Kirjoittaja Aihe: Drink Up Me Hearties || K-16 | PotC || Jack/Will | romance, angst, slash  (Luettu 2806 kertaa)

Poissa rimps

  • superhessu
  • Viestejä: 532
Nimi: Drink up me hearties
Kirjoittaja: rimpsessa
Tyylilaji: slash, romance, angst
Beta: Zukka
Paritus: Jack/Will
Ikäraja: K-16
K/H: A Pirates Life For Me-ficin edeltäviä tapahtumia.

Drink up me hearties

Aurinko oli painunut mailleen tunteja sitten, kun Interceptor soljui Tortugan, tunnetuimman merirosvosataman laituriin. Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta kaupungissa kävi yhä vilske ja vilinä, kun merirosvot, portot ynnä muut mieronkiertäjät kuljeskelivat ympäriinsä hoitamassa asioitaan. Suurin osa oli suunnistamassa kohti suosittua kapakkaa, Nauravaa hummeria. Saatuaan aluksensa ankkuroitua, asteli myös kapteeni Jack Sparrow yhdessä Will Turnerin kanssa kolhiutuneen, puusta veistetyn kyltin alitse. Joku oli maalannut kylttiin keskivertoa huonommalla piirustustaidolla hummeria esittävän, punaisen möykyn.

”Joku päivä tuo vielä tippuu niskaani”, Jack sanoi vilkaisten puoliksi roikkuvaa kylttiä.
”Sen haluan nähdä.” Will virnisti.

Sisällä Nauravassa hummerissa oli ilo ylimmillään. Soittoniekat istuskelivat tynnyreiden päällä soitellen iloisia juomalauluja haitarin, huuliharpun ja ukulelen säestyksellä. Vähäpukeiset tarjoilijattaret kuljeskelivat lanteet keinuen mekastavien miesjoukkojen keskellä olutta ja rommia tarjoillen. Huomatessaan Jackin astuneen sisään he kiiruhtivat oitis hänen luokseen. He menettivät kuitenkin pikaisesti mielenkiintonsa kuuluisaan merirosvokapteeniin huomatessaan tämän seurassa saapuneen nuoren miehen.

”Kukas tämä kultapoju on, Jack?” tummakutrinen Esmerelda kujersi painautuessaan lähemmäs Williä.
”Niin, Jack. Kerro, kenet olet tuonut mukanasi?” Constance noudatti Esmereldan esimerkkiä tarjotessaan avarakauluksisen pukunsa suojista pursuavaa poveaan miehelle. Will näytti hieman hätää kärsivältä naisten piirittäessä häntä, Jackin katsellessa virnistellen vierestä hänen ahdinkoaan.
”Hän, hyvät naiset, on Will Turner, Saapasremmi Bill Turnerin jälkeläinen. Pitäkää hyvänänne, mutta älkää nautiskelko häntä hengiltä. Minulla on hänelle vielä käyttöä. Pärjäile, Will. Ja nyt, jos sallitte, menen etsimään itselleni muutaman pullon rommia.” Niine hyvineen Jack hoiperteli matkoihinsa, jättäen Willin viiden ihastuneesti huokailevan tarjoilijattaren seuraan.
”Vai että oikein Saapasremmin poika? Onhan sinussa tietysti jonkin verran samaa näköä.” Rose, vähän vanhemmanpuoleinen portto, sanoi tarkasteltuaan nuorukaista tarkemmin.
”Saisimmeko tarjota sinulle jotakin? Tule ihmeessä peremmälle, meillä on täällä vaikka mitä tarjolla.” Susie silitteli hänen poskeaan ja naiset lähtivät kuljettamaan Williä kohti huoneitaan. Vihdoin Will pääsi takaisin itsensä herraksi ja sai suunsa avattua.
”Ikävä kieltäytyä kunniasta, kauniit neidot, mutta minä olen jo lupautunut toiselle. Niin mukavaa kuin teidän seurassanne varmasti olisikin, minä en voi ottaa tarjoustanne vastaan.” Hän yritti irrottautua naisten ympärilleen muodostamasta muurista, tuloksetta.
”Ymmärrämme, ja arvostamme päätöstäsi tottakai, jos jossain kerta on nainen, joka on jo valloittanut sydämesi, mutta ei hän pahastuisi, jos joisit pari tuopillista, eihän?” suostutteli kaunis vaaleaverikkö Charity, kieputellen yhtä kiharoistaan sormensa ympärille. Will ei nähnyt muuta keinoa kuin myöntyä.
”Olkoon menneeksi, mutta vain yksi tuopillinen.” Kikatellen naiset istuttivat hänet nurkassa seisovaan pöytään.

Siitä samaisesta pöydästä Jack hänet löysikin, kasa tyhjiä kolpakoita edessään, portot ympärillään nauraen. Kummallista kyllä, portot olivat pitäneet lupauksensa ja antaneet Willin olla rauhassa lähentelyiltään. Tämän nähdessään Jack kohotti toista kulmaansa kummissaan.
”Poika taitaa sittenkin olla eunukki, jos ette kerta ole saaneet häntä kellistettyä.” Constance heläytti naurunsa.
”Ei, Jack-kultaseni. Hän on vain rakastunut. Mutta se taitaa olla ihan tuntematon käsite sinulle.” Jack kohautti olkiaan.
”Ei se ihan tuntematon ole, en vain ole vielä sattunut törmäämään sopivaan. Mitäpä merirosvo rakkaudella tekisikään? Tuskin kukaan nainen suostuisikaan merirosvon puolisoksi.” Hän osoitti innokkaasti rommia hörppivää Williä sormuksin koristetulla etusormellaan. ”Kuinka paljon te oikein olette juottaneet hänelle?”
”Kaksi tai kolme tuopillista olutta ja yhden rommia, mikäli olemme pysyneet laskuissa.” Jack pudisti päätään.
”Ja hän on tuossa kunnossa? Eipä pojalla näytä olevan viinapäätä alkuunkaan. Meillä on huomenna töitä, joten olisi paras jos vaikka veisin hänet nukkumaan. Hyvää yötä, kaunokaiset!”
”Hyvää yötä, Jack ja Willie.” Naiset moiskauttivat vuorotellen suukot Willin molemmille poskille ja kiiruhtivat jatkamaan töitään. Jack katseli heidän peräänsä.

”Tiedätkö mitä, Willie? Sinun ansiostasi he jättivät minut tänä iltana rauhaan. Täytyypä tuoda sinut tänne useamminkin.” Sitten hän siirsi katseensa päätään nuokuttavaan Williin, huokaisi ja astui lähemmäs.
”Katsotaanpas, onko sinusta enää kävelemään omin avuin tuossa kunnossa.” Hän kampesi Willin ylös tuolistaan ja tuuppasi häntä eteenpäin kohti yläkertaan johtavia portaikkoja. Alkoholi oli kuitenkin vienyt veronsa ja Will tuupertui maahan tasapainonsa menettäneenä. Jack huokaisi uudestaan ja kumartui kiskomaan miehen ylös. Saatuaan tämän tolpilleen hän heivasi Willin käden hartioilleen ja lähti puoliksi raahaamaan häntä yläkertaan.

Hetken ahertamisen jälkeen kaksikko oli kuin olikin selvinnyt huoneeseensa. Jack rojautti Willin matalalle sängylle, istahtaen itse sen laidalle. Hän katseli ympärilleen hämärässä huoneessa, jonne loi valoa vain muutama puoliksi palanut kynttilä. Kalustus oli vähäistä. Vain kapea puinen sänky, johon mahtui juuri ja juuri kaksi henkilöä rinnakkain, pari puista tuolia ja matala pöytä halkeilleen peilin alapuolella. Pöydän päällä kökötti kolhiintunut emalinen pesuvati ja posliinikannu peseytymistä varten.

Jack asteli huoneen poikki katsellakseen ulos ikkunasta. Oli vielä yö, auringonnousuun oli aikaa kaksi tai kolme tuntia. Ikkuna saattoi satamaan päin ja Jack kohdisti katseensa Interceptoriin. Vaikka se olikin upea alus, ei se vetänyt vertoja Jackin omalle rakkaalle laivalle, Mustalle Helmelle, jonka kapteeni Barbossa oli ryöstänyt. Nyt, kymmenen vuoden jälkeen, hänellä oli mahdollisuus saada kallisarvoinen Helmensä takaisin, Willin avulla. Barbossa ja hänen miehistönsä olivat joutuneet kirouksen valtaan varastettuaan atsteekkikultaa sisältäneen kirstun. He eivät pystyneet kuolemaan, eivät tuntemaan eivätkä aistimaan. Ainoa, mitä he himoitsivat, oli yksi kultaraha, ainoa jota he eivät olleet saaneet käsiinsä. Se kultaraha oli kuulunut Willin isälle, joka oli antanut sen pojalleen. Nyt se tosin oli jo Barbossan hallussa, koska Elizabeth Swann oli typeryyksissään mennyt luovuttamaan kolikon ja itsensä kuunvalossa hirviöiksi muuttuvalle miehistölle. Jack oli ottanut Willin mukaansa vain suorittaakseen vaihtokaupan Barbossan kanssa. Hän saisi Helmensä takaisin ja Barbossa Willin, Jackille oli samantekevää, mitä tämä tekisi Willille sen jälkeen. Pääasia oli, että Jack hyötyi tilanteesta, niinkuin aina. Kapteeni havahtui mietteistään kuullessaan takaansa mutinaa.

”Jack? Missä sinä olet Jack?” Käännyttyään ympäri Jack huomasi vain sängyllä lojuvan Willin, joka oli ilmiselvästi edelleen alkoholihuuruisessa unessa. Jack kohotti jälleen kulmaansa ja kääntyi takaisin tuijottelemaan pimeyteen. Hän leikitteli letitetyllä parrallaan ajatuksissaan. Willin rakkaus Elizabethia kohtaan täytyi olla todella vahva, jos tämä oli valmis uhraamaan henkensä tytön takia. Jopa koko Tortugan parhaimmat portot olivat jättäneet hänet rauhaan rakkauden takia. Jack tunsi jonkin ailahtavan sisällään. Eihän kuuluisa kapteeni Jack Sparrow, Mustan Helmen oikeutettu kapteeni, voinut kaivata jotakin niin maankrapumaista kuin rakkautta. Hän naurahti itsekseen ja kuuli kuinka Will mutisi jälleen hänen takanaan, tällä kertaa sanoista ei kuitenkaan saanut selvää.

Mitäpä Jack rakkaudella tekisikään? Kyllä hän aina jostain löysi maissa ollessaan naisen, jos sille oli tarvetta. Ja kyllä sitä merillä ollessakin tuli puuhailtua yhtä sun toista miehistön kanssa. Tosin siitä ei yleisesti puhuttu. Ei kuitenkaan ollut kovinkaan harvinaista, että laivan miehistö lähestyi toisiaan hieman enemmän kuin normaalisti. Oli kuten hän sanoi aikaisemmin kapakassa, kukapa nainen edes haluaisi itselleen merirosvon. Naisten paikka ei ollut merillä karskien merirosvojen seurassa, ei sillä etteivätkö he kestäisi merirosvoelämää, vaara piili miehistön miespuolisissa jäsenissä.

Jack naurahti itselleen uudestaan päätään puistellen. Hän päätteli, ettei selvästikään ollut naukkaillut tarpeeksi rommia herkistellessään sillä tavalla. Vilkaistuaan että sammuneella miehellä oli kaikki hyvin, hän hoiperteli alakertaan etsiäkseen lisää juotavaa. Hetken kuluttua hän palasikin kolme pulloa mukanaan. Avatessaan oven sisään kantautui naurunremakka kapakasta. Jack asetti pullot pöydälle, veti tuolin lähemmäs ja asettui mukavasti istumaan, ojentaen saappaiden verhoamat jalkansa pöydälle. Hän kulautteli tyytyväisenä rommia kurkkuunsa tiivistä tahtia samalla tuolillaan keikkuen. Saatuaan toisen pullon pohjan näkyviin hän keikautti tuolinsa niin pitkälle kuin jalat antoivat myöten ja taivutti päätään taaksepäin saadakseen ulos viimeisetkin pisarat tuota kallisarvoista nestettä. Valitettavasti sitä ei kuitenkaan olisi kannattanut tehdä. Tuolin tasapaino petti ja kovan ryminän seurauksena Jack kolahti lattialle, särkien tuolin allaan. Hän mönki ylös lattialta hieman vaikean oloisesti, puisteli pölyn vaatteistaan ja varmisti että hänen hattunsa oli varmasti edelleen päässä. Se ei ollut. Harmistuneena Jack kaiveli puutavarakasaa, joka hetkeä aiemmin oli ollut tuoli. Siellähän hänen rakas hattunsa olikin, koko kasan alimmaisena. Hän poimi sen ja lykkäsi päähänsä puhdistusoperaation jälkeen. Hän vilkaisi jälleen Williä, joka nukkui edelleen rinta kohoillen rauhallisesti hänen hengityksensä tahtiin.
”Pojalla on mahtavat unenlahjat, täytyy myöntää.” Jack virnisti saadessaan ajatuksen. Hän asteli sängyn viereen ja nappasi muitta mutkitta Willin jalasta kiinni, nykäisten tämän lattialle. Willin pää päästi pienen kolauksen osuessaan puulattiaan, mutta ei herättänyt tätä. Mies vain mutisi ja käänsi kylkeään. Jack kohautti olkiaan, kyllä hän tämän vielä hereille saisi. Uudelleen virnistäen hän sieppasi vadin mukaansa ja hoippuroi hakemaan jäistä vettä.

Willin alkoholihuuruinen mieli oli yhdistänyt voimansa hänen alitajuntansa kanssa. Yhteistyön voimin ne olivat saaneet aikaan unen, jonka kaltaista Will ei ollut koskaan edes villeimmissä kuvitelmissaan ajatellut.
Hän tunsi puulattian keinuvan allaan. Meri aaltoili heidän ympärillään pienikokoisen myrskyn myllertämänä. Sadepisarat ropisivat kantta vasten, saaden aikaan rauhallisen rummuttavan äänen. Hän katseli ympärilleen hämärässä hytissä, jonka ainoana valonlähteenä oli katosta roikkuva kynttelikkö, josta valui steariinia pöydälle kasatuille papereille. Papereiden lisäksi mahonkisella pöydällä oli tyhjä rommipullo ja kulhollinen vihreitä omenoita. Hytin lattiaan oli niin ikään pultattu kiinni pari samettipäällysteistä nojatuolia ja sohva. Missään ei kuitenkaan näkynyt vilaustakaan huoneen omistajasta.
”Jack? Missä sinä olet, Jack” hän huhuili. Silmäkulmastaan hän havaitsi jotain liikettä eräässä muita pimeämmässä nurkkauksessa, johon hän ei aiemmin ollut vilkaissutkaan. Verho heilahti ja Jackin unenpöpperöinen pää kurkisti sen raosta.
”Mitä?” uniensa keskeyttämisestä ärsyyntynyt kapteeni tivasi.
”Ajattelin vain tulla tarkastamaan, että olet tietoinen meitä uhkaavasta myrskystä.”
”Tottakai minä olen tietoinen tästä pienestä myrskynpoikasesta! Olen ollut merirosvona jo monta vuotta ja tunnen nämä vedet kuin omat taskuni! Kyllä tämä purtilo kestää, usko minua. Ja nyt, jos viitsisit, voisit kadota ja jättää minut rauhaan. Minulla jäi jotain kesken.” Hän kohautti harteitaan ja kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi kuitenkin kuultuaan Jackin äänen.
”Kun nyt siinä kuitenkin huitelet, niin ojenna minulle uusi pullo.” Hän teki työtä käskettyä ja asteli Jackin luokse pullo kourassaan. Tullessaan lähemmäs hän huomasi, ettei Jack ollutkaan täysissä pukeissa, niinkuin hän oli olettanut nähdessään tämän hattu päässä. Kapteeni oli mytännyt muut vaatekappaleensa sänkynsä viereen, yllään hänellä oli vain valkoinen paita ja mustat housunsa, ja hattu tottakai. Vaikutti melkein siltä, että Jack ei ottanut hattua koskaan päästään. Hänen katseensa kiinnittyi kaistaleeseen auringon paahtamaa ihoa, joka pilkisti avonaisen paidan kauluksesta. Jack ojensi kätensä pulloa kohti, mutta hetken mielijohteesta hän ottikin itse kulauksen, seisoen tahallaan sen verran kauempana, ettei vanhempi mies ylettänyt tavoitteeseensa. Kapteeni ei kuitenkaan näyttänyt kovin innostuneelta kohottautuessaam toisen kätensä varaan.
”Älä ärsytä kesken uniensa herätettyä merirosvoa. Anna se pullo tänne. En millään jaksaisi nousta kimppuusi, selkis?”
”Tule hakemaan!” hän kiusoitteli astuen vielä askeleen taaksepäin. Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä seuraavassa hetkessä hän kompastui takanaan nököttävään nojatuoliin. Kaatuessaan hän kolautti päänsä tuolin käsinojaan. Jackin onneksi hän oli kuitenkin sulkenut pullon ennen kaatumistaan, joten tippaakaan kapteenin kallisarvoista rusehtavaa nestettä ei valunut hukkaan.
”Voi lempo sinun kanssasi!” kapteeni murahti ja mönki sängystä hakemaan pulloa. Laiskuudessaan Jack ei kuitenkaan jaksanut nousta kokonaan vaan keplotteli itsensä tasapainoon käsiensä varassa, jalat yhä sängyllä. Jack piti itseään tasapainossa vasemman kätensä varassa napatessaan oikealla pullonsa. Tilaisuus näytti liian houkuttelevalta, sitä ei mitenkään voinut jättää käyttämättä. Virnistäen hän tönäisi Jackin vasemman käden tämän alta, saaden tämän romahtamaan lattialle kirousryöpyn saattelemana. Hän kumartui kapteenin ylle virnistellen, ja yllättyi täysin tämän kiskaistessa hänen kasvonsa lähemmäs itseään.
”Tuota sinun ei olisi kannattanut tehdä. Älä enää ikinä tee noin, selkis?” Hän ei ehtinyt edes tajuamaan vanhemman miehen sanoja ennen kuin tunsi tämän huulet omillaan. Hän oli siirtymässä parempaan asentoon, kunnes tunsi yhtäkkiä jotain kylmää ja märkää kasvoillaan...

”Herätys!” Jack hihkaisi kipatessaan jääkylmän veden maassa makaavan miehen päälle. Vihdoinkin tähän tuli eloa. Henkeään haukkoen hän säntäsi pystyyn, seisoen hetken paikoillaan kuin yrittäen tajuta, missä oli ja mitä oli tapahtunut. Huomatessaan virnistelevän Jackin ja pesuvadin Will ymmärsi mikä hänet oli herättänyt. Hän loi vihaisen katseen Jackiin.
”Miksi sinä noin teit? On vielä yö! Ei minua olisi vielä tarvinnut herättää!” hän sätti kapteenia.
”Ajattelin vain testata, kuinka hyvät unenlahjat sinulla on. Näit ilmeisesti hyvääkin unta? Kuulin sinun mutisevan itseksesi useampaankin otteeseen.” Will punastui hieman muistaessaan, mistä oli uneksinut. Mutta ei Jackilla voinut olla siitä mitään aavistusta, eihän? Hänen oli pakko selvittää, mitä oli mennyt sanomaan.
”Mitä minä sanoin?”
”Et paljon mitään. Kuulin sinun vain kaipailevan minua.” Jack retkahti sängylle rommipullo seuranaan. Will punastui entistä enemmän tämän kuultuaan. Hän taisi tietää sittenkin!

Mikä häneen oli mennyt? Alkoholi ei selvästikään sopinut hänelle, jos hän kerta rupesi näkemään epäilyttäviä unia toisesta miehestä, vieläpä häntä vanhemmasta merirosvosta. Hän yritti tolkuttaa sen olleen vain unta, alitajunnan ja alkoholin vaikutuksesta kärsineen mielen tekosia. Eihän hän oikeasti voinut haaveilla miehistä! Sehän olisi luonnotonta! Herran tähden, hänhän oli rakastunut Elizabethiin. Ainoastaan Elizabethin takia hän oli lähtenyt tuolle matkalle merirosvokapteeni Jack Sparrown kanssa. Elizabethin takia hän olisi valmis tekemään mitä tahansa. Jopa Tortugan parhaat portot olivat jättäneet hänet rauhaan hänen kerrottuaan löytäneensä elämänsä naisen. Hän EI ollut kiinnostunut miehistä, ei varsinkaan tuosta virnuilevasta juoposta. Elizabeth oli hänen elämänsä rakkaus, tästä hänen pitäisi uneksia, ei Jack Sparrowsta. Myöntää kyllä täytyi, että Jack oli hyvännäköinen sellaisella retkumaisella tavalla. Ei! Mitä hän oikein ajatteli! Unessa tämän vartalo oli näyttänyt aika mukavalta ja nyt hän näytti niin rennolta maatessaan sängyllä laiskasti pullonkorkilla leikitellen. Tuntuisivatkohan nuo huulet samalta oikeasti kuin unessa? Mikä kumma hänen mieltään tänään vaivasi?
Huomaamattaan hän oli tuijotellut sängyllä loikoilevaa miestä hieman turhankin kiinteästi, eikä se suinkaan ollut jäänyt tältä huomaamatta. Jack ei kuitenkaan sanonut mitään, jatkoi vain laiskaa leikittelyään katsellen kuinka kauan Williltä menisi itsensä kanssa pohdiskellessa. Tämän reaktioista hän osasi päätellä, minkä sorttista unta nuorempi mies hänestä oli nähnyt. Ei Jack kyllä olisi Willistä uskonut, että tällä olisi taipumuksia siihen suuntaan. Tai no mistä sitä ikinä voi tietää, olihan tämän isäkin touhunnut yhta sun toista Jackin kanssa joskus ennen muinoin. Kyllähän hän ihan mielellään kokeilisi onko osa isän otteista tarttunut poikaankin. Jack virnisti ajatuksilleen. Hän iski riettaasti silmää Willille saaden tämän hätkähtämään.

”Mitäs unia sitä tulikaan nähtyä?” kapteeni kiusoitteli saaden Willin jälleen punastelemaan.
”Ettei sitä vain uneksittu kiellettyjä unia eräästä nimeltä mainitsemattomasta kapteeni Jack Sparrowsta? Alkoholi ei selvästikään ole sinun juttusi, Willie-poju.”
”Mitä sinä puhut?” Will yritti teeskennellä kuin ei lainkaan tietäisi, mistä keskustelussa oli kyse, mutta arvattavasti epäonnistui siinä täysin.
”Älä nyt esitä noin viatonta. Luuletko tosiaan etten osaa laskea yhteen yksi ynnä kaksi kuultuani mutinasi ja nähtyäni katseesi, joita loit minuun hetki sitten. Näytit aika nälkäiseltä, näytät edelleenkin.” Will loi katseensa välittömästi alas. Mies virnuili edelleen rasittavasti ja silitteli vihjailevasti peittoa vieressään.
”Tule vain, kyllä tässä on tilaa meille molemmille. Tiivistetään vaikka vähän, jos emme muuten mahdu.” Toinen ei kuitenkaan tehnyt elettäkään liikkuakseen vaan seistä nökötti edelleen paikoilleen jähmettyneenä, selvästi epävarmana siitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Jack kierähti huokaisten jaloilleen ja hoiperteli epävakaasti nuorukaisen eteen.
”En minä sinua syö. Korkeintaan maistan vähän.” Hän lipoi huuliaan kuin niihin olisi sivelty hunajaa.
”Ei kiitos, Jack. Taidanpa jättää väliin. En ole aivan niin humalassa ettenkö olisi kykeneväinen päättämään tämän kaltaisista asioista. Taidan mennä kysymään, olisiko heillä minulle vapaata huonetta.” Hän kääntyi lähteäkseen ja astahti automaattisesti askelen taaksepäin kun Jack horjahti lähemmäs. Heidän vartalonsa välttivät juuri ja juuri toistensa koskettamista. Hetken he vain tuijottivat toisiaan hieman sumennein katsein, kunnes Jack keskeytti hiljaisuuden.
”Mene sitten. Olisin kyllä kuvitellut, että olet enemmän isäsi poika, mutta taisin olla väärässä.” Hän astui askeleen poispäin, Willin ote kuitenkin pysäytti hänet.
”Miten isäni liittyy tähän asiaan?”
”Älä nyt ole noin naiivi. Mitähän sinä kuvittelet merimiesten tekevän niinä pitkinä ja tylsinä aikoina, jolloin ei ole mitään tähdellistä tekemistä. Harvemmin merirosvolaivoilla on naisia mukana, tosin on sitäkin tapahtunut. Pitäähän meidän nyt jotenkin itseämme huvittaa.” Willin ruskeat silmät pyöristyivät ihmetyksestä, hänelle ei todellakaan ollut tullut edes mitään tuon kaltaista mieleen. Tarkemmin ottaen, hän ei edes ollut ajatellut asiaa niin pitkälle. Jack oli saapastellut takaisin pöydän luokse, jolla tökötti viimeinen rommipullo.
”Voi pikku-Willie, sinulla on vielä niin paljon opittavaa elämästä. On se sääli, että on eunukki jo noin nuorena. Jos sinä nyt kerta olet menossa, niin viitsisitkö tuoda samalla minulle pari pulloa lisää. Tarvitsen jotain, millä vetää pään täyteen, kun sinusta ei nyt näytä olevan minulle iloa. Menehän jo.”
”Kuinka monta kertaa sinulle pitää sanoa, etten ole eunukki? Etkä sinä tarvitse enää yhtään rommia. Katso nyt itseäsi! Kuvittelet olevasi jotain niin hienoa, kapteeni Jack Sparrow muka. Eihän sinulla ole edes laivaa! Olen varma, että löydän jonkun toisen, joka auttaa minua pelastamaan elämäni rakkauden.” Viha kipunoi Willin silmistä mutta Jack vain virnuili hänelle pää keikarimaisesti kallellaan.
”Onko kukaan koskaan sanonut sinulle, miten suloinen olet suuttuessasi?” Kommentti yllätti Willin saaden hänet tyystin unohtamaan vihan purkauksensa punaisen langan.
”Ja mitä typeriin väittämiisi tulee, niin en usko ettet ole eunukki, ennen kuin todistat sen. Pitäähän minullakin jotain tekemistä olla, joten miksen voisi yhtä hyvin juoda rommia niin kauan kunnes sammahdan. Minulla ON laiva, se vaan sattuu toistaiseksi olemaan Barbossan komennuksessa, sattuneista syistä johtuen. Enkä usko, että löydät ketään toista, joka niin innokkaasti lähtisi Mustan Helmen, kummituslaivan, perään. Minäkin teen sen vain sen takia, että tahdon rakkaan alukseni takaisin, vähät välitän siitä sinun hempukastasi. Äläkä ala inttämään vastaan, se on todella rasittavan kuuloista. Olitko sinä menossa vai et?” Will ei vaivautunut kommentoimaan enää vaan lähti paukauttaen oven perässään, ennen oven sulkeutumista Jack ehti vielä huikaten muistuttaa rommeistaan.

Vartin kuluttua ovelta kuului koputus ja Jack hoiperteli avaamaan. Will seisoi ovella masentuneen näköisenä, pari pulloa rommia käsissään.
”Arvasinkin, että tulet toisiin ajatuksiin.Ah, muistit rommini, loistavaa. Käy peremmälle, vanha kuoma.”
”En tullut toisiin ajatuksiin, heillä vain ei ollut huoneita vapaana.”
”Olisin voinut kertoa sen sinulle jo etukäteen, mikäli olisit sattunut kysymään. Miksihän sinä muuten kuvittelit minun ottaneen kahden hengen huoneen, jossa on vain parisänky, jos olisi muitakin ollut tarjolla?”
”Ei sinusta koskaan tiedä. Ajattelin, että olisit vain halunnut hyväksikäyttää minua ollessani liian juovuksissa estelläkseni sinua.”
”Se voisi kyllä olla mahdollista, mutta en minä ihan niin halpamainen ole.”
”Siltä sinä kyllä kovasti vaikutat.”
”Älä nyt. Et kai sinä ihan tosissasi väitä, ettei sinua kiinnosta edes vähän kokeilla? Ihan pikkuruikkuisen vain?”
”Ei.”
”Älä ole noin tylsä. Missä on seikkailunhalusi? Lupaan palauttaa sinut sille-mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan...”
”Elizabeth.”
”...Lizzielle, täysin vahingoittumattomana. Saat vain hieman lisä kokemusta. Pitäähän jonkun varmistaa, että olet varmasti toimintakunnossa. Ajattele nyt, miten noloa se olisi sinulle, ja hänellekin, jos paljastuisikin että olet eunukki.”
”Mutta kun en ole!”
”En usko ennen kuin näen. Anna mennä vaan.”
”En ole vielä tarpeeksi humalassa.”
”Sehän ei ole este eikä mikään. On meillä täällä juotavaa yllin kyllin ja alakerrasta saa lisää, jos nämä eivät riitä. Otapas siitä.” Jack kolisutteli kahta pulloa vastakkain ennen kuin heitti toisen Willille.
”En tarkoittanut tätä.”
”Ei olisi sitten kannattanut sanoakaan sitä. Sinä haluat kuitenkin, näin ilmeesi katsoessasi minua sen jälkeen kun herätin sinut.” Jack jatkoi edelleen maanitteluaan saamatta vastakaikua yrityksilleen. Will pureskeli alahuultaan vaikeannäköisenä, kuljettaen etusormeaan hitaasti avonaisen pullon suulla.
”Mitä nyt, eikö juoma kelpaa? Pitääkö minun siirtyä käyttämään kovempia otteita ja määrätä sinut kapteenin oikeudellani juomaan?” Jos ei maanittelu tehonnut niin mitenkäs olisi käskyjen laita. Se kuitenkin näytti toimivan, Will otti kulauksen ja irvisti nesteen polttaessa hänen kurkkuaan.
”Kamalaa litkua. Mikäs kapteeni käskee-leikki tämä on?”
”Sepä juuri, lempileikkini. Haluatko osallistua?” Ilkikurinen pilke syttyi Jackin mustalla rajattuihin silmiin.
”Jotenkin minusta tuntuu, että sinun versiosi taitaa poiketa hieman siitä alkuperäisestä.”
”Oletpas sinä fiksu poika. Minä, kuten varmaan arvasitkin, olen kapteeni ja sinun pitää noudattaa kaikkia käskyjäni.”
”Mitäs jos en noudata?”
”Siinä tapauksessa minun pitää keksiä joku mukava pikku rangaistus.”
”Mukava sinun kannaltasi siis.”
”Ei kukaan pakota sinua osallistumaan. Itsepähän ehdotit. Ei sinun ole mikään pakko tulla leikkiin mukaan, mutta jos tulet niin sinun pitää olla mukana myös loppuun asti. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin en usko sinun kestävän.” Käänteispsykologia toimii aina, niin myös tässä tapauksessa.
”Hyvä on.” Jack näytteli yllättynyttä tahallisen huonosti.

”Ensimmäinen määräykseni on, että sinun on puhuteltava minua kapteeniksi.”
”Ai, ai, kapteeni.”
”Toinen määräykseni on, että sinun täytyy laulaa minulle Yo Ho (A Pirates Life For Me)- laulua.”
”En varmasti laula!” Will näytti kauhistuneelta.
”Kyllä laulat, koska kapteeni käskee. Muuten joudun kehittelemään sinulle jonkun kivan pikku rangaistuksen tottelemattomuudestasi.”
”Ai, ai, kapteeni.” Päänsä painaen Will myöntyi. Hän otti huikan ennen kuin karautti kurkkuaan ja alkoi laulaa hiljaisella äänellä.
”Yo Ho, Yo ho, A pirates life for me
We pillage, we plunder, we rifle and loot
Drink up me hearties, Yo ho
We kidnap and ravage and don’t give a hoot
Drink up me hearties, Yo ho”

“Eihän tuommoista piipitystä kuule kukaan!”
”Yo ho, yo ho, a pirates life for me
We extort and pilfer, we filch and sack
Drink up me hearties, yo ho
Maraud and embezzle and even highjack
Drink up me hearties, yo ho
Yo ho, yo ho, a pirates life for me
We kindle and char and in flame and ignite
Drink up me hearties yo ho
We burn up the city, we’re really a fright
Drink up me hearties, yo ho”

Jack heilutteli riemuissaan käsiään kuin kapellimestari konsanaan, eläytyen rooliinsa täydellisesti. Will tunsi olonsa hyvin nolostuneeksi, mutta jatkoi siitä huolimatta. Eihän kukaan muu ollut näkemässä kuin Jack.
”We’re rascals and scoundrels, we’re villains and knaves
Drink up me hearties, yo ho
We’re devils and black sheep, we’re really bad eggs
Drink up me hearties, yo ho”

Kapteeni innostui liittymään lauluun käheällä äänellään ja ottipa hän muutaman tanssiaskeleenkin, napaten mennessään mukaansa Willin tämän vastusteluista huolimatta. He kiepsahtelivat ympäri huonetta, toinen vastentahtoisesti mukana riepotettuna, toinen iloisena kuin pieni lapsi.
”We’re beggars and blighters and ne’er do-well cads
Drink up me hearties, yo ho
Aye, but we’re loved by our mommies and dads
Drink up me hearties, yo ho
Yo ho, yo ho, a pirates life for me”


Laulun loputtua he heittäytyivät hengästyneinä sängylle. Hetken he vain makasivat vierekkäin kunnes Jack kääntyi kyljittäin saadakseen paremman näkyvyyden vieressään loikoilevaan mieheen.
”Onpas sinulla kaunis lauluääni.” Will loi häneen katseen, joka ei ollut järin vakuuttunut, hän oli varma että Jack halusi vain pilailla hänen kustannuksellaan ja nöyryyttää entistä enemmän.
”Niin varmaan. Itsepähän käskit laulaa.”
”Minä olen tosissani!”
”Turha kuvitella, että kukaan uskoisi sinun valheitasi.”
”En minä aina valehtele, ette vain usko minua kun puhun totta.”
”Puhutko sinä sitten joskus totta?”
”Juuri äskenkin.” Will puuskahti kyllästyneenä ja kohottautui käsiensä varaan.
”Sinun kanssasi on rasittavaa kiistellä!”
”Mutta silti sinä pidät minusta, eikö?”
”No niin, mutta...” Willin silmät suurenivat hänen tajutessaan sanansa, jotka hän yritti kiireesti perua. Se oli kuitenkin myöhäistä, Jack virnisteli tyytyväisenä vieressä.
”Eikun en minä sitä niin tarkoittanut. En minä pidä sinusta!”
”Turha kuvitella, että kukaan uskoisi sinun valheitasi.”
”Se on totta! Minä en pidä sinusta, en ainakaan niin kuin kuvittelet.”
”Etpä tietenkään niin. Kyllä sinä minulle voit myöntää, tai no tarkemmin ajatellen, myönsitkin jo. Älä enää jaksa kiellellä asiaa.” Jack tönäisi Williä saaden tämän rojahtamaan takaisin selälleen. Hän yritti nousta istumaan, mutta ei onnistunut Jackin painaessa häntä rinnasta. Huomattuaan yrityksensä turhaksi hän tyytyi kääntymään kyljelleen kohdatakseen Jackin virnistelevät kasvot vain muutaman tuuman päässä omistaan.
”Millä sinut saa lopettamaan tuon virnistelyn edes hetkeksi?”
”Nii-in. Sitä sopiikin miettiä.”
”Voisitko lopettaa nuo vihjailusi? Alat käydä hermoilleni.”
”Minkäs minä sille voin, että olet niin heikkohermoinen?”
”Minä lähden! Menen vaikka jonkun ventovieraan viereen nukkumaan. En jää tänne enää hetkeksikään sinun seuraksesi.” Jack siirsi kätensä pois päästäen hänet menemään.
”Senkun lähdet. Et voi paeta tunteitasi.”
”En voikaan. Mutta sinua voin.”
”Willie-kulta, se ei ole niin kamalaa eikä harvinaista. Se on aivan normaalia. Ymmärrän kyllä, jos sinä et todellakaan halua, mutta älä viitsi valehdella minulle. Olet niin läpinäkyvä, huomaan kyllä kuinka katselet minua. Katseestasi huomaa, että tahdot kokeilla. Yrität vastustella vain Elizabethin takia. Hänen ei tarvitse saada tietää. Minä en pikku naisellesi kerro, sinä saat tietenkin tehdä mitä haluat. Olet jo isopoika, osaat päättää itse.” Will pysähtyi keskelle lattiaa ja Jack asteli hänen luokseen.
”Tämä voi olla ainutlaatuinen tilaisuus. Sen jälkeen kun olemme pelastaneet rakkaasi ja saaneet laivani takaisin on jo myöhäistä. Kihlaat hänet ja menette naimisiin ja saatte kauniita lapsia. Eivätkä kunnon perheenisät ja aviomiehet petä merirosvokapteenien kanssa rakkaitaan.” Hän kumartui kuiskaamaan Willin korvaan muuttaen äänensä käheän kehrääväksi.
”Se voisi olla meidän ikioma pikku salaisuutemme.” Jack vetäytyi poispäin.
”Mutta jos et halua, niin ei sitten.”

Tämä ei nyt suju alkuunkaan niin kuin suunnittelin. Olisi ollut paljon yksinkertaisempaa vain juottaa hänet kunnolla humalaan, jolloin hän olisi varmasti ollut paljon suostuvaisempi. Mutta kun ei niin ei. Rasittavaa, kun joku omisti niin puhtaan moraalin kuin Will. Häntä ei ole lainkaan helppo suostutella. Jos hän ei itse päätä haluavansa niin minä en voi siihen enää vaikuttaa. Olkoon! Kapteeni Jack Sparrow ei kerjää!
Idea kyllä kuulosti houkuttelevalta ja Jack oli tavallaan oikeassa. Hänelle ei tulisi enää tilaisuutta, jos hän saisi Elizabethin itselleen. Hän oli utelias, mutta siltikin. Rakkaus ja seksi oli tarkoitettu miehen ja naisen välille, tai niin ainakin hänelle oli aina sanottu. Tosin se oli vanhanaikainen ja ahdasmielinen käsite, mikseivät miehet voisi nauttia keskenään, ja naiset tietenkin myös. Ihmisten tekopyhien ulkokuorien alla piili varmasti rangaistavampiakin syntejä kuin homous. Ei hän itseään homoksi luokitellut, mutta ilmeisesti kuitenkin kallistui molempiin sukupuoliin. Mitä sinä vielä odotat? Tämä on ainutlaatuinen tilaisuus. Mutta kun se on väärin, väärin! Suu tukkoon ja sormi peppuun, ettei tule läpiveto. Mitä menetettävää sinulla on? Ei mitään, mutta silti. Ajattele Elizabethia! Ei hänen tarvitse saada tietää. Älä ole tuommoinen kaavoihin kangistuja. Itse olet kaavoihin kangistuja!
Will hymyili itsekseen. Hän pystyi melkein kuvittelemaan perinteiset olkapäillään kököttävät enkelin ja pirun, jotka olivat niin lähellä käydä tukkanuottasille keskenään. Hetken nahisteltuaan itsensä kanssa hän teki päätöksensä. Hänellä ei todellakaan ollut mitään menetettävää. Nopeasti, ennen kuin ehti muuttaa mieltään hän astui muutaman askeleen saaden Jackin kiinni.
Jack käännähti hivenen yllättyneenä ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta ei koskaan saanut sanoja ulos Willin tukittua hänen suunsa huulillaan. Hieman yllättyneenä tämä vastasi suudelmaan. Hän kuljetti kieltään Willin hampaita vasten tunnustellen niiden välissä olevia rakoja, pyytäen lupaa päästä sisään tutkimaan hänen suunsa sopukoita. Kieli luikerteli hänen suuhunsa hangaten itseään toista kieltä vasten. Suudelma maistui rommilta, olihan sitä tullut nautittua puolin jos toisin samana yönä. Will nosti toisen kätensä ottaakseen pois Jackin hatun, mutta tämä esti sen omalla kädellään, mutisten samalla hänen suuhunsa:
”Ei hattua.”
Sen sijaan hän ujutti käden mustien hiusten läpi leikittelemään niskan herkällä iholla. Jack naurahti matalasti.
”Tuo kutittaa.”
”Ole nyt edes hetki hiljaa, älä pilaa tätä typerillä kommenteillasi.”
”Minunhan ne käskyt piti jaella.”
”Ai, ai, kapteeni.”
Sormuksin koristellut käsi hipsi selkää pitkin, tuntien allaan kiinteät lihakset, pysähtyen hieman koholla olevan lapaluun päälle. Toinen käsi hiveli lonkkaluuta, pyörittäen peukaloaan sen ympärillä. Käsi kutitteli edelleen niskaa, toisen laskiessa kyljen luita paidan lävitse. Lonkalla leikitellyt käsi sujahti pakaralle nipistämään, saaden takamuksen omistajan hätkähtämään ja nipistäjän virnistämään.
”Mitä hauskaa tuossa muka oli? Se sattui!”
”Älä takerru pikkuseikkoihin, yritä keksiä suullesi muuta käyttöä kuin puhuminen.” Omaa neuvoaan noudattaen hän kuljetti kieltään leuan kaaren yli kaulalle ja siitä yhä alemmas solisluulle. Solisluun ja kaulan väliin muodostui pieni kuoppa, joka paljastui hyvin herkäksi kohdaksi. Hän napitti näppärästi auki Willin paidan ujuttaen sen lattialle. Hän pakotti miehen perääntymään ja tuuppasi tämän selälleen sängylle, seuraamatta kuitenkaan itse perässä.
”Pysy siinä.” Jack kurkotti rommipulloon ja asettui seisomaan Willin jalkojen väliin. Hän kallisti pulloa ja valutti ruskeanoranssihtavaa nestettä ltämän paljaalle ylävartalolle. Hän katseli kuinka rommi luikerteli pieninä purosina pitkin hänen vartaloaan ja kumartui Willin ylle antaen kielensä seurata purojen kulkureittejä. Matkan varrella hampaat näykkäsivät leikkisästi vasenta nänniä saaden aikaan vastalauseita.
”Auts! Tuo sattui. Nautitko sinä minun kiduttamisestani?”
”Suu suppuun nyt, en ehdi hiljentämään sinua tällä hetkellä. Minulla on rommin juonti kesken.” Jackin letitetty parta kutitti Willin ihoa hänen puhuessaan. Will rentoutui pikku hiljaa kielen liukuessa alemmas ja alemmas...

Iltapäiväaurinko loi kirkkaita säteitään huolimattomasti suljetun ikkunaverhon välistä kun Jack katseli rauhallisesti nukkuvaa miestä vieressään. Hän itse oli herännyt hetki sitten ja tunsi olonsa paremmaksi kuin pitkiin aikoihin. Hänen tyytyväisyyteensä oli syykin ja se syy makasi nyt hänen kainalossaan. Will oli todistanut paremmin kuin hyvin Jackin leikillään esittämät epäilykset siitä että hän olisi ollut eunukki. Poikaan oli kieltämättä tarttunut isänsä taitoja, vaikka niitä ei aiemmin ollut käyttänytkään. Itse asiassa hän oli ollut paljon parempi kuin isäukkonsa. Jostain kumman syystä Jackin mielessä pyöri jotain lähes tuntemattomia lämpimiä tunteita nuorukaisesta. Hän kuitenkin päätti visusti tunkea ne jonnekin mielensä perukoille ja unohtaa ne.
Will alkoi liikahtelemaan hänen vieressään, mutta ei kuitenkaan herännyt. Hänen mielensä taisteli kiivaasti heräämistä vastaan, hän halusi vielä nauttia siitä raukeasta ja onnellisesta olosta joka hänet oli vallannut. Hänen unenpöpperöiseen mieleensä nousi kuvia hänestä itsestään ja Jackista kietoutuneina toisiinsa. Hitaasti hänen aivonsa alkoivat karistaa viimeisiäkin unenrippeitä ja hän aukaisi silmänsä nähden Jackin kasvot aivan lähellä omiaan. Ennen kuin hän ehti sanoa sanaakaan Jack oli jo käynyt hänen huuliensa kimppuun.
”Huomenta satakieli”, hän toivotti vetäessään henkeä suudelman jälkeen. Will tajusi yhdessä rysäyksessä mitä oli tapahtunut, mitä hän oli mennyt tekemään. Hän oli pettänyt Elizabethia, sydämensä valittua tuon riettaan, juopon merirosvon kanssa! Hän kierähti irti miehestä unohtaen ettei sänky ollut järin tilava. Hän kirosi hieman kolahtaessaan lattialle. Hänen ruskeat silmänsä olivat täynnä pakokauhua hänen tuijottaessa hattu päässä virnistelevää kapteenia.
”Sinä... Minä... Me... EI! Sano, ettei se ole totta!” Hän tuskin huomasi alastomuuttaan, mutta Jack katseli häntä tyytyväisen huvittuneena.
”Ai mikä ei ole totta? Sekö, että me harrastimme viime yönä seksiä?”
”EI! Me emme tehneet niin. Minä en ole homo. En petä Elizabethia.”
”Kyllä teimme, turha kiellelläkään sitä ja olit todella suostuvainen, uskallan jopa väittää sinun nauttineen siitä. Eikä kukaan ole väittänytkään sinun olevan homo. Ja jos ihan tarkkoja ollaan niin et sinä häntä pettänytkään, koska tietääkseni te ette ole luvanneet toisillenne mitään vielä. Toisaalta voin kyllä olla aivan väärässäkin.”
”Minä en nauttinut siitä. Se oli virhe. Kamala virhe.”
”Jatka samaa rataa, ehkä jopa uskot itseäsi jossain vaiheessa.”
”Lupaa minulle yksi asia.”
”Mitä vain sinulle, satakieli.”
”Tai siis kaksi. Älä kutsu minua satakieleksi ja toiseksi et puhu tästä enää ikinä. Onko selvä? Et mainitse viime yötä sanallakaan kenellekään ja unohdat sen itsekin.”
”Ai, ai kapteeni.” Will ei sanonut enää sanaakaan vaan keräsi sängyn vieressä mytyssä olevat vaatteensa, kiskoi ne päälle Jackin katsellessa ja paineli ulos huoneesta. Jack huokasi ja makoili hetken sängyssä raahautuen sitten ylös etsiskelemään vaatteitaan. Eksyttyään alakertaan hän etsi katseellaan Williä, joka istui samaisessa pöydässä kuin edellisyönäkin samojen porttojen ympäröimänä. Hän sai palkakseen vain kylmän mulkaisun istuessaan miestä vastapäätä.
”Täällähän se herra Päivänsäde onkin, naisia naurattamassa. Älä viitsi hymyillä noin leveästi, joku pian erehtyy vielä luulemaan, ettei sinulla ole ihan kaikki banaanit tertussa.” Will ei ollut sillä tuulella, että olisi jaksanut kuunnella Jackin kommentteja. Hän nousi ylös, hyvästeli naiset ja marssi ulos Nauravasta hummerista jättäen muut katselemaan hämmentyneinä peräänsä.
”Mikä häntä vaivaa?” Rose tiedusteli vihreät silmänsä huolta täynnä. Jack kohautti olkapäitään.
”Kai se otti koville, kun hän sai kuulla olevansa eunukki. Mutta on hänellä sentään hyvä lauluääni.”
« Viimeksi muokattu: 06-08-2012, 14:19:03 kirjoittanut Chuuko »
Tule käymään joskus, kun aurinko on matalalla, kun olet keijutuulella ja valmis olemaan se mikä olet.
Tule silloin kun unohdat, että oletkin jo aikuinen nainen ja muutenkin täydellinen.
~Nina Kolehmainen