Luku 4: Odottamaton tarjous
Myöhemmin sinä iltana nukuttuaan muutaman tunnin Severus nousi ylös sängystä ja pukeutui. Hän tunsi olonsa jonkin verran paremmaksi ja halusi päästä takaisin yksityisiin huoneisiinsa. Hän ei ollut tottunut olemaan sairaalasiivessä ja kaipasi jotain tekemistä saadakseen ajatuksensa pois siitä, mikä hänellä oli väistämättä edessään. Hän oli juuri lähdössä, kun matami Pomfrey tuli potilashuoneeseen ja jähmettyi paikoilleen tuijottaen häntä.
”Severus Kalkaros, mitä sinä luulet tekeväsi?”
”Miltä tämä sinusta näyttää? Palaan alakertaan omiin tiloihini”, Severus vastasi viileään sävyyn.
”Et sinä voi lähteä noin vain”, matami Pomfrey sanoi järkyttyneellä äänellä.
”Oletan, että professori Dumbledore on kertonut sinulle, mikä minua vaivaa”, Severus sanoi välinpitämättömällä äänellä. Hoitajan nyökätessä äänettömästi hän jatkoi: ”Sitten ymmärrät, että niin paljon kuin arvostankin huolenpitoasi, ei siitä ole minulle apua sen enempää kuin mistään muustakaan, ja minun on turhaa jäädä tänne enää pitemmäksi aikaa.”
”Ei missään tapauksessa! Minä kiellän sinua ehdottomasti lähtemästä”, matami Pomfrey sanoi kiihtyneenä. ”Severus, sinä olet vakavasti sairas ja tarvitset apua.”
”Sinä kiellät?” Severus vastasi ivallisesti kohottaen toista kulmaansa. ”Kerrohan, miten aiot pitää minut täällä?” hän jatkoi silkkisellä äänellä tuijottaen vanhempaa naista tavalla, joka oli aina saanut oppilaat kauhun valtaan. Matami Pomfrey värähti katsoessaan toisen hehkuviin, mustiin silmiin ja yhtäkkiä hän tunsi sisällään selittämätöntä pelkoa muistaessaan, että hänen edessään seisova synkkä mies oli ollut kuolonsyöjä. Mutta hän ei perääntynyt.
”Väisty minun tieltäni”, Severus sanoi hiljaisella äänellä, joka oli kuitenkin täynnä uhkaa työntäen samalla kätensä viittansa taskuun, jossa hän piti taikasauvaansa. Matami Pomfrey nielaisi työläästi ja astui pari askelta taaksepäin.
”Hyvä on. Minä en ehkä pysty pidättelemään sinua täällä, mutta rehtori Dumbledore tekee sen, jos pyydän häntä.”
Severus tunsi levottomuuden mielessään. Hän tiesi Dumbledoren olevan häntä vahvempi velho, mutta ei silti aikonut antaa periksi. Hän ei tosiaankaan aikoisi viettää jäljellä olevaa aikaansa sidottuna sairaalasiipeen! Hän ja matami tuijottivat toisiaan mitään puhumatta ikuisuudelta tuntuvan ajan. Yhtäkkiä potilashuoneen ovi avautui, ja Dumbledore sekä Remus tulivat sisään ja pysähtyivät ovensuuhun vaistotessaan jännittyneen ilmapiirin. Matami Pomfrey kääntyi rehtorin puoleen.
”Albus, ole hyvä ja sano hänelle, ettei hän voi mitenkään lähteä pois täältä nykyisessä tilassaan!”
Dumbledoren katse kääntyi hoitajasta juomamestariin, ja hän silmäili tätä miettivän näköisenä. Severus tunsi kärsivällisyytensä olevan lopussa.
”Tämä on täysin mieletöntä! Minulla on muutama viikko elinaikaa, ei enempää. Onko liikaa vaadittu, että saisin viettää sen kotonani, omissa huoneissani?” Severus huudahti ärtyneellä äänellä.
”Severus, minä ymmärrän täysin sinun näkökantasi, mutta en voi päästää sinua yksin alas tyrmään. Poppy on oikeassa”, Dumbledore sanoi kärsivälliseen sävyyn.
Severuksen silmissä välähti voimakas suuttumus, mutta hän ei sanonut mitään. Remus katsoi molempia miehiä huolestuneen näköisenä.
”Albus, voinko vaihtaa kanssasi muutaman sanan. Ja sinun myös, Poppy?” hän sanoi hiljaa. Dumbledore vilkaisi Severusta poistuessaan Remuksen perässä ovesta matami Pomfreyn seuratessa heitä.
”Severus, olisitko niin ystävällinen ja odottaisit täällä hetken? Tulen pian takaisin”, Dumbledore sanoi katsoen Severusta hellästi. Severus nyökkäsi vihaisen näköisenä tuijottaen tiiviisti ulos ikkunasta. Jäätyään yksin hän painoi päänsä käsiinsä tuntien olonsa suunnattoman väsyneeksi.
Vähän ajan päästä Remus tuli yksin potilashuoneeseen ja istui sängylle Severuksen viereen. Severus katsoi toista miestä katkeran näköisenä.
”Lähettivätkö he sinut tänne puhumaan minut ympäri? Siinä tapauksessa tuhlaat aikaasi, Lupin”, Severus sanoi töykeään sävyyn.
”Eivät. Minulla on sinulle ehdotus”, Remus sanoi ystävällinen ilme silmissään.
”Niinkö? Maltan tuskin odottaa”, Severus sanoi ivallisesti, mutta Remus näki uteliaisuuden pilkahtavan toisen silmissä, mikä kannusti häntä jatkamaan.
”Albus kertoi minulle… sinun tilanteestasi. Käsitän, että haluat olla mieluummin kotonasi kuin täällä, mutta olen heidän kanssaan samaa mieltä siitä, ettei sinun pitäisi olla yksin. Rehtori ja Poppy kuitenkin hyväksyivät, että voit palata huoneisiisi sillä ehdolla, että minä tulen kanssasi sinne asumaan. Siis, jos sinä suostut tähän järjestelyyn”, Remus sanoi katsoen Severusta silmiin.
Severus veti syvään henkeä. Hän oli elänyt yksin vuosikausia, ja ajatus toisesta ihmisestä asumassa hänen kanssaan tuntui todella omituiselta. Etenkin kun kysymyksessä oli Remus Lupin, joka oli aikanaan ollut Potterin ja Mustan paras ystävä. Puhumattakaan siitä, että tämä oli ihmissusi… Mutta Severus tajusi, että tämä oli ainoa keino, jos hän halusi päästä pois sairaalasiivestä.
”Mitä sinä ylipäätään teet Tylypahkassa? Eikö tämä muuta sinun suunnitelmiasi, mitkä ne sitten ovatkaan”, Severus sanoi tylymmin kuin mitä oli aikonut. Remus säpsähti tuskin havaittavasti, mutta tämän ääni oli edelleen täysin vakaa.
”Albus on pyytänyt minua pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi. Minulla oli joka tapauksessa tarkoitus jäädä tänne asumaan.”
Severus katsoi Remusta pitkään epäluuloisen näköisenä ja kohautti olkapäitään välinpitämättömästi.
”Samantekevää, voit nukkua olohuoneessani. Tule perässä, minulla ei ole mitään halua jäädä tänne enää yhtään pitemmäksi aikaa.”
Remus seurasi Severusta ulos sairaalasiivestä hymyillen itsekseen.
Seuraavien päivien aikana Severus syventyi liemien valmistusta käsitteleviin kirjoihinsa. Hän oli onnistunut kehittämään kyseisen taikajuoman nuorena ollessaan Voldemortin palveluksessa. Severus tunsi ahdistusta ja pahaa oloa sisällään muistaessaan, miten tyytyväinen Pimeyden Lordi oli ollut hänen työhönsä. Niin tyytyväinen, että hän oli saanut palkinnoksi kokeilla juomaa ensimmäisenä erääseen kuolonsyöjään, joka oli epäonnistunut tehtävässään. Varsinainen palkinto, hän ajatteli synkästi. Mies, oikeastaan vielä poika, oli kuollut parin viikon jälkeen kammottaviin tuskiin. Ja kuitenkin Severus tiesi, että hänellä saattaisi olla mahdollisuus, vaikkakin häviävän pieni, sillä eräs kyseisen juoman uhreista oli jäänyt henkiin. Voldemort ei ollut koskaan saanut tietää sitä, tämä oli uskonut myrkyn olevan täydellinen. Jos Severus vain saisi selville, minkä takia juoma ei ollut tehonnut sillä kertaa, hän saattaisi pelastua. Tehtävä oli kaikkea muuta kuin helppo, sillä hän oli hävittänyt kyseisen juoman valmistusohjeen siirtyessään Dumbledoren puolelle estääkseen juomaa joutumasta vääriin käsiin. Liemi oli ollut erityisen mutkikas valmistaa, eikä hän osannut tehdä sitä enää ilman ohjetta. Hän ei muistanut myöskään kaikkia sen ainesosia, minkä vuoksi hän vietti nyt kaiken aikansa etsien tietoja teoksistaan. Mikäli hän keksisi, mihin juoman vaikutus tarkalleen ottaen perustui, hän saattaisi myös selvittää syyn siihen, miksi se ei ollut yhdellä kertaa tehonnut. Sillä juoma oli ollut täydellisesti valmistettu, hän oli aivan varma siitä. Jokin muu syy sen toimimattomuuteen oli pakko olla.
Severus tunsi tutun päänsäryn palaavan jälleen, ja hän sulki silmänsä keskittyen hengittämään tasaisesti ja yrittäen tyhjentää päänsä kaikista ajatuksista. Viime päivät olivat olleet melko siedettäviä lukuun ottamatta satunnaisia kipukohtauksia, jotka hän oli pystynyt painamaan taka-alalle lääkkeiden avulla sekä rauhoittamalla mielensä. Severus kuitenkin tiesi, että tämä oli ainoastaan tyyntä myrskyn edellä. Hänen aikansa oli käymässä vähiin, ellei hän pian saisi selville jotain. Remuksen asuminen hänen luonaan oli häirinnyt häntä yllättävän vähän. Tämä oli pysytellyt tahdikkaasti omissa oloissaan, keskeyttäen hänen työrauhansa ainoastaan tuodakseen hänelle ruokaa säännöllisesti. Severus joutui vastahakoisesti myöntämään itselleen, että Remuksen läsnäolo tuntui jotenkin rauhoittavalta, ja siitä oli suoranaista hyötyäkin: hänellä oli paha tapa unohtaa syöminen keskittyessään taikajuomiin, mikä olisi nykyisessä olotilassa vahingollista. Hän tulisi tarvitsemaan kaikki voimansa seuraavina päivinä.
Severus nousi ylös pöytänsä äärestä ja tukahdutti haukotuksen tuntien olonsa tavallista väsyneemmäksi. Hän meni olohuoneeseen, missä Remus istui tyytyväisen näköisenä sohvalla lukemassa pimeyden olennoista kertovaa kirjaa huomaamatta häntä. Severus jäi hetkeksi ovensuuhun katselemaan toista miestä. Remuksen hiukset olivat harmaantuneet ja kasvoissa näkyi uurteita, vaikka tämä ei ollut vielä täyttänyt neljääkymmentä. Remuksen silmät olivat kuitenkin aivan samanlaiset kuin mitä hän muisti heidän kouluajoiltaan: kimaltelevan ruskeat, täynnä lämpöä ja ymmärrystä. Remus näytti mieheltä, joka oli saanut kokea paljon vaikeuksia elämässään ja ne olivat lyöneet leimansa tämän kasvoihin, mutta oli silti jotenkin onnistunut säilyttämään sydämessään onnen ja uskon tulevaisuuteen. Pimeys ja pahuus eivät olleet katkeroittaneet tätä, mikä oli paljon enemmän kuin mitä hän saattoi sanoa itsestään, Severus ajatteli tuntien olonsa oudon surulliseksi. Hän oli lapsesta saakka suhtautunut kyynisesti elämään ja kanssaihmisiinsä, mikä oli tavallaan auttanut häntä suojautumaan ilkeyksiltä, mutta toisaalta hän oli sen myötä menettänyt paljon. Severus rypisti kulmiaan omille ajatuksilleen. Oliko tämäkin myrkyn vaikutusta, että hän oli tulossa pehmeäksi? Remus vilkaisi ylös kirjastaan ja hymyili nähdessään Severuksen. Hänen teki mieli hymyillä takaisin, mutta hän onnistui viime hetkellä hillitsemään itsensä ja tyytyi nyökkäämään lyhyesti.
”Miten sinä voit?” Remus kysyi ystävällisesti.
”Niin hyvin kuin voi toivoa”, Severus vastasi nopeasti, haluttomana keskustelemaan itsestään. Remus tuntui vaistoavan hänen ajatuksensa ja kiinnitti huomionsa taas kirjaansa. Severus katseli tätä edelleen ja tunsi pelon häivähtävän mielessään ajatellessaan, että hänen edessään istuva mies muuttuisi joka kuukausi verenhimoiseksi pedoksi. Samaksi, joka oli ollut vähällä tappaa hänet heidän nuoruudessaan…
”Koska on seuraava täysikuu?” Severus kysyi viileällä äänellä.
”Viikon päästä”, Remus vastasi yllättyneenä.
”Minä valmistan sinulle juomaa”, Severus sanoi päättäväisesti. Remus katsoi häntä hämmästyneen ja kiitollisen näköisenä.
”Severus, ei sinun tosiaan tarvitsisi nähdä vaivaa. Sinulla on tarpeeksi tekemistä muutenkin.”
Hän tunsi lämpimän tunteen sisällään katsoessaan Remusta silmiin ja työnsi sen nopeasti pois mielestään.
”Se on meidän kaikkien edun mukaista, Lupin. Minä en halua villiä ihmissutta Tylypahkaan, ja juoma tekee sinun olosi helpommaksi nyt, kun olet menettänyt rakkaan koirasi.”
Severus katui saman tien sanojaan nähdessään suuttumuksen ja tuskan välähtävän toisen miehen kasvoilla. Remus nousi ylös puhumatta mitään ja poistui huoneesta. Severus nojasi seinään tuntien epämääräisen pahan olon sisällään. Miksi hänen piti loukata Remusta, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään pahaa, vaan päinvastoin yrittänyt auttaa häntä? Siinä se juuri olikin: hän ei ollut tottunut ystävällisyyteen. Se sai hänet vaivautuneeksi, ja hän torjui sen ainoalla tuntemallaan tavalla. Severus totesi itsekseen, että oli koko ikänsä pelännyt tunteita, varsinkin omiaan. Oli helpompi olla tuntematta mitään, silloin ei ainakaan voisi satuttaa itseään. Ja se onkin tehnyt sinut hyvin onnelliseksi, pieni ääni kuiskasi hänen sisällään. Enempää ajattelematta hän käveli kirjastoonsa, mihin Remus oli mennyt.
Remus seisoi takan edessä selin häneen tuijottaen liekkejä. Severus lähestyi tätä hiljaa ja laski varovaisesti kätensä Remuksen olkapäälle. Remus kääntyi ympäri tuijottaen häntä loukkaantunut ilme kasvoillaan.
”Oli tahditonta minulta mainita hänet. En tarkoittanut olla ilkeä, se vain…” Severus sanoi jäykästi, epävarmana siitä, miten muotoilisi ajatuksensa. Remuksen suuttumus näytti kuitenkin hälvenevän hieman kömpelön anteeksipyynnön vaikutuksesta. Severus istui alas nojatuoliin, ja hetken epäröityään Remus teki samoin. He istuivat kauan mitään puhumatta katsellen takkatulta, kunnes Severus rikkoi hiljaisuuden.
”Minä tiedän, miten paljon hän merkitsi sinulle”, Severus sanoi värittömällä äänellä. Remus tuijotti häntä hämmästyneen ja mietteliään näköisenä.
”Miten kauan olet tiennyt?”
Severus hymyili vinosti. ”Arvelin sitä jo kuudennesta kouluvuodesta lähtien. Te kaksi olitte aina yhdessä. Olin kuitenkin varma asiasta vasta kaksi vuotta sitten, kun näin teidät Rääkyvässä röttelössä. Se, miten sinä ja Musta katsoitte toisiinne silloin… ja myöhemmin Kalmanhanaukiolla. Sitä ei voinut olla huomaamatta.”
”Sinä olet kovin tarkkanäköinen. Vai johtuuko se siitä, että olet aina vihannut häntä?” Remus kysyi katsoen Severusta haastavasti, äänessään katkeruutta ja surua.
”Tunne oli mitä suurimmassa määrin molemminpuolinen. Hän yritti tappaa minut”, Severus vastasi synkän ilmeen välähtäessä kasvoillaan.
”Minä tiedän. Sitä ei voi puolustella mitenkään. Tosin sinäkin loukkasit häntä ilkeästi silloin, kun näit meidät yhdessä kuudennen vuoden joululomalla. Se sai Siriuksen ärsyyntymään niin, että hän teki mitä teki”, Remus sanoi hiljaa. Severus tuijotti Remusta silmät täynnä suuttumusta ja epäuskoa.
”Mistä sinä oikein puhut? Miten niin minä ärsytin häntä? Minä en koskaan halunnut muuta kuin olla rauhassa Potterilta ja Mustalta, mutta se oli ilmeisesti liikaa pyydetty!”
Remus katsoi Severusta hämmästyneen näköisenä, ja lopulta hymy levisi hänen kasvoilleen.
”Aivan niin, tietysti. Sinähän et voi muistaa, koska minä langetin loitsun sinuun”, Remus sanoi huvittuneena entinen lämpö silmissään. Severus tunsi menettävänsä malttinsa.
”Sinä teit mitä? Haluaisitko ystävällisesti selittää minullekin, mistä puhut?” Severus sanoi kiivaasti ja tunsi samassa polttavan tuskan sisällään. Hän äännähti kumartuen tuolissaan ja painoi päänsä kiinni polviinsa. Samassa Remus oli hänen vierellään huolestuneen näköisenä.
”Severus, onko sinulla kovia kipuja? Haluatko, että haen matami Pomfreyn?”
”Ei helvetissä”, Severus voihkaisi. ”Työpöydälläni… pieni vihreä pullo… tuo se.”
Remus katosi ja palasi melkein saman tien juoma mukanaan. Severus nielaisi nesteen ja nojautui taaksepäin huohottaen raskaasti. Vähitellen hän tunsi olonsa paremmaksi ja kykeni keskittämään katseensa Remukseen.
”Minun ei pitäisi kiihtyä…unohdin… se pahentaa tätä”, Severus mutisi. Remus katsoi häntä vakavasti.
”Olen pahoillani, se oli minun vikani kun aloin puhua vanhoista ajoista”, Remus sanoi surullisena.
”Unohda se… kerro minulle, mitä sinä tarkoitit”, Severus sanoi vaativa sävy äänessään. Remus näytti epäröivältä, mutta alkoi kuitenkin puhua tuijottaen samalla Severusta tiiviisti silmiin.
Remus ja Sirius olivat jääneet koululle viettämään joululomaa muiden matkustaessa koteihinsa. Viikkojen kiertelyn jälkeen he olivat lopulta saaneet myönnettyä tunteensa toisilleen ja olivat siitä lähtien viettäneet kaiken aikansa yhdessä, mikä olikin helppoa heidän ollessaan lähes ainoat oppilaat koululla. He olivat sopineet pitävänsä suhteensa omana tietonaan ja käyttäytyivät muiden nähden edelleenkin kuin pelkät ystävät. Eräänä iltana ennen lukukauden alkua he kulkivat käytävää pitkin palatessaan illalliselta.
”Ihmettelin aina, miksi en voinut suhtautua kehenkään tyttöön vakavasti. Tajusin vasta nyt, ettei minua ole luotu naisia varten”, Sirius sanoi Remukselle hymyillen.
”Entä sitten muita miehiä?” Remus kysyi kiusoittelevalla äänellä.
Sirius pysähtyi ja veti Remuksen syliinsä: ”Sellaista sinun ei tarvitse edes ajatella. Minä rakastan sinua, Kuutamo. Vain sinua, en ketään muuta”, Sirius sanoi silmät loistaen lämpöä ja suuteli Remusta hellästi.
”Liikuttavaa”, kuului ivallinen ääni heidän takaansa.
Severus tuli esiin pylvään takaa ja katsoi Siriusta ja Remusta pirullinen hymy kasvoillaan.
”Minä olen aina tiennyt, että sinä olet läpimätä ihminen, Musta. Ja nythän se tuli todistettua. Teeskentelet suurta naistennaurattajaa, vaikka todellisuudessa kaipaatkin miehistä kosketusta. Eipä uskoisi, että olet puhdasverinen. Kaikin mokomin, älkää antako minun häiritä herkkää hetkeänne”, Severus sanoi ilkeästi ja kääntyi lähteäkseen.
Sirius kalpeni raivosta ja työnsi kätensä viitan sisään vetääkseen esiin taikasauvansa. Severus teki samoin. Mutta Remus oli heitä molempia nopeampi.
”Unhoituta”, hän huusi ja osoitti taikasauvallaan Severusta. Remuksen sauvasta lennähti säkenöivä valosuihku suoraan Severukseen, joka horjahti taaksepäin. Tämä katsoi molempia poikia hämmentyneen näköisenä.
”Oliko sinulla jotain asiaa meille, Severus?” Remus kysyi.
”Ei… ei ollut”, Severus mutisi ja lähti kulkemaan käytävää poispäin.
Remus ja Sirius seisoivat paikallaan ja katselivat Severuksen perään, kunnes tämä oli kadonnut heidän näkyvistään.
”Sinun olisi pitänyt antaa minun hoidella hänet”, Sirius sanoi kylmällä äänellä.
”Sinä et olisi tyytynyt pelkkään muistiloitsuun.”
”En totisesti! Minä en voi sietää Kalkarosta. Hän kuljeskelee ympäriinsä nuuskimassa muiden asioita. Jonain päivänä hän saattaa saada selville, että sinä olet ihmissusi ja me muut animaageja. Hänelle pitäisi antaa kunnon opetus.”
Ilahtunut oivalluksen ilme levisi yhtäkkiä Siriuksen kasvoille. Hän kietoi kätensä Remuksen hartioiden ympärille heidän lähtiessään kävelemään Rohkelikkotornia kohti.
”Rakkaani, milloin se sinun seuraava muodonmuutoksesi taas olikaan?”
Remuksen lopetettua tarinansa Severus istui hiljaa ajatuksiinsa syventyneenä miettien heidän kouluaikojaan. Hän muisti, miten loukkaantunut ja katkera oli ollut, kun Remuksella ei ollutkaan enää aikaa hänelle. Hän oli luullut löytäneensä ensimmäistä kertaa elämässään ystävän, mutta oli jäänyt taas kerran yksin. Jotenkin Severus oli tiennyt menettäneensä Remuksen Mustalle, jota hän vihasi entistä voimakkaammin sen vuoksi. Aina nähdessään Remuksen ja Mustan yhdessä hän oli tuntenut suunnatonta kateutta sisällään. Remus oli alkanut merkitä hänelle vähitellen yhä enemmän, ja salaisimmissa unelmissaan hän oli joskus haaveillut… Severus keskeytti ajatuksensa ja nousi äkkiä seisomaan.
”On jo myöhä, minä menen nukkumaan.” Hän näki hämmennyksen Remuksen silmissä ja pakottautui katsomaan tätä ystävällisesti.
”Hyvää yötä”, Severus sanoi hiljaa.
”Hyvää yötä, Severus”, Remus vastasi hymyillen hieman ja jäi pitkäksi aikaa istumaan nojatuoliin toisen poistuttua huoneesta. Hän ei voinut olla ajattelematta kahta niin erilaista miestä. Sirius, hänen Siriuksensa, joka oli ollut aina yhtä kiihkeä sekä vihassa että rakkaudessa, eikä Azkabankaan ollut muuttanut sitä. Severus oli aivan toisenlainen, tämä oli osannut peittää tunteensa ja todelliset ajatuksensa. Tämä oli kylmä, ivallinen, ilkeä, sulkeutunut, luotaantyöntävä. Täydellinen arvoitus ja siksi kiehtova sellainen. Remus räpytteli silmiään yllättyneenä siitä, että tosiaankin piti Severusta kiehtovana ja tunsi samalla tuskaa sisällään, että oli saattanut edes hetken ajan ajatella ketään muuta kuin Siriusta.
*
Severus heräsi keskellä yötä polttavaan kipuun. Hänen päänsä tuntui räjähtävän, eikä hän nähnyt mitään. Hän yritti hetken aikaa keskittyä hengittämään rauhallisesti, mutta uusi, entistä hirveämpi kivun aalto sai hänet huohottamaan raskaasti. Severus kääntyili sängyllään ja painoi kasvonsa tyynyynsä voihkien hiljaa, toivoen ensimmäistä kertaa koko sydämestään, että saisi kuolla ja päästä pois tästä häntä ympäröivästä tuskasta. Edes Voldemortin kidutuskirous ei ollut koskaan tuntunut näin hirveältä. Hänen vartalonsa kouristeli ikään kuin omasta tahdostaan, eikä hän voinut estää itseään huutamasta ääneen, eikä edes välittänyt siitä. Vähitellen Severus tunsi tajuntansa sumenevan ja ajatteli kiitollisena, merkitsisikö se tämän kärsimyksen loppumista… mutta ei, sillä häneen sattui edelleenkin joka puolelta yhtä repivästi, eikä se tuntunut hellittävän lainkaan. Kaikki ilma tuntui paenneen hänen keuhkoistaan, ja jokainen työläs hengenveto tuotti vain lisää kipua. Hän ajatteli hämärästi vasta nyt tajuavansa, mitä pimeyden voimat todella merkitsivät.
Ja samassa, juuri kun Severus oli varma, ettei kestäisi enää hetkeäkään, hän tunsi käsivarret ympärillään. Ne vetivät hänet pois pimeydestä kohti kajastavaa valoa. Hän tunsi käden silittävän hiljaa hiuksiaan ja kuuli äänen kuiskailevan pehmeästi ja lohduttavasti korvaansa. Tuskien keskelläkin hän pystyi aistimaan, miten hyvältä se tuntui, ikään kuin joku todella välittäisi hänestä. Vähitellen hänen sisällään oleva polte hellitti otettaan, ja hän pystyi taas hengittämään helpommin. Hänen tietoisuutensa ympäröivästä maailmasta alkoi hiljalleen palata, ja hän tajusi lepäävänsä vuoteellaan toisen ihmisen sylissä. Severus pikemminkin vaistosi kuin tunsi tasaisen sydämen lyövän omaansa vasten. Kivut olivat menneet, mutta hän aisti hyytävän kylmyyden ympärillään ja painautui vierasta vartaloa vasten hakien tästä turvaa ja lämpöä. Ajattelematta enempää hän kietoi käsivartensa toisen ympärille puristaen tämän lähemmäksi itseään ja toivoi, että voisi olla siinä ikuisesti. Jonkin ajan kuluttua Severus tajusi toisen liikahtavan ja vetäytyvän kauemmaksi, ja hirveä hätä ja pelko täyttivät hänen mielensä. Viimeinen, mitä hän sillä hetkellä halusi, oli olla yksin ja hän ojensi kätensä vetääkseen toisen jälleen lähelleen.
”Haluatko, että jään?” Severus kuuli äänen kuiskaavan.
”Haluan… älä mene…” Severus voihkaisi hiljaa.
”Miltä sinusta tuntuu?” ääni kysyi. Käsi silitti edelleen hänen hiuksiaan.
”Paleltaa…” Severus mutisi ja tunsi samassa lämpimän peiton päällään. Hän kääntyi tyytyväisenä kyljelleen tuntien saman vartalon painautuvan jälleen itseään vasten. Hän tajusi yllättäen, ettei joutuisikaan olemaan yksin, että joku olisi sittenkin hänen kanssaan, ja oivalluksen myötä suunnaton helpotuksen tunne valtasi hänet. Äkkiä se vain tuntui olevan liikaa, ja Severus huomasi itkevänsä hiljaa toista vasten. Tämän käsivarret olivat hänen ympärillään, heidän jalkansa olivat kietoutuneet yhteen, ja hän tunsi toisen suutelevan häntä kevyesti otsalle. Hellät sormet pyyhkivät pehmeästi hänen poskillaan olevat kyyneleet pois, ja hän rentoutui vähitellen huokaisten syvään ja painaen päänsä toisen rintaa vasten. Viimeinen ajatus, mikä hänet valtasi ennen nukahtamistaan, oli hämmästys siitä että hän, Severus Kalkaros, oli unohtanut kaiken ylpeytensä ja omanarvontuntonsa takertuessaan näin epätoivoisesti toiseen ihmiseen. Mutta juuri sillä hetkellä ylpeydellä ei ollut tilaa hänessä.