Akrasia
paritukset: Toffee/Percy, Rymistyir/Percy, (Toffee/Rymistyir)
ikäraja: K-12
genre: angstista draamaa, hitunen romancea
yhteenveto: Rymistyir tuskin lankeaa kuten sinä. Se varmaankin viehättää Percya.
A/N: FF100 - sanasta ulkopuoli.
Tämä on ficci, jonka kirjoittamista olen miettinyt jo monta vuotta. Tästä ei tietenkään tullut yhtään sellainen kuin olin aina ajatellut, mutta onpahan nyt viimein tehty. Parempi kai näin. Kaikki kommentit ovat erittäin tervetulleita. Osallistuu Rufus/Percyn johdosta OTP10-haasteeseen.
Omistettu dallylle filosofian vuoksi <3
Näinä päivinä sää on jatkuvasti huono, tihkusadetta ja raskasta, tukahduttavaa usvaa. Mikään ei tunnu liikkuvan ja sinä jumitut omaan alakuloosi - keskelle kaikkea sitä, mikä on joskus ollut sinun, mutta nyt otteesi ulottumattomissa. Sinä saatat nähdä ja kuulla kaiken, melkein maistaa ja tunteakin. Se on pahempaa kuin pelkkä menettäminen.
Sinä olit antanut sen kaiken lipua sormiesi lomasta kuin hienon, valkean hiekan. Hetken ajan se oli niin selvästi käsissäsi, että unohdit puristaa nyrkkisi kiinni, unohdit sulkea sen kämmeneesi ja säilyttää itselläsi, olit aivan liian innoissasi saavutuksestasi. Luulit järjestyksen olevan ikuinen, mutta kääntyvät tuulet veivät sen huolimattomuutesi vuoksi. Vaikka kuinka yrität selitellä sitä itsellesi, tiedät sen olleen omaa syytäsi.
Kaikki oli ollut niin täydellistä.
Poika oli maannut vuoteessasi pimeinä iltoina, painanut kasvonsa syvälle untuvatyynyihin tai lukenut jotain niistä kummallisista filosofiaa ja kauneuden teoriaa käsittelevistä kirjoista, joista sinä et jaksanut ymmärtää juuri mitään. Sinä et koskaan keskittynyt siihen, mitä hän sanoi, pidit liikaa hänen äänestään - luonnostaan hieman kuivakka ja silti täynnä nuorta elämää, kaikki oli vielä edessäpäin, ja hetkittäin sinäkin saatoit kuvitella olevasi edelleen nuori.
Sinä mietit, lukeeko Percy myös Rymistyirille.
Rufus on lumonnut pojan täysin, sokaissut tämän erinomaisuudellaan ja julkeudellaan, vakuuttanut entisen sihteerisi paremmuudellaan. Nyt poika on valmis täyttämään Rymistyirin jokaisen toiveen, hypähtämään jokaisesta yskähdyksestä ja toimimaan joka ainoan oikun mukaisesti. Sinä näet miehen nauttivan siitä täysin siemauksin, hän oikein heiluttelee palkintoaan nenäsi edessä, leveilee sillä häpeilemättömästi.
Sinä et enää muista paljoakaan niistä asioista, joita Percylla oli tapana vuoteessasi pohtia. Sinä toivot, ettet muistaisi sitä vähääkään. Ihannevaltiot ja lempeät diktaattorit ovat pelkkiä muinaisia, tyhjiä sanoja, joiden ontto kolina pilkkaa sinua ja akrasiaasi, joka on aivan liian todellista. Jonka ruumiillistuma sinä tiedät olevasi. Sinä olet maistellut sanan karkeita äänteitä jo enemmän kuin haluaisit, sinä saatat tuntea termin jokaisen terävän kulman.
Ja heikkona sinä olisit halunnut vetäytyä varjoihin, pois tuomitsevien katseiden tieltä, mutta koska iva itsessään ei ollut vielä riittävän julmaa, sinä sait jäädä. Ja edelleen heikkona sinä takerruit noihin hirveisiin armonpaloihin kynsin ja hampain kuin nälkää näkevä - sinä kumarrat kuten sinua kumarrettiin ja sinä vaikenet kuten sinun puhuessasi joskus vaiettiin.
Yleensä sinua ei edes katsota, Rymistyir vilkaisee vain ohimennen ja Percykin kääntyy pois. He eivät halua nähdä sinua, sinulla tuskin on heidän silmissään edes oikeutta olla olemassa. Sinun tulee vain sanoa asiasi, vastata esitettyihin kysymyksiin ja sitten madella hiljaa pois. He eivät jaksa edes nöyryyttää sinua, et ole ihminen senkään vertaa. Sen sinä voit vielä sietää, sen sinä kestät kunnialla, jota sinulla ei yleisen mielipiteen mukaan ole, mutta et voi käsittää, kuinka sinua ei ole enää olemassa Percylle. Poika oli sinun sihteerisi, sinun rakastajasi, sinun…
Hän ei enää tule luoksesi, ei puhu sinulle, hän palvelee nykyään eri herraa. Hän hännystelee tätä kuten teki joskus sinulle - sinä tiedät, kuinka Percy öisin kiemurtelee Rufusta vasten, kuinka hän painautuu kiinni miehen vartaloon ja hivelee tätä huulillaan. Kuinka poika taitavasti ja uupumatta etsii kaikkein parhaimman tavan tyydyttää esimiehensä. Sinä tiedät, miten Percy antautuu ja alistuu, heittäytyy tehtäviinsä täydellä palolla ja tekee kaiken. Aivan kaiken. Ihosi muistaa vielä tämän suudelmien pehmeyden ja punaisten hiusten tuoksun, laihat kädet sivelemässä vatsaa tai kasvoja, antamassa anteeksi iän ja ajan tuomat kauneusvirheet.
Sinä luulit sitä joksikin muuksi, sinulle se oli aina jotain aivan muuta.
Rymistyir tuskin lankeaa kuten sinä. Se varmaankin viehättää Percya.
Sinä katsot heitä, sinä kuuntelet heitä, sinä ajattelet heitä. Sinä vihaat heitä ja sinä rakastat heitä. Ja ennen kaikkea sinä kadehdit heitä. Sinä näet, kuinka Rufus toisinaan läimäyttää Percya takamukselle kun luulee, ettei kukaan huomaa, tai sitten sinua ei oteta lukuun tässä asiassa. Sinä et ole kukaan. Usein Percy nojautuu tarpeettoman lähelle Rymistyiriä ojentaessaan kahvia tai paperinippua, nauraa liian innokkaasti taikaministerin sarkastisille kommenteille, punastuu ehkä toivoen jonkun huomaavan. He sopivat hyvin toistensa lähelle, liiankin hyvin, se on liian saumatonta. Kuin he olisivat vain pelkkiä karikatyyreja tai platonistisia ideoita itsestään ja viroistaan.
Toisinaan mietit, mitä heistä jäisi jäljelle, jos kokisivat joskus saman kuin sinäkin - keitä he olisivat, kun roolit ja tittelit riisuttaisiin. Haluaisivatko he enää toisiaan, haluaisiko heitä enää kukaan, kun he eivät edustaisi mitään.
Jokainen tekee virheitä, sehän on vain inhimillistä.
Sinä odotat heidän harha-askeliaan. Sinä pelkäät odottavasi turhaan. Sinä tiedät odottavasi turhaan. Siinä on jotain lohdullista.
Jääpalat kilahtelevat lasia vasten, viski kylmenee ja muuttuu lopulta vetiseksi. Sinä tarkastelet Rufusta ja sinusta tuntuu, että näet saman kuin Percykin. Vahvan miehen, liian vahvan jäädäkseen taustalle. Miehen, jolle johtajuus on kohtalo ja jota ilman kaikki olisi kadotettu. Rufus jaksaa taistella. Ilman häntä sinäkään et selviäisi. Hänelle akrasia on vain vieras termi muiden joukossa, hän on liian kärsimätön filosofioille eikä hän tiedä mitään kyvyttömyydestä toimia oikein.
Sinä sen sijaan olet ymmärtänyt kaiken tarkoituksen, heikkoluontoisuutesi todelliset kasvot ja sen, kuinka maailmaa ollaan taas laittamassa oikeaan järjestykseen. Jonkun täytyy ensin rikkoa, jotta toinen voisi sankarina korjata kaiken. Ja ihmiset tarvitsevat sankareita, varsinkin tällaisena aikana.
Rufus ei vaivaudu katsomaan edes sinun suuntaasi, mutta sinä et takeltele puheessasi. Tämä on sinun osasi kaikessa, sinun paikkasi kosmoksessa, sinun sanasi saavuttavat suuremmat mittasuhteet kuin koskaan aiemmin. Tämä on enkraattisin teko, johon sinä tulet ikinä kykenemään. Ja eihän kukaan oikeasti kuitenkaan usko täydelliseen parannukseen?
Sinä tarjoat hänelle sen vähän, mitä sinusta voi saada irti, sinä luovut kaunasta ja pelosta, sillä olet hyvissä käsissä kuten koko kansakin. Sinä pyydät lupaa saada polvistua hänen edessään, mutta hän ei halua sitä. Hän ei halua sinua, ainoastaan halveksuu.
Ja sinä vihaat Rufusta.
Mutta aivan eri tavalla kuin aluksi kuvittelit.
