Nimi: Ja hetken tie on kevyt
Kirjoittaja: Arya
Ikäraja: K-12
// Chuuko muokkasi ikärajan Genre: Draama
Varoitukset: pienenpienenpieniä viittauksia seksuaaliseen kanssakäymiseen ja väkivaltaan
A/N: Noh... Aikalailla tajunnanvirtaa taas. Tekstin nimi kuuluu
Tehosekoittimelle, kuten myös tuo yksi lyriikanpätkä. En osaa sanoa tästä oikein mitään, koska näin meidän kesken, tämä on vain pieni pätkä, jolla sain taas kirjoittamisen alkuun.
Ja hetken tie on kevytMä olin elossa. Tai niin ainakin luulin, sillä vanha ja viisas eläkeiläiskansa aina toitotti sitä, kuinka kipu ja särky oli elämisen merkki. Makasin ihan hiljaa paikallani, silmät kiinni ja kuuntelin mun kroppaa. Varmaan viemärin rännistä lorahtanut vesinoro kulki pitkin otsankaarta ja eksyi jonnekin hiusten sekaan. Sormien alla oli soraa, kynnenaluset täynnä samaa tavaraa. Ja jotain tahmeaa ja märkää, ehkä verta, solisluiden päällä ja siksi kai hengittäminenkin sattui. Joku tumma hahmo välähti mun silmäkulmassa niin kuin paremmassakin jännitysfilmissä ja meinasin jo raakkua, että ei enää, elä lyö, kun se oli mun vierellä ja kysyi, oliko kaikki okei.
Se oli ihan niin kuin mäkin. Valmis valloittamaan maailman. Ja kai mä rakastuin, ihan kunnolla, hollywood-style. Sitä paitsi, se pelasti mut sieltä rännin alta tukehtumasta omaan räkääni. Mä kerroin sille kaiken Jonista ja siitä, miten se oli mua kohdellut. Jokaisen mustelman ja henkisen arven mä kertasin ja jatkoin niin pitkään, kunnes tärisin tuolillani ja läikytin teetä sen matolle. En mä tiedä, mitä mä olin ajatellut, kun olin lähtenyt sen matkaan sairaalasta. Tiesikö sekään, mitä se oli miettinyt, kun oli pyytänyt sitä? Eikä se suuttunut edes siitä teestä, hymyili vaan ja kuivasi läikän parhaansa mukaan, ja mä tunsin itseni typeräksi sekoillen anteeksipyyntötulvani keskellä.
Musta tuntui, ettei se koskaan hermostunut mistään. Oikeasti. Olinhan mä ennenkin törmännyt näihin tyyppeihin, jotka väittivät kaikille olevansa niin rentoja ja cooleja, mutta saivat helvetillisen raivokohtauksen havunneulasen tippuessa tukan sekaan. Mutta se oli erilainen, sitä ei oltu repäisty suoraan kakkosluokan skeittileffasta ja siitäkin mä tykkäsin. Se sai mutkin avautumaan vähäsen. Kerran, kun liian monta röökiä oli sumentanut mun ajatukset, mä tempaisin puseroni helman korviin peittämään punehtuneita poskia ja näytin sille, ettei mulla ollut liivejä. Sen kieli tuntui lämpimältä mun ihoa vasten.
Yhden kerran me törmättiin Joniin, jonka katse lävisti mua baarin nurkasta. Se vilkaisi samaan suuntaan ja tunnisti mun kuvauksesta, kietoi kätensä mun ympärille, eikä tuntunut enää edes ajattelevan koko asiaa. Mä en viitsinyt tunnustaa sille, miten vaikea mun oli olla siinä, joten annoin sen taluttaa mut viereiseen pöytään ja vetää vielä tuolinkin mulle, niin kuin oikeat herrasmiehet. Kohta Jonikin oli siinä ja uhkaili, että mun olisi parempi lähteä matkaan tai muihinkin sattuisi. Se ei irrottanut otettaan mun kädestä ja käski Jonia itseään häipymään niin pitkälle kuin pippuri kasvaisi - olin aina tykännyt myös sen tavasta käyttää kieltä, pun intended - ja että se ei halunnut tästä mitään modernin yhteiskunnan westerniä. Ja ihan tuosta noin vaan Joni jätti mut rauhaan. Lopullisesti, sen viimeisen halveksuvan silmäyksen jälkeen.
Ja sitten sekin lähti. Mä löysin pöydältä kimpun valkoisia liljoja ja yritin keksiä, mihin ne viittasi, mutta mun päässä ei ollut muuta kuin tyhjää. Television perheleffassa laulettiin
yksi yö kuin koko elämä ja mä mietin, että ehkä meidän yö oli kestänyt neljä kuukautta.
