Pimeitä käytäviä
paritus: Severus Kalkaros / Peter Piskuilan
ikäraja: K-16
genre: tummasävyistä draamaa
beta: yhyy
yhteenveto: Severus ja Peter saman katon alla, jakamassa huoneet.
A/N: Tästä on pakko mainita sen verran, että teksti on alunperin kirjoitettu vastavedoksi nättipoika-slashille. Rumia miehiä, jei! Lisäksi Peter kaipaa minusta välillä hieman huomiota ja sympatiaakin.
Hiilenmustat silmät ovat kylmät ja tyhjät, kuin loppumattomat, pimeät tunnelit. Toisinaan toivon, että niissä näkyisi edes häivähdys elämää, mutta toisaalta olen vain tyytyväinen siihen, ettei minulle tarjota tunnelinpäässä välkähtelevää valoa seurattavaksi. Eilen illalla juotu viini samentaa hänen katsettaan edelleen ja mieto alkoholin lemahdus seurasi häntä vuoteesta keittiöön. Minä katan hänen eteensä pienen lautasen ja kupin, kaadan teen ja vetäydyn nurkkaan yrittäen tekeytyä mahdollisimman huomaamattomaksi.
"Matohäntä, sinä unohdit sokerin."
Inhonväristykset kulkevat pitkin selkääni hänen puhuessaan, hän on saanut sen kuulostamaan pilkalta - hänen huulillaan se muuttuu samanlaiseksi haukkumanimeksi kuin Ruikuli, vaikka alun perin se olikin jotain päinvastaista. Hänen seurassaan mikään ei ole niin kuin kuuluisi, hänen seurassaan kaikki vääristyy ja tahriintuu, muuttuu irvokkaaksi ja likaiseksi. Haluaisin paiskata sokerikipon hänen vastenmielisille kasvoilleen ja jos hyvin kävisi, saada sen ruman koukkunenän vuotamaan.
Tärisevin käsin minä asetan sokerin pöydälle hänen ulottuvilleen. Minä katselen, kuinka hän nostaa kupin kapeille huulilleen, kuinka kelmeät posket liikkuvat hänen juodessaan, ja minä toivon, että hän polttaa kielensä. Hän ei edes koske sokeriin, ei hän koskaan käytä sitä, vaikka vaatiikin sitä joka kerta.
"Toinen kupillinen?"
"Kaada nyt sitten."
Kuten joka aamu, minä hillitsen kieleni vain vaivoin ja täytän hänen kuppinsa uudelleen. Useina aamuina hän ei juo kuin yhden kupillisen, mutta antaa minun silti kaataa toisenkin - kai se sitten on niin, että kiusa se on pienikin. Nyt tee kuitenkin kelpaa ja minä alan odottaa, milloin hän keksii haluta aamiaisen vuoteeseen.
Aamuaurinko kimaltelee hänen rasvaisilla hiuksillaan, hän näyttää raa'assa päivänvalossa vielä tavallistakin kamalammalta. Silmät verestävät aavistuksen verran eilisestä juomisesta, kaulalle on ilmaantunut lyhyt sänki, ja minä lasken hänen massiivisen nenänsä ihohuokosia, ikään kuin en olisi jo joutunut tuijottamaan häntä enemmän kuin on hyväksi. Onko mahdollista antaa ylen vain siksi, että on katsellut jotakuta liian kauan?
Hän juo teensä loppuun ja nyökkää astioita kohti - nyt minun on lupa siivota ne pois. Mestari ei todellakaan käskenyt minua tänne tämän vuoksi. Minä kuitenkin puren huultani ja nielen vastaväitteeni, se on nopeammin ohi jos vain teen niin kuin hän haluaa. Minä pesen kupin ja lautasen, jolle hän on läikäyttänyt pisaran teetä tahallaan. Kuivatessani astioita minä tunnen hänen sieluttomien silmiensä tuijotuksen niskassani, hän varmaankin toivoo minun rikkovan jotakin.
"Matohäntä?"
"Niin?"
"Tule tänne."
Minä laitan astiat kaappiin niille kuuluville paikoille ja käännyn kohtaamaan hänet. Vastentahtoisesti minä tottelen hänen käskyään kuin hyvin koulutettu koira, kyseenalaistamatta ja väittämättä vastaan, vaikka olenkin jo tehnyt kaiken, mitä hän minulta aamuisin vaatii. Olen jopa ollut harvinaisen hiljainen tänään, luulisi hänen olevan tyytyväinen.
Hän tarttuu ranteeseeni ja minä kavahdan vaistomaisesti - en halua hänen tahraavan Mestarin lahjaa, hopeista kättä, joka on aivan liian kaunis jonkun tuollaisen kosketettavaksi. Hän vetää minua alemmas ja painaa minut lopulta harteista polvilleni hänen eteensä. Asetelma kuvottaa minua, olen oksettavan lähellä häntä, ja luiseva käsi kohoaa koskettamaan kasvojani. Viileät sormet tarttuvat leukaani, peukalo kulkee pitkin huuliani ja vaikka minun tekisikin mieli puraista hänen sormensa poikki, minä teen sen, mitä hän ilmiselvästi odottaa minun tekevänkin.
Minä nostan hänen kaapunsa helmaa, avaan hänen housunsa ja painan pääni hänen syliinsä suorittaakseni rivon toimituksen, joka ei äkkiä tunnukaan niin kamalalta kuin olisin voinut kuvitella.
Hän maistuu yhtä kitkerältä kuin näyttää, eikä hän pysy paikoillaan. Hän tarttuu hiuksiini ja työntää lantiotaan jatkuvasti ankarammin vasten kasvojani, hänen huuliltaan karkailee tyytymättömiä sähähdyksiä, ja silti se kaikki on hyvin kiihkotonta. Minulla ei ole mitään tarvetta miellyttää häntä eikä häntä kiinnosta minun mukavuuteni - kunhan nyt vain otan poskeen, niin kaikki on taas hyvin.
Toisen ihmisen läheisyys, olkoonkin epämiellyttävä, tuntuu kuitenkin omituisen lohdulliselta, joltain sellaiselta, jota en aiemmin vain ollut tajunnut kaivata. Hän repii minun jo muutenkin harventuneita hiuksiani, mutta en jaksa piitata siitä, mitäpä väliä sillä muka olisi? Minä kierrän toisen käteni hänen ympärilleen ja puristan toisella hänen reittään, ja kun hän viimein laukeaa, minä yllätän itsenikin nielemällä kaiken.
Minä nousen pyyhkien spermavanaa suupielestäni ja vilkaisen häneen. Ei hän ehkä ihan niin kammottavan ruma ole, ainakaan näin hieman rennompana, ja minä kauhistun omia ajatuksiani. Hänen silmänsä ovat yhtä jäiset kuin aina ennenkin, tosin enää ne eivät tuo minulle mieleen pitkää, pimeää tunnelia - labyrintti olisi parempi ilmaus, sinne eksyy paljon helpommin kuin muihin käytäviin. Ja siellä harhaillessaan ei voi kuin odottaa, milloin löytää sen toisessa päässä olevan valon, joka paljastaa luultavasti vain kaikkea sellaista, mitä et haluaisi nähdä.