Ficin nimi: Mörkö
Kirjoittaja: Nukkemestari
Fandom: Sherlock Holmes
Tyylilaji: Seikkailu
Ikäraja: K7
Päähenkilöt: Mycroft ja Sherlock lapsina
A/N: Tunnelmaan pääsemiseksi suosittelen katsomaan ja kuuntelemaan
tämän videon sekä kuvittelemalla läpitunkevien silmien katseen sinuun…
Joo, juttelin mitä ficcaisin yöllä ja katsoin mörkö videota ja usean taskulampun valossa kirjoitetun yön tuloksena syntyi tämä. Jonkinlainen… lapsellisuus tai sadunomaisuus tuli tekstiin jotenkin mukaan, mutta oikeastaan se sopii. Sherlock on 8-9 ja Mycroft täten 15–16 mielikuvieni mukaan. Vaihteeksi pitempi oneshot!
MörköOli myöhäisen syksyn pimeä ilta ja nuori Mycroft Holmes oli hereillä salaa. Hän istui hivenen muhkuraisessa nojatuolissa lähellä sammuvaa takkaa, josta yhä huokui lämpö. Kädessään hänellä oli kirja mehiläisistä, jota hän luki täysin auvoisasti tietämättä, että häntä tarkkailtiin.
Hän keskittyi lukemaan tekstiä mehiläispesän hierarkiasta ja hunajan kemiallisista koostumuksista samaan aikaan kun joku tarkkaili häntä. Hän ei ollut huoneessaan yksin, sillä joku oli odottanut kärsivällisesti, että tämä nuori herra olisi täysin syventynyt sanojen maailmaan. Tämä joku hiipi pois raskaana roikkuvan verhon takaa kohti Mycroftin nojatuolia, matalana kuin käärme. Tämä joku kiljahti ja hyökkäsi.
Tämä joku tipahti Mycroftin syliin. Tämä joku oli nimeltänsä Sherlock Holmes, Mycroftin ylienerginen pikkuveli. Mycroft hivuttautui mahdollisimman kauas veljestään ikään kuin peläten tämän energisyyden tarttuvan häneen ja oli kuin ei mitenkään olisi pelästynyt tämän hyökkäyksestä.
”Mycroft, sinun pitäisi nukkua jo!” Sherlock sanoi kasvoillaan ilkikurinen ilme.
Mycroft luki kesken jääneen kappaleen loppuun, laski kirjansa ja loi Sherlockiin tympääntyneimmän katseensa.
”Suuremmalla syyllä sinun pitäisi olla sängyssäsi.”
”En kuullut kuinka olisit toistanut joka iltaiset toimenpiteesi, kuten sängyn kaiteeseen nojaaminen ennen vällyjen väliin pujahtamistasi, joten päättelin että et ole mennyt vielä huoneeseesi”, papatti pienempi poika äänen sävyllä, joka ärsytti Mycroftia suunnattomasti.
”Minua ei nukuta, joten hiivin tänne odottamaan sinua”, jatkoi Sherlock.
Mycroft tuijotti veljeään ja tuhahti: ”Hus siitä nukkumaan tai olet aamulla kiukkuinen ellet heti painu pehkuihisi.”
”Kyllä, jos tulet pian nukkumaan. Tuolla verhon takana ollessani näin mörön liikkuvan metsässä.”
Holmesien talon lähellä oli jo kauan, kenties ammoisista ammoista huhuttu jonkinlaisesta hirviöstä, möröstä, joka tarkkaili metsässä kulkijoita. Se ilmestyi näkyville vasta, kun auringon säteistä ei ollut jäljellä kuin haaleat merkit taivaanrannassa. Kukaan ei tiennyt mitä se teki. Toiset sanoivat että se söi ihmisiä. Erityisesti lapsia. Toiset sanoivat, että se kivetti heidät kuolon kylmillä käsillään.
Joka tapauksessa kaikki tiesivät, ettei metsään sopinut mennä pimeällä. Eikä varsinkaan yksin tai ilman valoa. Mörön tumma hahmo saattoi vaikuttaa tavalliselta kiveltä, kunnes huomasi sen kylmän, läpitunkevan tuijotuksen tai tunsi sen käsien kietoutuvan ympärillensä.
Mycroft Holmes ei loogisena ja yliluonnollista karttavana nuorena miehenä alkuunkaan hyväksynyt moisia puheita ja piti niitä potaskana.
”Lasten pelottelut eivät minuun tehoa, mutta jos se sinua helpottaa, tulen pian ylös jos jätät minut hetkeksi rauhaan lukemaan
kappaleen kuningattaren erottamisesta loppuun.”
Sherlockin katseessa kirkastui jokin ja tämä hypähti pois vastahakoisen Mycroftin sylistä.
”Selvä, mutta kun poistut kirjastosta, älä katso takanasi olevaa ikkunaa. Se voi tuijottaa sinua sieltä.”
”Hmph”, Mycroft tuhahti pikkuveljensä psykologiselle keinolle saada hänet vilkaisemaan ikkunaa, jonka takia hän näkisi ihmissilmälle epäedullisessa valaistuksessa jotain, mikä näyttäisi möröltä.
”Suoranainen vahinko, että pikku juonesi ei onnistu”, Mycroft sanoi tiukasti ja jatkoi: ”Sillä en omista mielikuvitusta. Hus, nyt nukkumaan,
pölvästi. Muuten minä kerron äidillemme, että valvot yömyöhään.”
Sherlock lähti heti leveä hymy ja lapsuuden innon värjäämä puna poskillaan.
Mycroft istui hiljaisuudessa, jonka rikkoi talon satunaisen narinan lisäksi vain kellon tikitys. Vain kymmenisen minuuttia luettuaan hän paiskasi kirjan kannen kiinni ja tarttui kynttelikköön, jonka kynttilät olivat palaneet jo yli puolen välin. Sitten hän vilkaisi ivallisesti ikkunaan.
Mörön hahmon saattoi erottaa ympäristöään hivenen tummempana metsän reunasta. Mycroft tuijotti sitä hetken omituinen ilme kasvoillaan.
***
Aamu valkeni, kuten tavallista, koleanharmaana. Heti herättyään Sherlock Holmes oli päättänyt kiusata veljeään oikein urakalla, käyttäen kaikki yöllä hänen päähänsä muodostuneet juonet ja kepposet.
Ehdottomasti yksinkertaisin niistä oli Mycroftin herättäminen. Niinpä hän hiipi huoneen ovelle, tarttui ovenkahvaan ja painoi sen alas hyvin hiljaa, sillä tiesi kahvan pitävän inhottavan kitinän nopeasti painaessa.
Sherlock Holmes tuijotti hetken veljensä tyhjää sänkyä, jota ei selvästikään oltu käytetty petauksen jälkeen.
”Mörkö”, hänen aivonsa kuiskasivat. Hän ryntäsi pois huoneesta etsimään taloudenhoitajaa, jota hän hiukan pelkäsikin, mutta joka kääntöpuolena tiesi kaiken talon tapahtumista.
”Anteeksi, tiedätkö missä veljeni on?”
”Huoneessaan minun käsittääkseni”, taloudenhoitaja vastasi, mutta Sherlock oli päätellyt vastauksen jo sekunti sitten taloudenhoitajan ilmeestä ja huulten liikkeestä.
Sherlock ryntäsi kirjastoon etsimään johtolankoja, jättäen taloudenhoitajan huutamaan jälkeensä ”Entäs aamiainen, nuori herra?”
Sherlockin aivot suorastaan huusivat ”ETSI JOHTOLANKA! ETSI MYCROFT!”
Päällä sen nojatuolin, millä Mycroft oli istunut, oli kirja. Sherlock tunnisti sen samaksi, jota hänen veljensä oli lukenut, jo ennen kuin näki sen nimen. Kirja oli selvästi laskettu kaikessa rauhassa, sillä se oli likiviivasuorassa.
”Ja tämän jälkeen Mycroft katsoi ulos”, Sherlock mumisi ja kohotti katseensa tuolin takana olevaan ikkunaan. Sherlock loikkasi muutamalla lyhyen jalkansa loikalla sen luokse.
Tällä kertaa vain metsä tuijotti vastaan.
Ikkuna oli aavistuksen raollaan. Sherlock kurkisti alas kukkapenkkiin. Siinä ei ollut jalanjälkiä, mutta se oli myllätty sikin sokin.
Vaikka Sherlock mieli hypätä itsekin suoraan ikkunasta, hän tajusi sotkevansa todisteet. Niinpä hän ryntäsi pääovelle, mutta kesken vinhan vauhdin joku tarttui hänen hivenen höröttävään korvaansa ja vauhti tyssäsi siihen. Sherlock vingahti taloudenhoitajan paasatessa: ”Nuori herra, te olette yöasussa, ettekä ole syöneet. Hopi hopi huoneeseenne pukeutumaan!”
Taloudenhoitaja puoliksi raahasi rimpuilevan pojan pukeutumaan. Sen poika tekikin, mutta syömään ei hän hopultaan ehtinyt, ja pakeni taloudenhoitajan käsivarren alta ulko-ovelle.
Kuului vain narahdus ja Sherlock livahti ulos. Metsän rajassa hän pysähtyi, henkäisi syvään ja teki jotain, mitä ei ollut vielä koskaan tehnyt yksin - astui metsään kohdasta, jossa Sherlock oli verhon takana vaaniessaan nähnyt mörön hahmon.
***
Mycroft Holmes nojasi tylsistyneenä harmaan puun runkoon pienen kukkulan laella juuri lukemansa kirja kädessään ja keittiöstä kähveltämänsä leivänpalat vain murusina vieressään.
Hetken tuumittuaan hän veti vilttinsä sivuun ja päätti lähteä. Toivottavasti häntä olisi jo hiukan kaivattu. Hän ei kuitenkaan mitään suur etsintää halunnut aiheuttaa, hänen pääsyynsä tähän juoneenhan oli vain pelästyttää hänen nokkava pikkuveljensä ja saada tämä puhumaan hoopoja möröstä, joka taatusti oli kaapannut Mycroftin.
Mycroft naurahti. Ehkä olikin aika mennä kotiin. Muuten hän saisi vielä kuolemantaudin istuessaan kylmässä. Siihen ei Mörön käsiä tarvittu.
***
”Ai, veljesi ei tullutkaan mukanasi?”
Mycroft oli hämmästynyt. Kukaan ei ollut huomioinut hänen katoamistaan. Paitsi hänen ylivilkas pikkuveljensä.
”Sherlock jätti aamiaisen väliin ja ryntäsi kuin mörkö kintereillään metsään, ilmeisesti etsimään sinua.”
Mycroftin silmät levisivät hiukan ja hän alkoi hotkia aamiaiseksi nauttimiaan pekonia ja kananmunaa. Tulikuuman teenkin hän särpi nieluunsa yhdellä siemauksella polttaen kielensä.
”Kiitos”, hän tokaisi ja paineli ulos, vaikka hänen ihonsa oli yhä viileä edellisen kerran jäljiltä.
***
Sherlockin lähdön ja Mycroftin paluun välissä ei ollut ehtinyt kulua tuntia pidempään, mutta talonväki huolestui todellisesti vasta seuraavan ruoka-ajan tehdessä tuloaan, sillä vähän väliä katoilevan pojan tiedettiin palaavan aina syömään. Sananlaskun sanoin, kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Yksi kerrallaan talon asukkaat ja pian myös kylänväki liittyivät etsintään.
Valon taittuessa yöksi alkoi joukosta kuulua mutinaa möröstä.
”Jos se ei ole vielä poikaa vienyt, niin pian se nappaa meistä jokaisen.”
***
Sherlock Holmes nojasi tylsistyneenä ja hänen vatsassansa olisi voinut kuvitella olevan tiikeri. Niin kovaa se mourusi. Sherlock tuhahti kuvailulle. Hän oli kirjojen lisäksi nähnyt tiikerin kerran eläintarhassa. Se ei ollut päästänyt ääntäkään.
Pimeäkin alkoi tulla. Äkkiä hän muisti kaikki tarinat möröstä ja kuinka se saalisti yöllä. Hän ikään kuin liimaantui paikalleen, eikä pystynyt liikkumaan.
”Hölmö!” Hän sätti itseään. ”Ei mitään mörköä ole olemassa!
Eihän?”
***
Mycroft Holmes vilkaisi kukkulaa, jolla oli itse istunut, jolla oli itse istunut aamulla. Sieltä ei tainnut kukaan vielä etsiä.
Hän marssi ylös rinnettä lyhty kädessään. Perillä hän näki luurangon nojaamassa puuhun. Hänen sydämensä sykähti hivenen normaalia kovempaa.
***
Puuta vastaan nojaava luuranko osoittautui hänen veljekseen. Ihan elävänä, tosin hivenen tärisevänä ja nälkäisenä. Kerrankin mielikuvitus oli tehnyt tepposet Mycroftille. Hän väitti tämän johtuvan väsymyksestä.
”Päättelin, että katosit ihan itse”, Sherlock pihisi nähdessään veljensä lähestyvän.
Ensitöikseen Mycroft antoi veljelleen luunapin.
”Hölmö.”
Sitten hän läimäisi tätä kevyesti.
”Typerys.”
Sitten hän kumartui veljensä puoleen ja halasi tätä.
Mycroft suoristautui ja kääntyi selkä veljeään kohti.
”
Idiootti. Alahan jo tulla niillä länkisäärilläsi ja äkkiä. Saat vielä satikutia kunhan kotiväki näkee sinut.
