Ohikiitävää [Larten Crepsley/ Darren Shan, S, angst, fandom Darren Shan]

[culliina]

Author: Culliina
Beta: Grenade
Fandom: Darren Shan
Pairing: Larten Crepsley/ Darren Shan
Genre: Angst
General: S
Warnings: chan, spoilaa Taistelua aamunkoitteessa
Disclaimer: Darren Shan -sarja hahmoineen kuuluu kirjailija Darren O'Shaughnessylle enkä saa tästä rahallista korvausta. Biisi on Juha Tapion Ohikiitävää.
Summary:  Kaikki hyväksyivät ja pitivät normaalina lapsen rakkautta opettajaansa. Kaikki hyväksyivät ja pitivät normaalina todeta lapsi häiriintyneeksi tämän tahtoessa suudella opettajaansa.
A/N: Rakastan tätä biisiä sen kaikessa kauneudessa ja herkkyydessä -kaikkein eniten Juha Tapion esittämänä.

Ohikiitävää

Tuuli hiuksillaan,
hiekkaa varpaissaan,
silmin hehkuvin,
tyttö naapurin,
öihin valkeisiin,
kanssas kauniimpiin,
kesät kuljettiin.

Niitä vuosia kaipasin. Ensimmäisinä vuosinani puolivampyyrina olin luullut elämän olevan kauheaa, epäoikeudenmukaista, hirveää, pelottavaa ja vaikka mitä. Kaikki vain siksi, että minun täytyi jättää perheeni ja luottaa lähes vieraaseen mieheen. Olin pinnallinen ja typerä. Nykyään asiat olivat toisin.
   Nykyään tiesin elämän olevan kauheaa, epäoikeudenmukaista, hirveää, pelottavaa ja vaikka mitä. En enää luottanut silloin minulle vieraaseen mieheen, rakastin tätä. Olin tehnyt hänestä maailmani keskipisteen ja elämäni tarkoituksen. Perheeni ei merkinnyt minulle enää mitään -he olivat menneisyyttä, aikaa, jonka hädintuskin muistin ja johon ei kaivannut takaisin. Samanlaista elämä ihmisenäkin olisi ollut, yhtä epäoikeudenmukaista. Tässä elämässä minulla sentään oli tarkoitus ja päämäärä. Elämäni tarkoitus oli pilata elämäni rakastamalla miestä, jota en voisi koskaan saada. Ei ollut väliä, rakastiko hän minua vai ei, sillä en saisi häntä kuitenkaan. Maailmassa oli sääntöjä, joita ei voinut kuin noudattaa. Kovin ja julmin niistä oli rakkauden sääntö. Elämäni ei enää ollut typerää ja pinnallista. Se oli todellisuutta.

Enkä milloinkaan
tullut kertomaan.
Salaa iltaisin
meistä haaveilin.
Siitä kuinka jäät
mun syliin kiihkeään
kun aamu hämärtää.

Toisinaan tahdoin huutaa. Vaikka en koskaan lukuihmisiä ollutkaan ollut, tiesin silti rakkauden kaavat: ensin tavattiin, ihastuttiin, rakastuttiin. Sitten kiivettiin köynnöstä pitkin vanhalle italialaiselle parvekkeelle ja suudeltiin viinitarhojen ympäröimänä. Taivas oli kirkas ja vain tähdet ja kuu loivat valoaan. Tulikärpäset surisivat alhaalla puutarhassa, mutta ääni hukkui kuiskauksiin ikuisesta rakkaudesta.
   No, niinhän se kirjoissa meni. Syystä tai toisesta tosielämä ei vain tahtonut noudattaa noita kaavoja. Kirjoissa rakastavaiset olivat aina nuoria ja kauniita, heillä oli hyvät perheet ja kodit, kaikki kääntyi lopulta hyväksi ja suurin murhe oli, kuka hoitaisi viinitarhaa.
   Minulle oli aivan sama, kuka viinitarhaa hoitaisi, kunhan vain saisin rakastaa. Mutta ei! Kun satumaailmassa pystyisin elämään täydellistä elämää, täällä jouduin kitumaan ja kärsimään. Kaikki hyväksyivät ja pitivät normaalina lapsen rakkautta opettajaansa. Kaikki hyväksyivät ja pitivät normaalina todeta lapsi häiriintyneeksi tämän tahtoessa suudella opettajaansa.
   Selvä, olin siis häiriintynyt.

Joskus vieläkin
talviaamuisin
mietin missä meet,
onko vastanneet
vuodet unelmiis.
Minkäläinen tie
sulle annettiin

Tiesin, mitä elämä oli. Elämä todellisuudessa oli tuskaa ja kärsimystä. Pinnallisille se saattoi olla onnellista. Mutta mitä oli elämän jälkeen? Oliko kuolemakin kuin elämä: kun olit viettänyt siellä vain vähän aikaa, olit vielä pinnallinen, onnellinen. Vietettyäsi siellä vuosikymmenen tai pari tajusit todellisuuden. Silloin et enää ollut onnellinen.
   Toivottavasti ei. Se olisi helvettiä. Se olisi kuin elämää.
   En tiennyt, mitä tahdoin. Toisaalta olisin tahtonut elää siinä pinnallisessa maailmassa, joka ennen oli kotini. Ihmisten luona. Toisaalta taas tahdoin tietää totuuden, kohdata sen pystypäin, taistella elämän pyörteiden ikuisessa taistelussa selvitäkseni seuraavaan taisteluun. Tahdoin olla vampyyri.
   Ihmiselle tälläinen pohdinta olisi ollut aiheellista. Ihmisellä oli valta valita, he pystyivät elämään pinnallisina ihmisinä tai liittymään yön kulkijoiden ylpeään heimoon. He pystyivät teeskentelemään, ettei taistelua olisi tai syöksymään sen pyörteisiin ja kohtaamaan elämän kuin vampyyri.
   Mutta minä en ollut ihminen. Olin puolivampyyri. Minulla ei ollut varaa valita.

Niin kaikki ohikiitävää.
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää.
Mitä toivot että jää,
kun pihan poikki kuljet
ja jäljet häviää?

Kuuman heinäkuun
yössä hehkuen
sanoit pakahtuu
mun sydän janoinen.
Pelätä ei saa,
jos tahtoo milloinkaan
onnen saavuttaa.
Tyttö naapurin, silmin palavin,
suuren maailmaan,
käytkö vieläkin?
Kaikki aikanaan, kun turha riisutaan.
Saitko rakastaa?

Ohikiitävää.
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää.
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet
Ja jäljet häviää?

Ollutta ja mennyttä. Niin kuin kaikki tässä maailmassa. Hyvä puoli oli, että nykyään minun ei enää tarvinnut huolehtia, huomaisiko Crepsley katseeni. Nykyään hän ei huomaisi enää yhtään mitään.
   Saisin jatkaa elämän taistelua yksin.