Kirjoittaja Aihe: Valolla täyttynyt yö (S, filosofista haikailua)  (Luettu 2594 kertaa)

Poissa culliina

  • Pentuprinssi
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 789
  • lasciva est nobis pagina, vita proba.
Author: Culliina
Fandom: originaali
Genre: filosofista haikailua
General: S
Warnings: -
Summary: Maailma heijastuu tytön verkkokalvolle. Sitä ei oleva näe, niin paljon ei mahdu niin vähän ymmärrykseen.
A/N: Osallistuu haasteeseen Tunne10. Pituuteensa nähden kirjoitin tätä yhden ikuisuuden, itseasiassa aloitin syyskuussa. Rakastan filosofiaa, nimenomaan piilotettua sellaista. Minusta maailmaa kuvaa niin paljon paremmin epäsuora kuin suora kerronta, kielikuvat ja vertaukset toimivat paljon toteamista paremmin, poikkeukset tottakai vahvistavat säännön.

Valolla täyttynyt yö

Katsoessaan taivaanrantaa aamuruskon aikaan, tyttö näkee edessään koko maailman.

Aurinko nousee, sen valo saa tähdet katoamaan. Pilvet ja puunlatvat punertuvat hehkuviksi, ne eivät enää ole samat. Gravitaatio tyhjentää pilvet maahan. Jossain joku näkee sateenkaaren. Jonkun sateenkaaren päässä tyttö on. Hän ei vain sitä tiedä.

Yö on päättynyt, se on täyttynyt valolla. Lisää energiaa kerääntyy maapallolle, se muuttaa muotoaan sopivaksi. Sitten yö tulee ja luonto pyrkii epäjärjestykseen. Vain, jotta kaikki voi päivällä jälleen järjestyä. Se on tasapaino.

Aamukaste kimaltaa ruohonkorsilla kuin tuhat timanttia. Sumu on kietonut sen syleilyynsä. Sumu estää satumaata paljastumasta. Tyttö kuvittelee selkäänsä keijun siivet ja syöksähtää läpi sumun. Tavoitteena ei ole päästä läpi, tyttö tahtoo hetkeen. Osaksi sadun maailmaa, jossa kaikki on mahdollista. Tyttö ei tiedä olevansa siellä jo.

Tyttö tuntee tuulen törmäävän siipiin, se kutsuu häntä lentämään. Epäröidessään tyttö katsoo jälleen aamunkoittoon. Yö näkyy varjojen alla enää kapeina häivähdyksinä. Auringon säteet iskeytyvät maahan yhä pienemmässä kulmassa. Antarktiksen talvi koittaa.

Kohotessaan irti maanpinnasta tyttö jättää taakseen kaiken. Menneen, olevan, tulevan. Hän tyhjenee, ei ole edes häntä. Silti tyttö lentää tuulen matkassa valossa nähden edessään koko maailman. Hän ei ole kuollut, ei edes olemassa. Hän on jotain, johon entiteetin määritelmä ei vain riitä.
Maailma heijastuu tytön verkkokalvolle. Sitä ei oleva näe, niin paljon ei mahdu niin vähän ymmärrykseen.

Aamuruskon kääntyessä päivänpaisteeksi, tyttö on jo kaukana. Hän on ylittänyt universumin rajat, on niin kaukana, että ei voisi olla lähempänä. Aamuruskon kuoltua yön tavoin ja täytyttyä valolla tyttö katsoo olemattomin silminsä kaikkea sitä. Hänen edessään aukeaa maailma.

Päivänpaiste tekee maailmasta kirkkaamman. Timantit lehtien pinnoilla haihtuvat ilmaan, jäljelle jää puhdas vehreys. Lehden alla varjo tummuu. Yö ei häviä koskaan. Päivä on, koska yökin.

Taivaanrannan mustuessa tummien pilvien edessä ilta ei vielä koita. Haihtuneet timantit ovat löytäneet toisensa. Jo toisen kerran vuorokauden sisällä ne palaavat maahan. Samoina, mutta silti täysin erilaisina. Ne valuvat maahan hiljalleen, muodostaen värinällään oman, persoonallisen sonaattinsa. Ne ovat osa luonnon sinfoniaa, jota ei vain yksi ääni pysty luomaan. Vain nyt, tällä hetkellä, ne ovat sama. Nyt ne ovat jo eri. Aikaa, on kulunut. Sisältä ne ovat silti sama. Sadepisaroita välillä maan ja auringon.

Tytön ollessa olemattomuudessaan hän näkee läpi rajojen. Tuolla on maailman loppu, niin lähellä, mutta kaukana ihmistä. Reunan ylitettyään tippuu tietämättä putoavansa. Sitä ei tiedä olevansa, tai ehkä tietää, mutta ei ihmisenä. Ehkä juuri siksi ihminen löysi Amerikan. Rajan tuolta puolen aukeaa maailma, niin täälläkin. Tyttö ymmärtää. Ne ovat kehä. Kehän ulkopuolella aukeaa uusi. Ja uusi ja uusi ja uusi. Ja kehien loputtua alkaa uusi kehä. Kiertämään maailmoja, olemaan raja. Raja tarvitsee asioita ollakseen. Ei raja ole ääretön. Ääretön ei ole mikään. Maailman rajalta tyttö näkee sen kaiken. Tyttö näkee aamuruskon. Erottaa sen viereltä yön ja päivän, nuo kaksi olevaa, mutta silti kaikkeudessaan olematonta. Tyttö näkee koko maailman ja ymmärtää sen olevan äärellisen olematon. Vain pieniä hiukkasia muodostaen maailman.

Olemattomuudessaan tyttö tuntee yön hiipivän kohti pisaroita. Yö viiltää sateenkaaren, hävittää sen tuhansiksi säteiksi pimeydessä.

Vaikka kokonainen vuorokausi on kulunut, se on silti ollut tytön ikuisuus. Huomenna alkaa kaikki alusta perustuen edelliseen. Sellainen ikuisuus on. Sellainen on ajasta pois lentänyt tyttö. Entiteetin määritelmä ei vain riitä yltämään. Häneen ja koko maailmaan.

Ei ole enää tyttöä.