Kirjoittaja Aihe: Sänky vailla pakoreittiä (K7, novelli vanhuuden äärirajoilta)  (Luettu 2289 kertaa)

Poissa Nukkemestari

  • Halipulla
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 160
  • Söpöyskäsiterajoitteinen
Ficin nimi: Sänky vailla pakoreittiä
Kirjoittaja: Nukkemestari
Ikäraja: K7
Yhteenveto: Mitä minun iässäni pitäisi edes pelätä, kuolemaako?
A/N: Kaikki ne, jotka ovat nähneet esimerkiksi isovanhempansa riutumassa sairaalasängyssä, tietävät mistä puhun. Sivuan tässä niin vanhusten yksinäisyyttä, masennusta, sairaalaolosuhteita kuin eutanasiaa. Tämä pohjautuu kuulemaani keskusteluun erään naisen mummusta, joka pystyi vain makaamaan, koska sydän toimi hyvin heikosti, sekä oman mummuni kuolemaan. Ei ollut helppoa eläytyä kuolemaa tekevän ihmisen rooliin. Siinä oli jotain kovin ahdistavaa.
 

Sänky vaikka pakoreittiä

Joskus kai valkea katto oli hiukan kellertävän lian peitossa. Minua lukuun ottamatta kukaan ei kai ole huomannut sitä. Kuka muukaan tuijottaisi kattoa päivästä toiseen? Olen nähnyt jokaisen keltaisen atomin tarttumisen ennen niin valkeaan kattoon. Vasemmalla puolellani näen voisen sängyn ja siinä peiton. Peitteen alla on ilmeisesti toinen ihminen. Hengityksen rahina ja ajoittaiset yskähdykset paljastivat huoneessa nukkuvan ainakin kaksi muuta. Heitä en voinut nähdä, sillä en pysty hengittämään vähääkään istuvassa. Heikko sydän, näes. Eikä sitä olisi edes jaksanut. Ei kiinnosta.
En muista milloin olen tullut tänne. Enkä edes miksi oikeastaan olen tässä huoneessa. Aluksi minua pelotti koko ajan, mutta nyt olen jo tottunut. Mitä minun iässäni pitäisi edes pelätä, kuolemaako?

Seinät tuntuvat kaatuvan päälleni. Tahdon pois, täällä ei ole hyvä olla. Ahdistaa. Olen yksin. Tulkaa hakemaan minut.

Kuin tilauksesta joku avaa oven. En pysty näkemään sitä, mutta tunnen kuinka huoneen ilma kuollut ilma väistyy vähän ja tilalle tulvahtaa hiukan elävämpää.

Pari askelta ja näen tulijan. Hän näyttää tutulta. Kutsun häntä Marjataksi. Hän sanoo että hänen nimensä on Tiina ja väläyttelee nimikylttiään. Minä sanon, että Marjatta se on ja pitääkin olla. Hän hymähtää ja kysyy, onko kaikki hyvin. Sanon, että on, vaikka ei ole. Mitä yksinäisyyteni ja ajatukseni hänelle kuuluu?

En jaksa enää puhua. Niin hänkin näyttää päättelevän. Hän tarkistaa minut pikaisesti. Murahdan kuin vieraat kädet koskettelevat ja tunnen oloni hiukan häpäisyksi. En kuitenkaan jaksa protestoida sen enempää. Marjatta toteaa ruuan tulevan noin tunnin päästä ja että minun pitää painaa tästä ja tästä, jos tarvitsen jotain. Sitten hän jatkaa vierustoverini luokse ja niin edelleen. Hän poistuu. Tunnen, kuinka rakkoni alkaa huutaa hallelujaa. En jaksa kurkottaa painaakseni nappia, enkä ehdikään.

Lasken alleni.

Märkyys ei aluksi tunnu pahalta. Se vain painaa vaippojani. Sitten iskee häpeä. Olen elänyt kahdella vuosituhannella ja aivan liian monella vuosikymmenellä. Ja silti minulla on vaipat kuin vastasyntyneellä. Minä vihaan tätä, miksi minun täytyy olla täällä?

Tahdon kuolla.

Eläimetkin lopetaan niiden kärsiessä tai kun vanhuus alkaa vaivata niitä liikaa, eikä niiltä kysytä haluavatko ne sitä. Miksi minä, joka juuri ja juuri pystyn kääntämään päätäni ja puhumaan, en saa lopetuspiikkiä? Puristin nyrkkini yhteen ja suljen silmäni.

Tahdon-
Mokoma vonkale!