Voldemortin tähden, Reguluksen mielestä oli oikein, että kyseessä oli kuolonsyöjä. Caspar oli täyttänyt kaikki nämä ehdot, ja tehtävä oli kuin olikin onnistunut, mikä merkitsi Regulukselle sillä hetkellä kaikkein eniten, jopa enemmän kuin hänen oma elämänsä. Vaikka syyllisyys Casparista painoi Regulusta, hän ajatteli synkän päättäväisyyden vallassa, että jos manaliukset eivät olisikaan saaneet Casparia, hän olisi työntänyt tämän järveen omakätisesti. Regulus ei voinut antautua siihen vaaraan, että Caspar olisi kertonut Voldemortille tai muille kuolonsyöjille, mitä he olivat tehneet. Silloin kaikki olisi ollut turhaa.

Regulus saapui viimein kotiovelleen ja kääntyi vielä kerran vilkaisemaan taakseen varmistaakseen, ettei häntä seurattu. Koko paluumatkan hän oli ollut näkevinään tyhjin silmin tuijottavia kelmeitä kasvoja milloin missäkin varjossa, vaikka tiesikin sen johtuvan vain omasta hermostuneisuudestaan, joka oli aiheutunut luolassa olevan järven kauhuista. Mutta hänen sisällään olevaan pelkoon oli toinenkin syy, joka kumpusi pikemmin elävistä kuin kuolleista. Regulus avasi nopeasti kotitalonsa ulko-oven ja pujahti sisään sulkien oven takanaan. Hän harppoi portaat ylös olohuoneeseen ja totesi helpotuksekseen, että hänen vanhempansa olivat edelleen maaseudulla viikonlopun vietossa. Regulus kaivoi medaljongin taskustaan ja jäi katselemaan hetkeksi sen kaiverruksia, kunnes nyökkäsi itsekseen. Ei epäilystäkään: tämä oli sama esine, josta hän oli jo lapsena kuullut puhuttavan monet kerrat. Regulus meni huoneen nurkassa olevan vanhan lasiovisen kaapin luokse ja kätki medaljongin kaapin perimmäiseen nurkkaan. Ensimmäinen osa hänen tehtävästään oli suoritettu, Regulus ajatteli tuntien itsensä yhtäkkiä suunnattoman väsyneeksi.

Regulus istui alas sohvalle ja riisui viittansa yltään. Hän sytytti huoneen nurkassa olevan takan taikasauvallaan ja kaatoi sen jälkeen itselleen reilun lasillisen tuliviskiä. Neste tuntui lämmittävän hänen sisintään ja rauhoittavan hänen levottomia ajatuksiaan. Yhä kalvavasta pelostaan ja kuluneesta yöstä huolimatta hän ei voinut silti olla ajattelematta hienoista ylpeyttä tuntien, että oli ollut Voldemortia ovelampi, ja sitä ei monikaan hänen ikäisensä velho voinut sanoa. Regulus oli hylännyt Pimeyden Lordin, ja tiesi tämän kostavan sen hänelle ennemmin tai myöhemmin. Sitä ennen hän oli kuitenkin päättänyt tehdä kaikkensa sen hyväksi, ettei Voldemort tulisi hallitsemaan velhomaailmaa ikuisesti.

Pimeyden Lordin salaisuuden selville saaminen oli ollut helpompaa kuin olisi voinut luulla, sillä tällä oli yksi heikkous: Voldemort puhui mielellään itsestään. Regulus muisti joitakin kuukausia aikaisemmin muuan kuolonsyöjien tapaamisen, jolloin joku oli maininnut ohimennen rehtori Dumbledoren. Voldemortin kasvot olivat kivettyneet hetkeksi, kunnes tämä oli todennut itsevarmaan sävyyn: Dumbledore voi olla vahva velho, mutta edes hän ei pysty tappamaan minua. Jostain syystä kyseinen lause oli jäänyt Reguluksen mieleen ja hän oli päättänyt ottaa selville, mitä Pimeyden Lordi tarkalleen ottaen oli tarkoittanut. Regulus muisti kuulleensa joskus vanhempiensa mainitsevan, että oli olemassa keino, jonka avulla velho saattoi elää ikuisesti, vaikka kohtaisi tappokirouksen. Viikkojen ajan hän oli viettänyt kaiken liikenevän ajan Kalmanhanaukion kirjastossa, kunnes oli löytänyt muuan pimeää taikuutta käsittelevän teoksen, joka kertoi hirnyrkeistä. Siitä lähtien Regulus oli ollut varma siitä, että Voldemort oli repinyt sielunsa ja kätkenyt palan jonnekin. Kun Regulus samaan aikaan oivalsi, miten suunnattoman virheen hän oli tehnyt liittyessään kuolonsyöjiin, hän oli vakaasti päättänyt saada selville missä Pimeyden Lordi säilytti hirnyrkkiään ja tuhota sen.

Ainoa vaikeus oli löytää kätköpaikka. Jotenkin Reguluksella oli vahva tunne siitä, että sen täytyi olla erityinen, mutta ongelma oli se, ettei Voldemortilla ollut mitään kiinnekohtaa: ei kotia tai edes vakituista asuinpaikkaa. Hän muisti kuitenkin Voldemortin kertoneen useasti seuraajilleen, miten oli ensimmäistä kertaa tiennyt olevansa erityinen jo alle 10-vuotiaana. Tämä kehui pystyneensä pelottelemaan muita orpokodin lapsia rannikolle tehdyn kesäretken aikana viemällä nämä hämärään luolaan ja kutsumalla käärmeitä sinne. Pienistä tiedonmurusista päättelemällä Regulus oli saanut selville, missä kyseinen paikka oli, ja hän oli varmistunut asiasta käymällä siellä kerran. Sen jälkeen hän oli ottanut Casparin mukaansa, ja he olivat menneet veneellä pienelle luodolle, jossa Regulus oli langettanut komennuskirouksen Caspariin, ja tämä oli juonut maljan tyhjäksi.

Se, että maljan pohjalla oli ollut Luihuisen medaljonki, ei ollut mikään yllätys Regulukselle: Voldemort oli usein kertonut seuraajilleen, että omisti kuuluisalle esi-isälleen kuuluneen esineen. Tämä ei ollut kuitenkaan koskaan näyttänyt medaljonkia, mikä ei ollut Pimeyden Lordille luonteenomaista, joten Regulus oli arvannut medaljongin olevan kätkettynä ja suojelevan osaa Voldemortin sielusta. Saatuaan medaljongin itselleen Regulus oli jättänyt maljan pohjalle toisen hieman samanlaisen, jonka sisällä oli Mustan suvun vaakuna kaiverrettuna sekä paperilappu, jossa hän kertoi Voldemortille, mitä oli tehnyt. Samassa manaliukset olivat alkaneet nousta järvestä ja tulleet heitä kohti, mutta hän oli onnistunut hyppäämään veneeseen ja pakenemaan, ja kalvaat olennot olivat vetäneet liemen heikentämän Casparin järveen... Se oli ollut kammottavaa, mutta nyt se oli ohitse. Enää hänen pitäisi keksiä keino, jolla saisi tuhottua Voldemortin hirnyrkin.

Samassa Regulus kuuli askeleita portaissa ja hän kohotti katseensa ovelle odottaen näkevänsä vanhempansa, mutta oivalsi tuijottavansa suoraan nuoren naisen kasvoihin. Nainen oli omalla tavallaan kaunis: tällä oli pitkät tummat hiukset ja soikeat kasvot, mutta mustat raskasluomiset silmät olivat vailla vähäisintäkään lämpöä. Kuten silläkin hetkellä, kun nainen katseli Regulusta ovensuusta julmapiirteisen suun kaareutuessa hymyyn.
”Bellatrix… miten sinä pääsit sisään?” Regulus kysyi tuntien sisällään enemmän hämmästystä kuin pelkoa, vaikka hänellä oli vahva epäilys siitä, mitä naisen saapuminen merkitsi.
”Ovesta”, Bellatrix vastasi hymyillen edelleen, ja Regulus kirosi itsekseen oivaltaessaan hölmöytensä. Mustan vanha sukutalo oli aina avoinna jokaiselle syntyperäiselle sukuun kuuluvalle, ja hän oli unohtanut sen keskittyessään kuluneina päivinä pelkästään hirnyrkkiin. Nyt oli kuitenkin myöhäistä katua: Regulus näki serkkunsa ilmeestä, ettei kyse ollut kohteliaisuuskäynnistä. Tuijottaessaan naista Regulus ei kuitenkaan pelännyt enää muuta kuin sitä, että Bellatrix saisi selville, mitä hän oli tehnyt, ja palauttaisi hirnyrkin Voldemortille. Hän oli tiennyt jo jonkin aikaa, ettei hänellä olisi mitään toivoa paeta Pimeyden Lordia ja oli hyväksynyt sen.

”Arvaat varmaan, miksi olen täällä?” Bellatrix jatkoi hiljaa irrottamatta katsettaan Reguluksesta. Kuin villieläin, joka väijyy saalistaan, Regulus ajatteli ja tunsi sisällään vastenmielisyyden puistatuksen serkkuaan kohtaan. Hän ei halunnut kuolla, mutta vielä enemmän hän ei halunnut kuolla tuskallisesti. Puhumattakaan siitä, että Bellatrix saisi halutessaan hänet kertomaan kaiken minkä tiesi ja vielä vähän lisääkin. Regulus tiesi toisen olevan erityisen lahjakas sillä saralla. Ellei hän sitten onnistuisi suututtamaan Bellatrixia niin, ettei tämä yrittäisikään tonkia häneltä mitään tietoja? Kannatti ainakin kokeilla.
”Kyllä, luulen tietäväni. Siitä vain sitten, anna mennä”, Regulus vastasi yksikantaan.
”Eikö sinulla ole muuta sanottavaa?” Bellatrix kysyi kylmällä äänellä.
”Mitä pitäisi sanoa?” Regulus sanoi onnistuen kauhustaan huolimatta hymyilemään hieman. Hän varoi visusti vilkaisemastakaan nurkassa olevaa lasikaappia. Bellatrix ei sen sijaan näyttänyt enää yhtä ilahtuneelta kuin tullessaan.

”Sinä hylkäsit Pimeyden Lordin! Olisin todella odottanut puhdasveriseltä Mustalta enemmän. Isäntä ei ollut kovin tyytyväinen myöskään minuun, kun sai tietää sinun olevan kelvoton toteuttamaan edes alkeellisia käskyjään. Oletko unohtanut, että minä vein sinut hänen luokseen ja vakuutin sinun olevan meidän kannallamme, koska erehdyin luottamaan sinuun? Olisi pitänyt arvata: sinä olet aina ollut pilalle hemmoteltu ja heikko, aivan kuten läpimätä veljesi…”
Nyt, Regulus ajatteli Bellatrixin syytäessä hänelle loukkauksia. Hän ei menettäisi mitään, ja oli kenties pienenpieni mahdollisuus, että hän selviäisi sittenkin, jos saisi naisen yllätettyä. Regulus vetäisi taikasauvansa taskustaan ja osoitti sillä suoraan kohti Bellatrixia.
”Tainnutu!” Punainen kipinäsuihku lensi sauvasta, mutta meni parin sentin päästä naisen ohitse, ja Regulus tiesi menettäneensä ainoan tilaisuutensa nähdessään hämmästyneen ja suuttuneen Bellatrixin tähtäävän taikasauvallaan suoraan hänen rintaansa.
”Avada Kedavra!”

Reguluksen viimeinen tietoinen ajatus, ennen kuin vihreä valo osui häneen, oli suunnaton helpotus. Hän ei ollut ehtinyt tuhota hirnyrkkiä, se jäisi jonkun toisen tehtäväksi. Mutta salaisuus menisi hautaan hänen mukanaan, ja vielä tulisi se päivä, jolloin Voldemort kukistuisi. Hän oli täysin varma siitä.