Nimi: Ystävänpäivistä ja pimeänvaloista
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: S
Tyylilaji: Yksipuoliset tunteet, draamailu ja pieni angst
Paritus: Jokaisen itsensä tulkittavissa
A/N: Ystävänpäivä meni jo, mutta ei sillä nyt niin väliä ole! Synttärificci Jolandinalle, paljon paljon onnea!
Tästä piti tulla vähän onnellisempi, mutta menköön nyt näin.
Ystävänpäivistä ja pimeänvaloista
Ystävänpäivä on ensi viikolla. Ystävyydelle ja rakkaudelle omistettu kalenterimerkintä lähenee ja lähenee, nyt jo ihmiset ympärilläni puhuvat siitä mitä tekevät, tai mitä eivät tee. Aivan kuin se olisi jokin uskomaton asia, yksi päivä vuodessa se vain on. Rakastavaiset käyvät romanttisella kävelyretkellä Kielletyn metsän tuntumassa tai linnoittautuvat yhteistuumin Matami Puddifootin kahvilaan. Sinä päivänä saatetaan ystävää halata oikein tiukasti, eikä päästää hetkeen irti. Annetaan pieniä lahjoja, ruusujakin ehkä, materiaalisia linkkejä välittämisestä. Rehtori kaavaili Tylypahkaan jonkinlaista tanssiaistakin ystävänpäivän kunniaksi, mutta ilman McGarmiwan rautaisia hermoja ja päättäväisyyttä sellaisten järjestäminen olisi aivan liian työlästä. McGarmiwa ei ole ainut, jonka kova flunssaepidemia on ajanut vuoteeseen päiväkausiksi; mutta edes se ei saa ihmisiä pysähtymään vaan kaikki touhottavat eteenpäin vaaleanpunainen säteily yllään.
Kaikki paitsi sinä. Sinä olet niin erilainen heihin verrattuna, niin poikkeava, etten ymmärrä miksei kukaan muu huomaa sitä. Kuin kirkas valo niiden muiden, harmaiden seassa. Tai ei, vaan musta; aurasi on musta ja sitä myös säteilet ympärillesi. Valotonta valoa, jonka piirissä kukaan ei pärjää, ei menesty koska on niin pimeää. Mutta minä tarvitsen sitä valoa, synkkyyteen taittuvaa omintakeista hehkuasi, koska mikään muu ei riitä. Kaikki muu on olematonta, kun vertaan heitä sinuun. Olet ainut, jonka huomaan keskellä väkijoukkoa, aivan huomaamatta jopa etsin sinua käytävänpätkiltä ja linnan korkeimmista torneista, kosteimmista tyrmistäkin.
Valehtelen, kun sanon, etten oikeastaan välitä ystävänpäivästä. Tai pidä siitä, niin kuin monet muut Tylypahkassa. Joku kirjoitti jossain, tai kenties sanoi, että on katkeruuden merkki, jollei pidä helmikuun 14. päivästä. Minusta on tulossa katkera sinun takiasi, mutta todellisuudessahan syy on kokonaan minun. En uskalla lähestyä sinua. Pelkuri, huutavat seinät ja peilit ympärilläni. Uskomaton idiootti, joka rakastuu ensimmäistä kertaa elämässään, silloinkin väärään. Sinuun, koska sinä et ole se oikea. Paitsi minulle, en edelleenkään tarvitse muita.
Oikeasti, haluaisin olla sen päivän kanssasi. Ystävänpäivän, edes. Voisin viettää loppuelämänkin niin, mutta mahdollisuutta ei ole. Koska sinä olet sinä, joka kavahtaisi pois heti jos tietäisi. Meistä on tullut ystäviä kaikista epäuskottavuuksista huolimatta, se on parempaa kuin olen vielä koskaan tähän mennessä saanut. Mutta se ei riitä, ei enää.
Susi ihminen, ihmissusi niin kuin minä, kokee kirjallisuuden mukaan tavallista helpommin mustasukkaisuutta. Koska olento on niin omistava, löydettyään kerran laumanjäsenensä se ei ole valmis luovuttamaan sitä muille, edes niille vahvemmille. Totta se onkin, juuri niin kuin kirjoissa sanotaan. Minä olen mustasukkainen, jopa silloin kun vain puhut jonkun toisen kanssa. Ehkä se on sairasta, tuntea itsensä niin omistushaluiseksi; se on kuitenkin yksi niistä tunteista jota ei voi edes hiljaa kuihduttamalla saada katoamaan.
Vaikka en ole koskaan koskettanut sinua kuin aivan ohimennen, voin ajatella miltä tunnut. Kuvitella, miltä tuntuu kun vain olisit lähellä, hengittäisit kasvoilleni hidasta, rauhallista unta. Veisin sinut rohkelikontorniin saakka, muista kelmeistä välittämättä ja pitäisin sinua kuten aarretta pidellään. Tai ehkä paras hetki olisi kuitenkin silloin, kun lähellä ei ole ketään muita. Olisit kaiken riskinoton arvoinen, enemmänkin; juuri nyt istun kolealla ikkunanlaudalla enkä keksi mitään, mitä en olisi valmis tekemään puolestasi.
Olen takiasi niin sekaisin, että lipsahdin kysymään Siriukselta neuvoa. Hän katseli minua pitkään pää vasemmalle kallellaan, pukkasi olkapäästä ja sanoi, että siitä vain. Mutta hän ei tiedäkään, että se ole sinä, juuri sinä kenestä puhuin kaksi tiistai-iltaa putkeen. Jos tietäisi, reaktio olisi aivan erilainen. Ystävyytemme voitaisiin asettaa tulilinjalle sen takia, mutta jopa siihen olisin valmis. Hän ei ymmärrä nyt eikä tulevaisuudessa, kuinka vaikeaa tunteiden ilmaiseminen on, sellaiselle kuin minä. Kertoa sellaiselle tavallisuuden poikkeusleikkaukselle, kuin sinä. Tai ehkä jutun juju on siinä, että tarkoitan kaikkea, mitä ajattelen ja se on siksi niin vaikeaa. Vaikka, en minä kai osaisi sanoa sellaisia sanoja edes leikilläni, en ole koskaan halunnut kokeillakaan.
En halua rikkoa sitä haurasta sidettä, joka on kutoutunut hyvin vaivihkaa välillemme. Menettäisin silloin sinut, itseni myös niin että ainut mitä tuntisin, olisi humiseva tyhjyys tuskan henkäysten välissä. Anturajalan kannustavista sanoista huolimatta minulla ei ole tarpeeksi rohkeutta sellaiseen riskinottoon. Eihän vastaus voisi olla mitään muuta kuin kieltävä, vihainen huudahdus tai kertakaikkisen tyrmistynyt hiljaisuus. Olen itsekäs ihminen, kun en halua sitä. Kadottaa sinua koskaan, varsinkaan oman typeryyteni takia.
Vaikka olet niin etäällä, kaukana kosketuksesta tai edes sanojeni kantamasta, kaipaan sinua. Juovun sinusta, vaikket sano sanakaan, haluan sinut kokonaan itselleni vaikka silmiisi hiipi epäilys kun keskustelen ohimennen kanssasi. Kaikki tuo alkoi alle kaksi kuukautta sitten, aika on petollinen nopeudessaan. Se oli se viimeinen liemitunti ennen joululomaa, jolloin parinani toiminut Sirius kyllästyi lopullisesti aineeseen ja teki dramaattisen poistumisensa luokasta, silloin oppilaita oli muutenkin vähän paikalla. Niinpä meistä tehtiin parit, ensimmäistä kertaa koskaan. Parityöskentely avasi yllättäen linkin välillemme, vihdoin oli joku jonka kanssa kerrata monimutkaisempia kaavoja täydellä sydämellään ja joka todella sisäisti lohikäärmeveren kaikki tarkoitukset. Mutta jopa ennen sitä, hajusi oli se joka minut sytytti. Vivahde vahvaa, mustaa kahvia ja liemiluokasta löytyviä yrttejä, enkä yllättäen tietänyt mitään parempaa.
Monesti hiljaa mielessäni manaama helmikuinen päivä lankeaa lopulta, talviaurinko täyttää linnan koko päiväksi yhdessä punaisten eri sävyjen kanssa. Jos saisin itse valita, jäisin makaamaan sänkyyn ja olisin makuuhuoneessa iltaan asti; minulta joka olen niin tunnollinen oppilas, se olisi ennenkuulumatonta ja siksi kovin mahdotonta. Opiskelu tunteiden edelle, hoen napittaessani valkoisen kauluspaidan nappeja harhailevin sormin kiinni. Sirius irvistää kärsimättömänä ovenrakosesta, tekisi mieli vain ärähtää hänelle ja käskeä häipymään jos on niin kiire. Tietenkään en sano sitä, tyydyn vain silottamaan ikävät ajatukset paitaan ilmestyneiden ryppyjen tavoin jonnekin piiloon ja seuraamaan muita.
James, Sirius ja jopa Peterkin hieman hehkuvat. Vai kuvittelenko vain? Silmäni kapenevat epäilyksestä, mutta totta se on. Jokainen melkein kuin odottaa jotain, nauraen hieman tavallista enemmän, vilkuillen kahdesti liian usein ympärilleen. Onhan se tavallaan aivan oikeutettua, kun heistä jokaisella on syy ystävänpäivänviettoon.
Peter raahaa minut väkisin mukaansa aamiaiselle, kun James ja Sirius suunnistavat sitä ennen jonnekin salaisille retkilleen, kertovat missä kävivät jos niin tahtovat, sitten myöhään illalla. Paitsi että kukaan huonetovereistani, ellei Peter sitten, tuskin tulee takaisin sallittuun aikaan, enkä edes halua tietää missä Sirius ja James silloin ovat, vaikka oikeasti tiedänkin. Ihan vain Matohännän takia raahustan suureen saliin; sekin paljastuu lopulta aivan turhaksi, sillä melkein heti Peter häipyy nähtyään tyttönsä tulevan. Postia tulee sinä aamuna tavallistakin enemmän, hymyilevien ihmisten tai sisälle lennähtävien pöllöjen sijasta tuijottelen puolityhjään murokulhooni ja lasken minuutteja ensimmäisen tunnin alkamishetkeen.
Ahdistus kiertää kavalat sormensa sydämeni ympärille sen päivän aikana, mitä enemmän halauksia, suudelmia ja hymyjä näen ympärilläni. Mutta et sinäkään hymyile kellekään.
