Nimi: Sadan vuoden päästäkin
Kirjoittaja: Pahatar
Valmistunut: Elokuussa 2011
Tyylilaji: Slash, romantiikka, jossain määrin angst
Pari: Albus/Gellert
Ikärajasuositus: K-16
Yhteenveto: Albus pohtii, miten kertoisi parhaalle ystävälleen, ettei tämä ole enää vain ystävä.
Lukijalle: Tämä ficci saattaa olla ja luultavasti onkin melko kliseinen, ja tällaisia A/G-ficcejä on varmaan kirjoitettu aika monta. Siitä huolimatta minun oli pakko kirjoittaa tämä, kun Eppu Normaalin biisin sanat toivat jostain syystä elävästi mieleeni Dumbledoren nuoruuden.
SADAN VUODEN PÄÄSTÄKIN
Kuinka mä poikuuden päältäni puin
ja lähteissä rakkauden uin
ja onneni häilyvän uskoin näin säilyvän ikään kuin
sadan vuoden päästäkin muisteltais
kuinka me iloittiin niin
sadan vuoden päästäkin muisteltais
kuinka me rakastettiin
(Eppu Normaali: Sadan vuoden päästäkin)
Pimeys oli laskeutunut Godricin notkoon jo hyvän aikaa sitten, ja Dumbledoren perheen kotitalo oli hiljainen. Yläkerran huoneessa kajastava valo ja sulkakynän rapina paperia vasten kertoivat kuitenkin yhden ihmisen olevan vielä hereillä. 18-vuotias Albus kirjoitti kirjettä, kuten oli tehnyt jo viimeiset kolme tuntia, ja rypistettyjen paperien määrä kirjoituspöydällä kasvoi kaiken aikaa hänen hylätessään edellisen tekeleen ja aloittaessaan jälleen alusta. Aika ajoin Albus jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan ikkunasta ulos, kunnes jatkoi jälleen, välillä tapaillen hitaasti sanan toisensa jälkeen pergamentille, välillä kirjoittaen kiivaasti kuin henki olisi ollut kyseessä. Viimein hän sai kirjeen loppuun ja heitti sulkakynän pöydälle huokaisten syvään. Pitkällisen työn valmistuminen ei kuitenkaan ilahduttanut Albusta tippaakaan, vaan hän tunsi sisällään olevan ahdistuksen vain voimistuvan tuijottaessaan edessään olevia rivejä:
Gellert,
kuten oletkin jo huomannut, olen viime päivinä ollut erilainen kuin yleensä. Se johtuu siitä, että minua on vaivannut suuresti eräs asia, josta en ole voinut puhua. Olen kuitenkin miettinyt tätä päiväkausia ja tullut siihen tulokseen, että minun on kerrottava Sinulle, mistä on kyse. En pystyisi siihen nähdessämme, joten minun oli pakko kirjoittaa kirje ja sanoa se tällä tavoin.
Ystävyytesi on merkinnyt minulle todella paljon tänä kesänä. Ellen olisi tavannut Sinua, olisin todennäköisesti tullut hulluksi täällä hautautuessani tähän kylään ja yrittäessäni olosuhteiden pakosta huolehtia Aberforthista ja Arianasta. Siitä huolimatta me emme voi enää tavata. En pysty enää juttelemaan, väittelemään ja nauramaan kanssasi entiseen tapaan, en edes katsomaan Sinua kunnolla silmiin. Se ei johdu siitä, etten välittäisi seurastasi tai haluaisi viettää aikaa kanssasi, vaan juuri päinvastaisesta syystä… Joko ymmärrät, mitä yritän sanoa?
Ei ihme, etten ole voinut puhua tästä, kun sen kirjoittaminenkin on näin vaikeaa. Gellert, totuus on se, että Sinä olet lakannut olemasta minulle pelkkä ystävä, vaikka olen yrittänyt satoja kertoja kieltää sen mielessäni. Tiedän, etten voi koskaan saada Sinua kuten haluaisin, ja pelkään, että inhoat ja halveksit minua suunnattomasti tätä lukiessasi. Minäkin häpeän itseäni, mutta en voi tälle mitään – Merlin tietää, että olen yrittänyt!
Ymmärrät nyt varmaan, miksi emme voi tavata tämän jälkeen. Olen todella pahoillani, että olen pettänyt Sinut tällä tavoin, mutta en nähnyt enää muuta tietä kuin kertoa asia niin kuin se on, en jaksanut teeskennellä enää pelkkää ystävyyttä. En myöskään voinut katkaista välejämme ilman selitystä tai minkään tekosyyn varjolla. Sinä olet tehnyt minut tänä kesänä kaikesta huolimatta niin onnelliseksi, että katsoin olevani Sinulle totuuden velkaa. Viimeinen, mitä haluan, on se, että syyttäisit itseäsi ystävyytemme rikkoutumisesta, koska se on vain ja ainoastaan minun vikani.
Toivon, että löydät kaikki Varjelukset, koska Sinä olet niiden arvoinen – toisin kuin minä.
Albus
Kyllä, kirje oli hyvä: se kertoi kaiken tarvittavan ja ratkaisisi lopullisesti ongelman, joka oli vaivannut häntä päiväkausia. Vaikeus oli vain siinä, että hän ei tiennyt, pystyisikö lähettämään sitä.
Albus ei voinut olla ajattelematta kuluneita viikkoja, jotka olivat olleet ihmeellisiä, parempia kuin mikään. Siitä lähtien kun hän oli tavannut Gellertin, Albus tunsi löytäneensä elämälleen tarkoituksen. Hän oli pienestä pitäen tiennyt olevansa harvinaisen lahjakas, eikä hänen sisällään oleva kunnianhimo jäänyt hänen kyvyilleen toiseksi. Gellertin tapaaminen ja heidän yhteiset suunnitelmansa olivat näyttäneet hänelle tien maailman huipulle. Yksin se ei olisi onnistunut, mutta Gellertin kanssa kaikki tuntui mahdolliselta, jopa helpolta, sillä tämä oli yhtä nerokas kuin hän itse. Hänestä tuntui kuin olisi tuntenut Gellertin aina, niin hyvin he ymmärsivät toisiaan. Oli ollut käsittämättömän hienoa löytää täysin odottamatta sielunkumppani, jonka kanssa hänen elämänsä oli pian ottamassa uuden suunnan – Varjelusten etsimisen ja velhomaailman herruuden. Kaikki oli ollut niin loistavaa ja selkeää, kunnes hän oli itse pilannut sen.
Albuksen suu vääntyi katkeraan hymyyn hänen ajatellessaan tilannetta, johon oli itsensä saattanut. Tuntui kuin kohtalo olisi toistuvasti ojentanut hänelle koko maailman vain kiskaistakseen sen viime hetkellä hänen ulottuviltaan. Ensin hänen ulkomaan matkansa ja kaikki tulevaisuuden suunnitelmansa olivat menneet pilalle heidän äitinsä kuoltua. Ja nyt hänen ainutlaatuinen ystävyytensä Gellertiin oli tärveltynyt peruuttamattomasti. Albus tiesi muistavansa ikuisesti sen, miten Gellert oli hymyillyt hänelle heidän kohdatessaan ensimmäistä kertaa. Hän oli rakastunut Gellertiin sillä samalla hetkellä, vaikka oli aluksi kieltänyt sen mahdottomuutena. Mutta kun päivät kuluivat ja muuttuivat viikoiksi, ja vähitellen Gellert oli alkanut olla jatkuvasti hänen mielessään, Albus oli joutunut myöntämään itselleen, mistä oli kysymys.
Hän oli yrittänyt työntää nämä tietynlaiset ajatukset pois mielestään, mutta turhaan. Yöt olivat pahimpia, koska silloin Albuksen mieli tuntui vaeltavan estoitta siellä, mitä hän niin kovasti kaipasi. Viimeksi juuri edellisenä yönä hän oli uneksinut olevansa Gellertin kanssa Tylypahkassa valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa, ja Gellert oli alkanut yllättäen riisua hänen vaatteitaan…
Saatuaan hänen paitansa avattua Gellert pudotti sen hänen päältään ja suuteli hänen ylävartaloaan eri puolille kiirettä pitämättä. Gellertin hyväily sai Albuksen sydämen lyövän kiivaammin ja hän tiesi kovettuvansa, vaikka yrittikin hillitä itseään. Hän veti Gellertin puseron pois tämän päältä ja painautui Gellertiä vasten henkäisten mielihyvästä, kun tunsi tämän paljaan ihon omaansa vasten. Kosketus sai myös Gellertin voihkaisemaan hiljaa, ja tämä kohotti katseensa Albukseen. Hetken epäröinnin jälkeen Albus alkoi avata housujaan ja Gellert teki samoin. Saatuaan kaikki vaatteensa riisuttua Albus jäi katsomaan Gellertiä, joka seisoi alastomana hänen edessään. Hitaasti hän antoi katseensa valua Gellertin kasvoista alemmaksi ja tunsi sisällään olevan kiihtymyksen voimistuvan nähdessään Gellertin haluavan tätä yhtä lailla kuin hän itsekin…
Siinä kohdassa unta Albus oli herännyt likomärkänä hiestä – ja muustakin – mikä oli saanut hänen sisällään vellovan surkeuden pahenemaan yhä edelleen. Mutta niin paljon kuin hän häpesikin itseään ja tunteitaan, hän tiesi ettei mikään olisi voinut olla toisin. Gellert yksinkertaisesti merkitsi hänelle kaikkea, joka tavalla.
Näin ei kuitenkaan voisi enää jatkua. Ennen pitkää hän paljastaisi tunteensa Gellertille joko tahallaan tai vahingossa, eikä tämä sietäisi häntä sen jälkeen enää silmissään. Ainoa mahdollisuus oli kertoa kaikki jo tässä vaiheessa, ja se oli saanut hänet tarttumaan kynään sinä iltana. Mutta miten hän voisi lähettää viestin tietäen, että hänen maailmansa olisi sen jälkeen pysyvästi ilman Gellertiä? Pelkästään toisen hyvästeleminen iltaisin oli tuntunut ahdistavalta, vaikka hän tiesikin heidän näkevän jälleen seuraavana päivänä. Ja ajatus siitä, ettei koskaan enää saisi nähdä Gellertin kasvoja, kuulla tämän ääntä, vaihtaa ajatuksia… Pystyisikö hän ylipäätään jatkamaan elämäänsä?
Äkillinen naputus ikkunaan katkaisi Albuksen tuskaiset mietteet. Hän kohotti katseensa ja tunsi sydämensä hakkaavan kiivaammin tunnistaessaan Bathildan pöllön Rowenan ikkunan takana. Albus päästi linnun sisään ja irrotti hitaasti viestin pöllön jalasta. Kirje oli lyhyt, vain yhden rivin mittainen:
Meidän täytyy puhua. Ole kiltti ja tule lammelle heti, kun saat tämän!
Albus istui hetken neuvottomana sänkynsä laidalla miettien, mitä tekisi. Mutta oliko hänellä mitään muuta mahdollisuutta kuin mennä Gellertiä tapaamaan, vaikka olisi halunnut mieluummin vajota maan uumeniin? Hän tunsi Gellertin päättäväisen luonteen ja tiesi, että jos Gellert halusi jostain syystä puhua hänen kanssaan, tämä tulisi hänen luokseen, ellei hän menisi. Nyt hänelle tarjoutuisi sitä paitsi mitä parhain tilaisuus sanoa Gellertille se, mitä hän oli ajatellut kaiken iltaa, mutta saisiko hän kerättyä rohkeutta siihen? Huokaisten itsekseen Albus otti taikasauvansa pöydältä, avasi ikkunan, lausui äänettömästi mielessään leijuntaloitsun ja pudottautui alas pehmeälle nurmikolle. Hän käveli hitaasti öisen kylän halki, kunnes saapui metsän reunaan ja jatkoi matkaansa taikasauvan valossa kuusien reunustamaa polkua pitkin. Mielestään aivan liian pian Albus saapui metsän keskellä olevalle lammelle, jonka rannalla he olivat Gellertin kanssa viettäneet lukemattomia tunteja sinä kesänä. Kuun valossa hän saattoi nähdä Gellertin, joka istui kalliolla lähellä rantaa ja kääntyi katsomaan Albusta kuullessaan hänen askeleensa.
Albus istui alas kalliolle Gellertin viereen ja pakotti itsensä hymyilemään toiselle pojalle, joka tervehti häntä ilahtuneen näköisenä.
”Kiitos kun tulit. Pääsimme vasta hetki sitten takaisin, Bathildalla oli paljon asioita Lontoossa”, Gellert sanoi. Albus nyökkäsi vastaukseksi. Aina aikaisemmin hän oli ollut enemmän kuin innostunut saadessaan tavata Gellertin, mutta nyt hän ei pystynyt iloitsemaan siitäkään.
”No, mistä sinä halusit puhua?” Albus sanoi yrittäen pakottaa äänensä jotakuinkin normaaliksi.
”Kun olimme tänään Viistokujalla, Bathilda esitteli minut sille sauvasepälle, josta olet kertonut, Ollivanderille. Tajusin silloin, että ehkä meidän olisi historiankirjojen penkomisen sijaan pitänytkin keskittyä nykyhetkeen. Ollivander saattaisi tietää jotain seljasauvasta, mikä voisi auttaa sen jäljille. Pitää vain miettiä, miten esitämme asian hänelle. Mitä sanot?”
Gellertin ääni ja koko olemus olivat täynnä iloa ja kiihtymystä. Toisen innostus sai Albuksen tuntemaan itsensä vielä onnettomammaksi.
”Minusta se on hyvä ajatus”, Albus sai sanottua yrittäen kuulostaa ilahtuneelta, mutta hän ei pystynyt pettämään Gellertiä, joka tuijotti häntä hämmästyneenä.
”Niin minustakin, pahus sentään. Paras idea viikkokausiin! Miksi sinä sitten näytät siltä kuin olisit tulossa hautajaisista? Onko jotain ikävää tapahtunut?”
Albus käänsi katseensa pois Gellertistä ja tuijotti tummaa metsälampea miettien samalla kuumeisesti, mitä vastaisi. Selitykset ja tekosyyt tulvivat toinen toisensa perään hänen mieleensä, mutta hän ei kyennyt lausumaan yhtäkään niistä ääneen. Oli kuin näkymätön voima olisi vetänyt hänen silmänsä takaisin hänen vieressään istuvaan poikaan. Gellertin vaaleiden hiusten kehystämät kasvot ja koko olemus olivat hänestä niin kauniit, että tämän näkeminen sai Albuksen tuntemaan samanaikaisesti sekä nautintoa että tuskaa. Gellertin siniset silmät katsoivat häntä tutkivasti, ja sillä hetkellä Albus oivalsi, ettei pystyisi valehtelemaan tälle, tuli mitä tuli.
”On, tavallaan”, Albus vastasi lopulta tuntien vanhentuneensa vuosia muutamassa hetkessä.
”Mikä hätänä?” Gellert kysyi laskien samalla kätensä kevyesti hänen olkapäälleen. Kosketus sai Albuksen värähtämään mielihyvästä, ja hän sulki hetkeksi silmänsä yrittäen hillitä itsensä.
”Siitä on vaikea puhua”, Albus sanoi hiljaa ja katsoi Gellertiä hymyillen hieman, vaikka tunsi itsensä kaikkea muuta kuin iloiseksi.
”Koskeeko se perhettäsi?” Gellert kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Ei, tämä ei liity heihin mitenkään. Koskee vain minua.” Ja sinua, mitä suurimmassa määrin.
”Hei, minä tässä, muistatko? Paras ystäväsi. Oli se mitä tahansa, minulle voit kyllä kertoa”, Gellert sanoi vakavan näköisenä. Albus kokosi rohkeutensa ja nyökkäsi.
”Hyvä on sitten. Mutta kerro sinä ensin yksi asia. Oletko koskaan ollut rakastunut?” Albus kysyi yrittäen pitää äänensä vakaana. Hän tunsi Gellertin sormien kiristyvän hetkeksi hänen olkapäänsä ympärillä, ennen kuin Gellert irrotti nopeasti otteensa.
”Vai sellaista. No, kuka se onnellinen tyttö on?” Gellert kysyi näennäisen kevyellä äänellä. Albus katsoi toista poikaa hämmentyneenä. Hän olisi voinut vannoa Gellertin olevan vihainen, vaikka tämä yrittikin parhaansa mukaan peittää sen.
”Ei ole ketään tyttöä”, Albus sanoi naurahtaen ilottomasti.
”Mitä sinä sitten…” Gellert aloitti yllättyneen näköisenä, mutta Albus keskeytti tämän.
”Paitsi jos sinä olet yhtäkkiä muuttunut tytöksi, eikä näytä siltä”, Albus sanoi hiljaa. Hän ojensi kätensä ja kosketti kevyesti Gellertin poskea tuntien suunnatonta kaipausta sisällään. Jos tämä oli viimeinen kerta, kun hän näkisi Gellertin, siitä voisi yhtä hyvin ottaa kaiken irti.
Albus näki Gellertin silmien laajenevan hänen sanojensa ja kosketuksensa myötä, ja hän tiesi tämän ymmärtäneen hänen tarkoituksensa. Gellert tuijotti häntä rävähtämättä, mutta tämä ei näyttänyt enää suuttuneelta, mikä lievensi hieman Albuksen sisällä olevaa kipua.
”Olen todella pahoillani. Jos sinä inhoat minua, etkä halua enää olla missään tekemisissä minun kanssani, ymmärrän sen hyvin”, Albus sanoi huokaisten. Kaikesta huolimatta tuntui helpottavalta saada viimeinkin tunnustaa se, jota hän oli pitänyt sisällään viikkokausia. Etenkin, kun Gellert näytti suhtautuvan asiaan paremmin kuin mitä hän oli etukäteen odottanut ja pelännyt.
”En minä inhoa sinua, päinvastoin”, Gellert sanoi nopeasti. Tämä oli hetken vaiti ja jatkoi sitten hiljaisella äänellä.
”Se vain, että jos… Albus, tämä on sinulle ehkä pelkkää ohimenevää ihastusta?”
Albus jähmettyi paikoilleen ja ensimmäistä kertaa sinä iltana hän tunsi suuttumuksen nousevan mielessään. Ohimenevää ihastusta? Ihan kuin jokin niin pinnallinen tunne voisi aiheuttaa tällaisen repivän kivun hänen sisälleen. Albus oli viettänyt yön toisensa perään ajatellen vain ja ainoastaan Gellertiä, ja vähitellen hänen ajatuksensa olivat käyneet yhä ahdistavammiksi hänen tuntiessaan olevansa ansassa, josta ei ollut ulospääsyä. Hyvähän Gellertin oli puhua pelkästä ihastuksesta, kun tällä ei ollut aavistustakaan, miten paha olo hänellä oli ollut! Albus oli vähällä avata suunsa ja vastata terävästi, mutta samalla hetkellä hän oivalsi, miten oudolta Gellert näytti. Ensimmäistä kertaa Albus näki Gellertin kasvoilla epävarman, jopa pelokkaan ilmeen, ja tämän kädet, joiden Albus oli nähnyt lukemattomia kertoja pitelevän taikasauvaa täydellisen vakaasti, näyttivät tärisevän hieman. Ohikiitävän hetken ajan Albuksen mielessä kävi järjetön toivonkipinä, mutta hän työnsi sen saman tien pois ajatuksistaan. Jokin Gellertin olemuksessa kuitenkin antoi hänelle rohkeutta puhua.
”Kun huomasin, etten pysty saamaan sinua mielestäni, yritin aluksi ajatella sen johtuvan vain siitä, että me olemme tavallista parempia ystäviä ja ymmärrämme toisiamme niin hyvin. Sitten aloin uskoa, että se, mitä tunnen sinua kohtaan, on tosiaan jonkinlainen ihastuminen. Lopulta minun oli pakko myöntää itselleni, ettei kyse ole siitäkään. Tajusin, ettei mikään muu enää merkitse minulle mitään paitsi se, että saisin olla loppuikäni yhdessä sinun kanssasi. Ja kun samalla tiesin, ettei niin saisi olla, eikä se voi koskaan toteutua, enkä voi edes kertoa tästä kenellekään, kaikkein vähiten sinulle… ajatus siitä oli pahempi kuin mikään. Et voi edes kuvitella, miten yksinäiseltä minusta on tuntunut, kun olen valvonut öisin ja miettinyt tätä. Silloin ymmärsin, ettei kyse ole ollut enää pitkään aikaan ystävyydestä, vaan jostain ihan muusta, sellaisesta jota en ole koskaan ennen tuntenut ketään kohtaan. Eikä vain minun mieleni halua sinua, vaan myös…”
Albus lopetti lauseensa kesken oivaltaen sanoneensa jo liikaakin. Gellert oli kuunnellut häntä keskittyneen näköisenä irrottamatta katsettaan hänestä. Albuksen hiljentyessä Gellertin kasvoille levisi helpottunut ilme ja tämä alkoi hymyillä.
”Kiitos, kun kuitenkin kerroit minulle. Sanoit sen, mitä minä en uskaltanut”, Gellert sanoi katsellen Albusta lämmin ilme silmissään. Gellertin sanojen myötä täydellinen hämmennys ja epäusko valtasivat Albuksen, mikä ilmeisesti näkyi hänen kasvoiltaan, sillä Gellert vakavoitui.
”Sinä luulit olleesi yksin, mutta meitä oli kaksi, jotka eivät ole saaneet viime öinä unta”, Gellert sanoi hiljaa ja nojautui Albusta kohti painaen samalle huulensa pehmeästi hänen huuliaan vasten. Hetken ajan Albus tunsi olonsa lamaantuneeksi, mutta sitten hän vastasi Gellertin suudelmaan epäröimättä ja tunsi veren kohisevan korvissaan aistiessaan Gellertin lämpimät ja halukkaat huulet omillaan. Sillä hetkellä Albus oivalsi, että heidän kosketuksensa tuntui niin paljon paremmalta kuin mikään, mitä hän oli viime päivinä kuvitellut, vaikka oli uneksinut juuri tällaisesta hetkestä lukemattomia kertoja. Albus tajusi Gellertin pitävän hänen kasvojaan käsiensä välissä heidän suudellessaan toisiaan edelleen, ja hän kietoi kätensä Gellertin ympärille vetäen tämän lähemmäksi itseään. Pelkkä huulten kosketus ei suloisuudestaan huolimatta ollut tarpeeksi, hän halusi tuntea Gellertin joka solullaan. Albus nojautui kalliolle selälleen ja Gellert oli hänen päällään, hänen sylissään, mikä sai mielihyvän aallon tulvahtamaan Albuksen lävitse. Gellertin vartalo oli uskomattoman hyvän tuntuinen hänen käsiensä alla ja tämän kädet, jotka hyväilivät häntä, tuntuivat polttavilta hänen ihollaan. Mahdoton oli yhtäkkiä muuttunut eläväksi todellisuudeksi, jonka mukana Albuksen sisällä olevat häpeän ja surun tunteet huuhtoutuivat pois. Miten hän oli voinut hetkeäkään ajatella, että jokin näin ihana voisi olla kiellettyä tai pahaa?
Aika oli menettänyt merkityksensä. Albus tunsi täydellisen yhteisymmärryksen vallitsevan hänen ja Gellertin välillä heidän maatessaan kalliolla vastakkain käsivarret toistensa ympärillä. Albus ojensi kätensä ja upotti sormensa Gellertin hiuksiin nauttien ensimmäistä kertaa estoitta silmiensä edessä olevasta kauneudesta. Yön pimeydestä huolimatta hän saattoi nähdä Gellertin hymyilevän hänelle.
”Albus… rakas”, Gellert kuiskasi ja suuteli häntä hellästi.
”Sinä olet”, Albus vastasi tuntien olonsa käsittämättömän onnelliseksi.
”Olen halunnut tätä siitä lähtien kun tapasimme. Minulla oli tarkoitus puhua sinulle, mutta en voinut, etenkin kun viime päivinä tunnuit jotenkin etäisemmältä. Kun et eilen lähtenyt minun kanssani tänne uimaan, ajattelin että et halua enää viettää aikaa yhdessä”, Gellert sanoi hiljaa. Tämä hymyili hänelle edelleen, mutta Gellertin silmissä näkyi surua, mikä liikutti Albusta.
”Sinä tiedät nyt, miksi olin sellainen. Eikä se, että kieltäydyin lähtemästä uimaan, ollut halusta kiinni. En vain uskaltanut lähteä.”
”Mikset uskaltanut?” Gellert kysyi vakavalla äänellä, mutta tämän silmät tuikkivat kiusoittelevan näköisinä.
”Siksi, että se olisi hyvin luultavasti saanut minut noloon tilanteeseen. Erittäin noloon”, Albus vastasi ja naurahti hiljaa.
”Miten niin?”
”Sinä kiusaat minua. Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan.”
”Voi olla, mutta haluaisin silti kuulla sen sinulta”, Gellert sanoi matalalla äänellä tiivistäen samalla otettaan Albuksesta.
”Sinä saat minut kiihottumaan”, Albus vastasi tuntien itsensä samalla sekä huvittuneeksi että ujoksi.
”Se kuulostaa hyvältä. Minusta tuntuu nimittäin ihan samalta”, Gellert kuiskasi vetäen Albuksen jälleen suudelmaan. Gellertin sanat ja tämän lämmin kosketus saivat Albuksen sisällä olevan kiihtymyksen kasvamaan edelleen. Hän malttoi tuskin odottaa, mitä tulevat päivät toisivat tullessaan. Albus rakasti ja halusi Gellertiä niin kovasti, että se sattui, mutta ensimmäistä kertaa hänen sisällään oleva kipu tuntui hyvältä, koska hän tiesi Gellertin tuntevan samoin. Yhtäkkiä kaikki oli asettunut kohdalleen, ja Albus tunsi, ettei hänen tarvitsisi enää koskaan pelätä mitään, koska Gellert olisi hänen kanssaan. Gellert – paras ystävä ja rakastettu. Ainoa ihminen, joka voisi tehdä hänet onnelliseksi. Hänen elämänkumppaninsa, jonka kanssa hän löytäisi Varjelukset ja toteuttaisi kaikki haaveensa. Mikään ei voisi enää tämän jälkeen estää heitä tai tulla heidän väliinsä.