Ficin nimi: Kuunsäde
Kirjoittaja: Pahatar
Oikolukija: Suhina
Valmistunut: Heinäkuussa 2006
Ikäraja: K-12
Paritus: Remus / Severus
Genre: Angst, romance, tietenkin slash
Yhteenveto: Severus joutuu huomaamaan, että parhaat syntymäpäivälahjat eivät tule paketissa. Eivät myöskään huonoimmat.
Lukijalle: Tämä tarina on kirjoitettu jo vuosia sitten haasteeseen, jonka aiheena oli syntymäpäivä.
KUUNSÄDE
Ensimmäinen asia, joka työntyi hänen tietoiseen mieleensä oli kova ja karhea puulattia. Aikojen saatossa huoneeseen kantautuneet hiekanjyväset ja pikkukivet nipistelivät ja satuttivat inhottavasti alastonta ihoa hänen maatessaan lattialla. Kun hän sitten liikautti varovasti toista jalkaansa, likaisen alustan epämukavuus häipyi saman tien hänen mielestään: väsynyt, kipeä ja kaikilla tavoin murjotun oloinen vartalo vaati välittömästi huomiota osakseen. Hän pysyi hetken hiljaa paikoillaan, hengitti muutaman kerran syvään ja hammasta purren työnsi itsensä käsillään puolittain istuvaan asentoon. Kyseinen ponnistus johti siihen, että hän romahti melkein välittömästi takaisin lattialle, ja sai maksaa uhkarohkeudestaan vielä suuremman tuskan säteillessä joka puolille jäseniin. Hetken levättyään hän päätti yrittää uudelleen, vaikka hänen järkensä sanoikin, ettei minkäänlainen liikkuminen ollut viisasta. Erilainen taktiikka tuotti kuitenkin toivotun tuloksen, sillä nyt hän veti itsensä hitaasti lattiaa pitkin seinän viereen ja ikkunalaudasta tukea ottamalla onnistui jotenkin kohottautumaan istualleen. Selkä seinään nojaten hän huokaisi syvään helpotuksesta ja sulki silmänsä yrittäen tahdonvoimallaan karkottaa jyskyttävän päänsäryn, joka tuntui tunkevan läpi hänen otsastaan ja ohimoiltaan. Aamu ei oikeastaan ollut mitenkään epätavallinen, hän oli kokenut paljon pahempiakin. Remus Lupinille, 17-vuotiaalle velholle ja ihmissudelle, äskeinen herätys oli pelkkää rutiinia täysikuun jälkeisenä aamuna – tämä oli vain yksi monista.
Kun Remus viimein pääsi jaloilleen ja otti pari huteraa askelta ikkunaa kohti, hän totesi aamun vasta sarastavan. Tammikuinen Tylyaho ei ollut kovin kaunis näky, kun maisema kylpi lähes pelkästään harmaan eri sävyissä, mutta ainakin se sointui paremmin kuin hyvin hänen senhetkiseen olotilaansa, Remus tuumi itsekseen. Hän antoi katseensa liukua hitaasti paljaan vartalonsa yli ja jäi tuijottamaan reidessään olevaa syvää haavaa, joka oli osittain kuivuneen veren peitossa. Sen lisäksi ensivilkaisulla näkyi ehkä kymmenkunta pienempää, sekä lukuisia ruhjeita ja mustelmia. Luita ei kuitenkaan tuntunut olevan tällä kertaa poikki, ja nämä vammat matami Pomfrey saisi hoidettua käden käänteessä. Hyvä niin, sillä muodonmuutos ilman Remuksen animaagiystäviä olisi voinut johtaa huomattavasti pahempaan olotilaan. Parin viimeksi kuluneen vuoden aikana Tylypahkan turvatoimia oli kiristetty huomattavasti hänen-joka-jääköön-nimeämättä muodostaman uhkan vuoksi, ja oppilaiden liikkumista valvottiin tarkasti. Eipä sillä, että se olisi hetkauttanut Jamesia ja Siriusta, jotka menivät ja tulivat oman päänsä mukaan, kuten aina ennenkin. Nämä olisivat lähteneet ulos vaikka joka ikinen ilta, täysikuuöistä puhumattakaan, mutta tällä kertaa Remus oli saanut puhuttua hieman järkeä parhaille ystävilleen. Ei ollut mitään mieltä riskeerata koulusta erottamista, kun S.U.P.E.R. –kokeisiin oli vain muutama kuukausi aikaa.
Remus oli juuri kääntymässä pois ikkunan luota, kun äkkiä jokin kiinnitti hänen huomionsa, ja hän jäi seisomaan paikoilleen tuijottaen ulos. Yksinäinen hahmo oli ilmestynyt kylän laitamille niin äkkiä, että sen oli täytynyt ilmiintyä. Siinä ei sinänsä ollut mitään epätavallista, olihan kyseessä puhtaasti velhojen asuttama seutu, mutta Remuksen hämmästykseksi kulkija ei lähtenytkään Tylyahon suuntaan, vaan koululle päin. Kuka saattoi olla liikkeellä näin varhain aamulla, Remus ehti ajatella, kun viittapukuinen hahmo kääntyi vilkaisemaan ympärilleen ikään kuin varmistaakseen, ettei kukaan ollut näkemässä tätä. Remus ehti nähdä tämän kasvot vain vilaukselta, mutta hetki oli riittävän pitkä hänen tarkoille silmilleen. Mustat, roikkuvat hiukset sekä teräväpiirteiset kasvot, joita hallitsi hieman liian suuri ja esiin työntyvä nenä, olivat hänelle tutut jo seitsemän vuoden takaa – useimmiten eri tavoin ikävistä yhteyksistä. Joskaan ikävyys ei ollut läheskään aina ollut mustahiuksisen pojan aiheuttamaa, Remus ajatteli miettiväisenä katsellessaan toista oppilasta, joka poistui parhaillaan hänen näkyvistään linnan suuntaan. Epäuskoisena Remus kääntyi ja ontui hiljalleen huoneen toiselle puolelle vanhan ja rähjäisen sohvan luokse, jonka viereen hänen vaatteensa olivat edellisenä iltana jääneet.
Pukeutuessaan varovasti Remuksen mielessä risteili erilaisia ajatuksia ja arveluita siitä, mitä Severus Kalkaros mahtoi tehdä omine lupineen koulun ulkopuolella? Ja miksi tämä oli mitä ilmeisimmin ollut yön poissa Tylypahkasta, vaikka se oli ankarasti kielletty? Severus ei ollut sitä tyyppiä, joka rikkoisi sääntöjä huvin vuoksi, tämä oli siihen aivan liian varovainen. Mitä enemmän Remus pohti asiaa, sitä varmemmin hän uskoi tietävänsä ainoan mahdollisen syyn Severuksen käytökseen. Jostain syystä kyseinen varmuus aiheutti Remuksen sisälle vielä paljon pahemman olon, kuin mitä tämän aamuinen herääminen oli tehnyt.
*
Tylyaho kuhisi väkeä sunnuntai-aamupäivällä, kun suurin osa koulun oppilaista näytti olevan liikkeellä täyttäen velhokylän kujat ja kaupat. Remus, James, Sirius ja Peter olivat myös lähteneet kylään ja kävelivät muiden mukana pitkin pääkatua. Peter halusi välttämättä poiketa Hunajaherttuassa, ja muut kelmit seurasivat tätä innokkaina, tai Remuksen tapauksessa lähinnä seuranpidon vuoksi. Hän tyytyi katselemaan hajamielisenä, kun hänen kolme ystäväänsä yrittivät ahtautua oppilaslauman lävitse kohti myyntitiskiä. Parin päivän takainen täysikuu ja sen jälkeinen aamu olivat edelleen tuoreina Remuksen mielessä, eikä hän tuntunut saavan tapahtunutta mielestään. Ristiriitaiset ajatukset ja tunteet täyttivät hänen sisimpänsä. Oli kuin kaksi eri ääntä olisi väitellyt hänen päänsä sisällä, eikä opiskeluihin keskittyminen sen paremmin kuin mikään muukaan pystynyt vaientamaan niitä.
Vaikka se olisikin totta, mitä luulet, et voi tehdä mitään, joten unohda se!
Voinhan, paljonkin. Voisin mennä kertomaan…
Niin voisit, mutta et tee sitä. Ja tiedät hyvin, mikset.
Remuksen katsellessa katuvilinää ikkunasta hän näki yllättäen Severuksen maleksivan pitkin katua. Tämä silmäili näyteikkunoita, mutta ei pysähtynyt yhdenkään kohdalle kovin pitkäksi aikaa, eikä tehnyt elettäkään mennäkseen sisään mihinkään liikkeeseen. Severuksen kasvoilla oleva ilme poikkesi tämän tavanomaisesta jurotuksesta: se oli jollain lailla tietäväinen – ja jopa ylpeä. Katsellessaan toista poikaa, joka näytti tarkastelevan ympäristöään huvittuneen alentuvaisena Remus tunsi varmasti olleensa oikeassa tämän suhteen. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen kaupassa ja näki ystäviensä jonottavan edelleen vuoroaan muiden mukana, eikä kukaan kiinnittänyt häneen huomiota. Hetken mielijohteesta Remus livahti ulos liikkeestä ja käveli kadun toiselle puolelle Severuksen viereen. Tämä oli jäänyt katselemaan Zonkon pilailupuodin näyteikkunaa erillään muusta tungoksesta, eikä huomannut Remuksen lähestymistä.
”Vaivaako käsivarsi?” Remus kysyi hiljaisella äänellä. Severus hätkähti silminnähden ja käännähti tuijottamaan häntä. Tämän silmät olivat yhden ohikiitävän hetken ajan täynnä säikähdystä, ennen kuin Severus onnistui peittämään sen luonteenomaisella ivallisella ilmeellään. Toinen poika tuijotti Remusta terävästi sanomatta mitään.
”En olisi ikinä uskonut sitä sinusta. En millään, vaikka ihmiset puhuivat kaikenlaista”, Remus jatkoi surullisena katsellen näyteikkunaa. Siitä lähtien kun oli nähnyt Severuksen pari päivää aikaisemmin, hän oli aina välillä saattanut vakuuttaa itselleen, että oli ehkä sittenkin erehtynyt, mutta ei enää. Viimeisinkin epäilyksen häive oli hävinnyt hänen mielestään, kun Severuksen silmät olivat kertoneet hänelle enemmän kuin mitä hän olisi edes halunnut tietää.
”Minulle on yhdentekevää, mitä sinä uskot, Lupin. Enkä sitä paitsi käsitä sanaakaan höpinöistäsi”, Severus tokaisi viimein ja kääntyi lähteäkseen.
”Minä näin sinut”, Remus sanoi matalalla äänellä. Severus tuijotti häntä ja tällä kertaa tämän kasvoilla näkyi levottomuutta – ja pelkoa. Remus vastasi toisen katseeseen tuntien olonsa onnettomammaksi kuin aikoihin. Hän olisi halunnut sanoa Severukselle, ettei tämän olisi tarvinnut olla huolissaan hänen vuokseen, ettei hänen tarkoituksenaan ollut kiristää tätä tai mitään sellaista. Mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.
”Mitä sinä haluat?” Severus kysyi irrottamatta katsettaan Remuksesta.
”Jutella.”
”Milloin?”
”Tänä iltana pimeän tultua. Lammen rannalla.”
Severus nyökkäsi tuskin havaittavasti, kääntyi sitten ja lähti harppomaan ripein askelin takaisin kohti Tylypahkaa. Remus jäi katsomaan tämän perään ihmetellen samalla itsekseen, mikä häneen oikein oli mennyt, kun oli saattanut ehdottaa tapaamista Severukselle? Mitä puhuminen voisi ylipäätään auttaa enää tässä vaiheessa? Ja kuitenkin Remus tunsi olonsa oudon rauhalliseksi ja päättäväiseksi palatessaan takaisin Hunajaherttuaan, jossa kolme muuta rohkelikkoa valitsivat edelleen innokkaasti herkkuja.
*
Ilta oli jo ehtinyt hämärtyä, kun Remus saapui pienen järven rannalle. Hän kietoi viittansa tiukemmin ympärilleen tuntien värisevänsä kylmästä ja kenties muustakin. Koko päivän Remus oli yrittänyt miettiä mielessään, mitä sanoisi Severukselle, mutta oli hylännyt jokaisen mieleensä tulleen ajatuksen toinen toistaan naurettavampana. Severus, tiedätkö että kuolonsyöjät ovat pahoja? He tappavat ihmisiä, et kai sinä halua olla samanlainen? Jos et heti lakkaa leikkimästä heidän kanssaan, minä menen kertomaan Dumbledorelle! Niin varmaan, tuon kun sanon niin Severus tottelee minua mutisematta ja luopuu siitä kaikesta, Remus ajatteli hymyillen surumielisesti itsekseen. Leikkimästä kuolonsyöjien kanssa… siitä jos jostain oli leikki kaukana, mutta kyllähän Severus tiesi senkin, luultavasti vielä paljon paremmin kuin hän itse. Entä miltä tämä sitten kuulostaisi: Minä olisin halunnut leikkiä sinun kanssasi, mutta en enää, jos sinä leikit niiden toisten kanssa! Siinähän se vika olikin. Hän ei ollut koskaan etsinyt Severuksen seuraa, kuten eivät juuri muutkaan Tylypahkan oppilaat, vaikka heidän olisi pitänyt. Severus oli jäänyt yksin, ja oliko lapselle tai nuorelle mikään sen pahempaa, että jäi yksin, kun kaikilla muilla oli joku, joiden kanssa viettää aikaa? Eikä se yksinäisyys ollut satunnaista, vaan oli jatkunut vuodesta toiseen. Jos Severus oli sitten löytänyt seuraa muualta, mikä hän oli tätä siitä moittimaan? Totta oli, että Severus ei ollut koskaan ollut kovin helposti lähestyttävä, mutta hänen olisi silti täytynyt edes yrittää viettää aikaa tämän kanssa. Jostain syystä kyseinen ajatus sai oudon tunteen Remuksen sisälle.
Samassa hän näki Severuksen hahmon saapuvan nurmikentän poikki. Tämä pysähtyi juron näköisenä jääden seisomaan hänen eteensä. Painostava hiljaisuus laskeutui heidän välilleen, jonka Severus viimein rikkoi.
”Halusit puhua, joten puhu sitten”, tämä tokaisi ivallisella äänellä. Remus katseli puiden latvoja todeten samalla itsekseen, että Severus ei tosiaankaan tehnyt tätä hänelle helpoksi. Mutta oliko hän odottanutkaan mitään sellaista? Mitä sinä ylipäätään odotit – tai haluat?
”Miksi?” Remus kysyi lopulta kääntäen katseensa toiseen poikaan. Severuksen silmät kapenivat.
”Kerro ensin, minkä vuoksi se kiinnostaa sinua?” tämä sanoi tuijottaen Remusta terävästi. Remus huokaisi hiljaa mielessään. Ei hän osannut kertoa Severukselle sen paremmin kuin itselleenkään, mikä oli saanut hänet puuttumaan asiaan, joka ei sitä paitsi edes kuulunut hänelle lainkaan. Ihmissutena eläminen oli opettanut Remuksen kunnioittamaan toisten ihmisten yksityisyyttä, hän kun halusi itsekin pitää salaisuutensa omana tietonaan. Mitä sitten, jos Severus oli liittynyt Pimeyden lordin joukkoihin? Se oli tämän oma asia ja valinta, vaikka Remus itse tiesi seisovansa vakaasti toisella puolella velhomaailmaa. Mutta sittenkin jokin siinä vaivasi häntä ja pahasti.
”Severus, minulla ei ole mitään aikomusta puhua tästä kenellekään tai mitään. En vain voi ymmärtää, mikä saa ihmisen… mikä sai sinut tekemään jotain sellaista”, Remus sanoi hiljaa tuntien olonsa vaivaantuneeksi. Toisen mustat silmät välähtivät vihasta hänen sanojensa myötä.
”Ei, et sinä tietenkään voi ymmärtää, miten voisitkaan? Sinullahan on monta hyvää ystävää ja mitä ilmeisimmin rakastava perhe. Sittenkin, vaikka olet ihmissusi. Ihmettelen kyllä sitä”, Severus sanoi tuijottaen häntä katkeran näköisenä.
Remus tunsi suuttumuksensa nousevan toisen sanojen myötä. Hän liikahti eteenpäin niin, että he kaksi olivat aivan lähellä toisiaan.
”Niin, ihmissusi – sen sinä muistat aina mainita. Mutta minä en voinut sille mitään, mikä minusta tuli. Sinulla oli vapaus valita, ja menit hänen puolelleen! Ja olet luultavasti nyt kovin tyytyväinen itseesi.”
”Niin olenkin! Pimeyden lordi… ei ole ketään toista hänen kaltaistaan. Hän on kaikkien aikojen suurin velho”, Severus ärähti, mutta vaikeni nopeasti, ikään kuin olisi oivaltanut sanoneensa liikaa.
”Ja sinä olet suunnaton hölmö”, Remus totesi pudistaen päätään epäuskoisena.
”Niinkö sinusta?” Severus sanoi matalalla äänellä ja työnsi kätensä viittansa taskuun, mutta Remus tarttui Severuksen käsivarteen, ennen kuin tämä ehti vetää taikasauvaansa esille.
”Kyllä, hölmö sinä olet. Miksi sinun piti mennä tekemään se?” Remus sanoi hiljaa tuntien kurkkuaan kuristavan. Severus näytti siltä kuin olisi aikeissa sanoa jotain ivallista, mutta jokin – kenties epätoivoinen sävy Remuksen äänessä – pysäytti tämän.
”Mitä väliä sillä on sinulle?” Severus kysyi matalalla äänellä.
”Paljonkin.”
”Miksi?”
”Tämän takia”, Remus vastasi hiljaa ja miettimättä kauempaa, mikä oli järkevää tai edes mahdollista, hän nojautui eteenpäin ja kosketti huulillaan varovasti Severuksen huulia.
Remus ei ollut koskaan ennen suudellut ketään, eikä hän ollut missään tapauksessa ajatellut suudella Severusta mennessään lammelle, olkoonkin että mustahiuksinen poika oli jo kauan herättänyt hänessä tunteita, joista oli monestakin syystä parasta olla vaiti. Mutta sillä hetkellä se tuntui ainoalta mielekkäältä teolta tässä mielettömässä maailmassa, jossa toiset olivat kuolonsyöjiä ja toiset taistelivat näitä vastaan. Hän oli varma siitä, että Severus työntäisi hänet pois millä hetkellä hyvänsä, mutta ei. Severus oli paikoillaan liikkumattomana, ja Remuksesta tuntui siltä, että tämä vapisi – tai sitten se oli hän itse. Ensi alkuun toinen ei reagoinut hänen kosketukseensa mitenkään, mutta sitten oli kuin jokin Severuksessa olisi murtunut, sillä yhtäkkiä tämä vastasi hänen epävarmaan suudelmaansa yhtä epävarmasti. Ja ihanasti. Remus oli varma, ettei hän ollut koskaan ennen kokenut mitään niin hyvän tuntuista kuin heidän huultensa pehmeä ja kevyt kosketus toisiaan vasten, kunnes se loppui yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Remus tajusi tuijottavansa Severusta suoraan silmiin ja pitävänsä tätä molemmista käsistä kiinni. Hän olisi halunnut kysyä Severukselta tuhat asiaa, mutta ei uskaltanut sanoa mitään pelätessään tämän ihmeellisen lumouksen särkyvän. Mitä Severus mahtoi ajatella hänestä, sitä Remus ei uskaltanut edes arvailla, mutta ainakaan tämä ei vetänyt käsiään pois hänen käsistään.
”Ole kiltti ja jätä kuolonsyöjät. Minä autan sinua”, Remus sai lopulta sanottua. Severus katsoi häntä pitkään puhumatta mitään, eikä tämän silmissä ollut enää ivallisuutta, vaan ne olivat pelkästään surulliset ja ehkä hivenen katkerat, vaikkakin Remus uskoi, ettei katkeruus sillä kertaa kohdistunut häneen. Ei ainakaan suoranaisesti.
”Liian myöhäistä. Sinä et voi auttaa minua sen enempää kuin kukaan muukaan”, Severus vastasi hiljaa. Remus olisi halunnut väittää vastaan, mutta toisen silmät kertoivat sellaisesta päättäväisyydestä ja tosiasioihin alistumisesta, ettei siihen ollut mitään sanottavaa. Oli kuin Severus olisi ymmärtänyt, millaisen menetyksen he molemmat olivat juuri kokeneet, ennen kuin olivat oikeastaan ehtineet edes saada mitään. Ja tämä hyväksyi sen vastaan sanomatta, joten niin oli hänenkin tehtävä. Remus irrotti otteensa Severuksesta ja kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi vielä ja jäi katsomaan toista poikaa, joka tuijotti häntä edelleen liikahtamatta.
”Hyvää syntymäpäivää, Severus.”
