Author: Culliina
Fandom: originaali
Genre: deathfic, fluffy, horror
General: K16
Warnings: -
Disclaimer: juoni ja hahmot ovat minun.
Summary: Rauha olisi vallannut hänet ja viimeinen ajatus, jonka hän ajatteli ennen kuolemaa olisi, että joku sentään välitti hänestä.A/N: Tapahtumapaikkana real Tampere, älköö traumautuko.Osallistuu haasteisiin
Kaikki tai ei mitään (5. Yksinäisyys, 7. Kadota, 11. Odotus, 18. Viattomuus ) ja
Tunne10.
Vaikka miljöö onkin aito, tapahtumat ja henkilöt ovat täysin fiktiivisiä eivätkä edusta todellisia henkilöitä eivätkä tapahtumia.// Celeporn muoksi ikärajan K-15 --> K-16 muuttuneen käytännön mukaisestiJa niin päättyi elämäni
Anni istui koulun ikkunalaudalla katsomassa bussien kulkua Pyynikintorilla. Oli hyppytunti ja melkein kaikki muut olivat tunnilla. Vain muutama IB-abi tuhersi esseetä nenä kiinni konseptissa toisen kerroksen aulassa. Viidettä kerrosta vallitsi autuas hiljaisuus ja rauha. Se oli Annin lempikerros.
Ylimmän kerroksen ikkunasta saattoi nähdä Tampereen leviävän alleen. Sieltä näki kaiken, kaiken oleellisen. Istuessaan ikkunalaudalla Anni kuvitteli kuinka ikkuna aukeaisi hänen selkänsä takana ja hänen ja maailman välinen raja häipyisi. Selkä kauniilla kaarella hän sulkisi silmänsä ja tuntisi ilmavirran yrittelevän kannatella häntä. Ilma oli kuitenkin yrityksistään huolimatta voimaton ja Anni leijuisi hetki hetkeltä lähemmäs veristä kuolemaa. Tuuli riepottelisi hänen hiuksiaan ja vaatteitaan ja hän näyttäisi enkeliltä. Rauha olisi vallannut hänet ja viimeinen ajatus, jonka hän ajatteli ennen kuolemaa olisi, että joku sentään välitti hänestä. Ilma oli yrittänyt pelastaa hänen henkensä.
Anni katsoi kelloa ja huokaisi. Hyppytunti maanantaina yhdestä puoli kolmeen oli kidutusta. Olisi ollut niin mukava lähteä jo kotiin, mutta viimeinen tunti oli vielä jäljellä. Kotiinkaan ei voinut mennä, sinne oli liian pitkä matka. Tai ei, ei Annin oikeaan kotiin ollut – Annin oikea koti oli lähempänä kuin kukaan arvasikaan. Nyt olisi hänen viimeinen maanantainsa.
Minuuttiviisari mateli eteenpäin. Onneksi käytävän kelloissa ei ollut sekuntiviisaria. Joku random oli levittäytynyt läheiselle sohvalle nuokkumaan puoli unessa. Anni tuhahti harmistuneena; nyt hän ei saanut olla rauhassa. Ei sillä, että nuokkuja olisi mitään huomannut. Annista oli vain mukava olla yksin hiljaisuudessa. Silloin saattoi antaa tunteen viedä ja olla välittämättä muiden mielipiteistä. Yleisesti ottaen muiden mielipiteet olivat Annista perseestä. Ihmiset olivat viisaudessaan niin typeriä.
Sanat lipuivat paperille Annin uppouduttua aineeseensa. Vaikka hän oli vasta lukion ensimmäisellä, suoritti hän silti äidinkielen luovan kirjoittamisen kurssia itsenäisesti. Olisi sekin poissa alta. Enää yksi novelli oli kirjoitettavana ja kurssi olisi hänen. Nyt oli tehtävä kovasti töitä, olihan Annin viimeinen maanantai. Olisi ikävää, jos kurssi jäisi viimeisestä aineesta kiinni ja kaikki jo kirjoitetut yksitoista olisivat turhia. Onneksi hän oli jo keksinyt hyvän aiheen novellilleen. Hän kirjoittaisi sen itsestään. Jäisi maailmaan edes jokin merkki Anni-nimisestä tytöstä, joka eli kuollakseen.
~*~*~
Kemia oli mielenkiintoinen aine. Anni piti kovasti atomien piirtämisestä, siitä kuinka ne loivat kiinteän verkoston, joka oli maailma. Huono puoli vain oli, että opettaja ei osannut
mitään. Tässä oli hyvä osoitus siitä, kuinka mielenkiintoisenkin aineen voi surkea opettaja pilata. Onneksi hän oli sentään pelkkä sijainen ja lähtisi koulusta tämän jakson jälkeen. Ehkä muut sen jälkeen saisivat hyvän opettajan. Vaikka mitäpä sillä oli väliä.
Anni kaivoi kassistaan vaivihkaa ruutupaperin ja jatkoi novelliaan.
Sillä miksi en vain kävelisi ulos ja antaisi pikkulintujen johdattaa? Ne kuljettaisivat minua eteenpäin, näyttäisivät polkunsa. Minä seuraisin niitä, luottaisin niihin. Ne veisivät minut kotiin. Kylmä joulukuun ilma ja taivaalta tihkuva märkä loska olivat pelkkiä lavasteita. Lavasteet peittivät totuuden ja yrittävät muuttaa tietämme. Pikkulintujen ansiosta pysyin reitillä ja kävelin. Pyynikinharju jäi taakseni, Rosendahlin ranta. Kuljin mitään näkemättä onnellisena kohti elämäni tarkoitusta.
Hetken koitettua jalkani pettivät ja romahdin maahan rännän tipahdellessa selkääni. Miten ruma ja heikko ihminen saattoikaan olla. Täristessäni siinä kenenkään näkemättä mieleeni nousi kuva itsestäni. Olin sinertävän kalpea, pakkanen ja räntä olivat luoneet päälleni jääpeitteen. Sotkuiset hiukseni olivat kovettuneet paikoilleen, sormeni murenivat väännettäessä. Olin kuin herkintä kristallia, joka tuli jättää siihen. Vasta kuolemassa saatoin olla kaunis. Siis kuuluin sinne.
Ajatus rauhoitti ja saatoin sulkea silmäni ja korvani maailmalta. Oli vain minä ja sade, yhdessä saisimme aikaan jotain kaunista. Hiljalleen aloin kadottaa jäätävän kylmyyden ja loiskahdukset vasten kasvojani. En tuntenut enää mitään, en lämpöä, en kylmää. Missään ei loistanut valkeaa valoa, joka kutsui luokseen. Omistuista, kaikki olikin vain elokuviin sepitettyä tarinaa. Tai sitten enkelitkin tiesivät minun kuuluvan tänne. En vetänyt viimeistä hengenvetoani, sydämeni ei lyönyt viimeistä kertaa. Ne vain olivat, jäivät tyhjän päälle. Elämän kadottua kristallipatsaasta se ei enää tarvinnut sydäntä.Maanantaiksi hän oli saanut kirjoitettua yllättävän paljon. Ehkä syynä oli kemianopettajan tylsistyttävä monologi taulun kanssa, ehkä yläkerroksen sohvalla nukkunut oppilas. Tyytyväisenä Anni kohotti katseensa paperista ja huomasi opettajan lukevan jotain tietokoneen näytöltä. Heidän tuli ilmeisesti tehdä tehtäviä. Vaikka mitäs suotta, saattoihan sitä aivan yhtä hyvin korjata pilkut tekstistä. Työntäen lukulasejaan paremmin päähän Anni kumartui jälleen novellinsa ylle ja alkoi käydä sitä läpi alusta alkaen lause kerrallaan. Tästä novellista ei puuttuisi yhtäkään pilkkua.
Eihän sillä loppuviimeksi ollut väliä.
Elämä oli loppuviimeksi vain tavuja tyhjällä paperilla keskellä sanojen loppumatonta verkkoa. Kun elämä oli kirjoitettu, se oli valmis. Minunkin elämäni valmistuisi ajallaan, se aika oli lähellä. Enää muutama kappale oli jäljellä. Vielä oli aikaa korjata virheet. Joitain virheitä ei vain voinut korjata – ne piti siis hävittää. Minun oli aika lakata katsomasta taaksepäin ja kadottaa kaikki ollut. Vain viimeisellä tarinalla oli väliä. Vaikka sisältö oli jo tuhrittu, saattoi ulkomuodon edelleen korjata. Tästä tarinasta ei puuttuisi yhtäkään pilkkua. Niin ihmiset vaativat. Tarinasta oli muodostumassa täydellinen.
Anni piti busseista. Ne kuljettivat hänet pois vanhasta kohti jotain uutta. Niiden tasainen tärinä ja hurina tuudittivat hänet uneen tuttujen maisemien lipuessa verkkaan ohi. Bussit olivat tuttuja ja turvallisia, jo pienenä lapsena Anni oli pitänyt niistä. Ehkä ne jonain päivänä veisivät hänet kotiin.
Annin ei edes tarvinnut sulkea silmiänsä nähdäkseen tutut tapahtumat.
On joulukuinen iltapäivä, kävelen alas lukion ulkorappusia matkalla bussiin. Bussin laituri on keskellä Pyynikintoria. Orastavan talven pakkanen on jähmettänyt veden saaden aikaan valkean kimmeltävän peitteen katujen päälle ja puiden oksille. Näkymä on kuin sadusta.
Kiirehdin askeliani ja kävelen oppilasvirrassa eteenpäin pitkin kivettyä polkua. Kotona odottaisivat tekemättömät läksyt ja puoliksi luettu Tuntematon sotilas. Äiti käskisi kattaa pöydän ja lähettäisi ruoan jälkeen kauppaan. Matkalla pitäisi viedä roskat ja hymyillä naapureille iloisesti. Elämässä kaikki oli niin hyvin, oli enää järjetön koti-ikävä.
Bussi seisoi jo laiturilla ja käynnisteli moottoriaan. Otin muutaman juoksuaskeleen ehtiäkseni siihen, seuraavan lähtöön olisi kaksikymmentä minuuttia. Satumainen jääpeite oli liukas eivätkä rusettiset korkokenkäni kannattaneet sillä.Horjuin hetken paikallaan yrittäen päästä tasapainoon. Kohtalo oli onneksi bussiinehtimisen puolella enkä menettänyt tasapainoa. Sen sijaan bussi oli jo ehtinyt lähteä.
Bussi oli edennyt vasta pari metriä, ehtisin kyllä siihen vielä. Vain muutaman sekunnin päästä en enää tiennyt aamuisen bussimatkan olleen viimeiseni.
Kohtalo ei sittenkään ollut halunnut minun ehtivän bussiin, se oli halunnut bussin vievän minut kotiin.
Kuusitoistavuotiaan lukiolaistytön murskaantunut ruumis vuosi verta timanttiselle jääpeitteelle Pyynikintorilla ihmisten huutaessa ja soittaessa hädissään hätänumeroon.Kotioven lukko naksahti Annin kääntäessä siinä avainta. Isä ei ollut vielä tullut töistä ja äiti oli ilmeisesti hakemassa pikkusisaruksia seurakunnan kerhosta. Yläkerrasta pauhasi taloa tärisyttävä tekno teini-ikäisen siskon fiilistellessä huoneessaan niin kovana, niin kovana.
Anni laski koululaukkunsa eteisen naulakkoon ja käveli keittiöön. Yhtä hyvin äidin tulevat käskyt saattoi tehdä jo etukäteen – eipä häiritsisisi myöhemmin. Koululaukku sai jäädä naulakkoon koko illaksi, yöksi ja aamuksi. Aamulla se lähti Annin mukana kouluun samanlaisena kuin edellisenä päivänä . Vain atomit olivat eri. Ei Anni kuitenkaan läksyjä olisi tehnyt, miksi siis purkaa laukkua vain voidakseen täyttää sen taas aamulla? Parempaa tekemistäkin riitti. Viimeinen tarina oli vielä kesken.
Mitä nopeammin, sitä nopeammin.
Jonain hetkenä koti tuntui olevan kaikkea olevaa lähempänä. Se oli ympärilläni piiritti kaikkeudessaan. Se oli tulevaisuus, jonka halusin tähän hetkeen. Halusni sen ympäriltä sisään. Sitä suorastaan janosi täyttymyksen tunnetta. Halusin saada kohtaloni täytettyä. Enää en malttanut odottaa.
~*~*~
Anni työnsi muistitikun koulun käytävän tietokoneeseen. Niin lähellä. Innostus ja helpotus kuplivat hänen sisällään tiedostojen vilistessä ruudulla. Valitse kaikki. Copy. Paste. Lähetä.
Nyt se oli tehty.
Vain muutama sekunti sitten kaikki oli ollut vielä epävarmaa, mikä tahansa saattoi mennä pieleen, seuraavaan saattoi vielä vaikuttaa, vaikkei sekään ollut varmaa. Nyt ei mikään ollut epäselvää, mikään ei enää kahlinnut Annia nykyisyyteen. Hän saattoi lähteä kotiin.
Askeleet tömisivät tunkkaisesti rappusissa Annin kulkiessa portaita ylöspäin. Viides kerros vain tuntui sopivalta paikalta. Ehkä Anni vielä muistaisi sen suuret ikkunat, lumihiutaleet näyttämässä tietä talvisin, mustekynän ja ruutupaperin tuoksun aikaisin aamulla. Ne Anni tahtoi ottaa mukaansa, kaikki muu saisi jäädä.
Ensimmäistä kertaa pelko iski Anniin; hän todella jättäisi kaiken, mitään ei ollut enää jäljellä. Hän oli tuulikaapissa, maailma ja koti odottivat oven takana. Se tulisi enää avata ja hän olisi perillä. Kaikki kirjaimet, paperille tuherretut sanat – ne jäisivät taa. Ehkä jopa muistot niistä. Anni ei kuitenkaan aloittaisi alusta – siellä ei olisi mitään. Kaikki vain olisi.
Vessan oli kalahti kiinni ja lukkoon. Peilistä kuvastui vastainen seinä ja julkiseksi vessaksi yllättävän puhdas vessanpönttö. Vihreä lappu ovessa käski sammuttaa valot ennen lähtöä. Siispä Anni painoi valokatkaisijaa ja valonsäteet häipyivät. Nyt peiliä ei enää näkynyt.
Anni oli ulkopuolinen. Veri virtasi pitkin hänen käsiään, tuskallinen hengitys pihisi ulos keuhkoista. Kaikki se vain tapahtui. Ne eivät olleet hänen huulensa, jotka imivät verta inhoten sen makua, eivät hänen hampaansa repimässä riekaleiksi sitä, joka joskus oli ollut lukiolaistyttö. Anni vain oli ja odotti pääsevänsä pois. Hän ei enää ollut osa ruumistaan.
Totuus on tarua ihmeellisempää. Saduissa itsensä syöminen olisi ollut helppoa – hampaat olisivat vain lohkoneet hänet ja jauhaneet sitten sopivaksi mössöksi vatsaan. Toimitus olisi ollut tuskallinen, mutta hän olisi selviytynyt siitä ja hänestä olisi jäänyt jäljelle vain muisto sekä tahrautumaton valkoinen kauluspaita.
Aivan kuin filosofian tunnilla! Kaikkia maailman pöytiä yhdistää idea pöydästä. Ehkä Annia ei kohta enää olisi lainkaan.
Se sattui. Sattui ihan julmetusti. Sanat eivät riittäneet kuvaamaan, miltä tuntui upottaa hampaat omaan valtimoon ja niellä kaikki mahdollinen. Monesti Annin oli pysähdyttävä vetämään henkeä, mutta aina hän jatkoi.
Ihmistä ei oltu luotu nielemään itseään. Niinpä vessanpönttö sai omakseen suuren osan Annia. Mitäpä sillä olisi ollut väliä? Hän oli jo matkalla pois, ei koskaan enää palaisi. Annille oli se ja sama, mitä hänestä ajateltaisiin (vai ajateltaisiinko ollenkaan) ja mitä hänestä jäisi jäljelle. Ei hän enää palaisi.
Oli pimeää. Ainoa valo heijastui vessanoven alta käytävästä. Anni ei enää pysynyt pystyssä. Tuntui kuin hän olisi nähnyt oman itsensä kaatuvan lattialle. Samalla hän tunsi vellovan inhon ja pahoinvoinnin vatsassaan ja näki silmiensä harittavan. Tuskaisen tyhjä ilme oli kovettunut hänen kasvoilleen. Lattialla oli verta, ilmassa oli verta. Kuvottava tuoksu oli vallannut vessan sekoittuen sitruunaisen pesuaineen imelään hajuun.
Hurmaavaa. Hän oli ollut typerä kuvitellessaan voivansa syödä itsensä; vatsa ja jalat olivat täysin koskemattomat ja siinä hän makasi lattialla! Ihminen oli niin heikko fyysisine ja henkisine rajoitteineen.
Sydän pumppasi rinnassa tuskallisen kovaa. Se yritti epätoivoisesti pitää hengissä tytön, joka oli jo kuollut. Aivot tarvitsivat happea. Anni kohottautui ylös. Tuo hemmetin paukuttaja saisi jo lopettaa! Eikö hänen ruumiinsa ymmärtänyt, että se vain pitkitti ja teki tuskallisemmaksi sen, mikä oli jo tapahtunut? Anni oli jo mennyt, ruumis piti enää hävittää. Aivan kuin rikoselokuvissa.
Kompuroiden Anni tukeutui pesualtaaseen. Sen valkoiselle pinnalle valui puhtauden likaavia eritteitä, jäänteitä elämästä. Anni muisti joskus pesseensä siinä kätensä. Ja jokaisen lavuaarin päällä oli nelikulmainen peili. Sitä Anni tarvitsi. Sokkona hän yritti huitoa sitä saamatta aikaan minkäänlaista vahinkoa. Raadellut, veriset kädet olivat liian heikot ja liukkaat rikkomaan peiliä. Niinpä hän iski päänsä kaikin voimin sinne, missä odotti peilin olevan. Lasinsirut lävistivät hänen otsansa, kasvonsa. Lisää verivanoja valui. Ensimmäistä kertaa Anni huusi. Tuskan parkaisu karkasi hänen huuliltaan lasinsirpaleiden porauduttua oikean silmäluomen läpi. Maailma muuttui astetta pimeämmäksi.
Peilin lasisia sirpaleitä oli ympäriinsä ja Anni hamusi niitä käsiinsä. Hän tunsi voimien heikkenevän, elämän valuvan hänestä ulos yhä nopeutuvaa tahtia.
Hyvä. Nyt oli viimeistelyn aika.
Jokaisen sirpaleen, jonka Anni käsiinsä sai, hän käytti fyysiseen tuhoamiseensa. Vatsaan, kasvoihin, nieli alas kurkusta tai iski syvälle reiteen. Kaikki kelpasi. Aika oli käymässä vähiin. Viimein hänen käteensä osui kaunis, suuri ja terävä sirpale. Sen hän löi läpi sydämensä.
Kohtalo on. Joskus se oli lyhyt; sen luojat vasta harjoittelivat. Vuosisatojen ajan se piteni pitenemistään. Sitten ihminen oppi hallitsemaan sitä, syrjäytti luojat.
Luojat vihastuivat, he eivät enää olleet herroja. Kostoksi maailmalle he lyhensivät kohtaloja: kaikki eivät edes saaneet sitä. Ihmisten elinikä lyheni ja lapsikuolleisuus ja keskenmenot yleistyivät.
Ihmiset alkoivat kuolla nuorempina (heikkouteen, joko psyykkiseen tai henkiseen). Kuoltuaan he hajosivat muuttuen atomeiksi tylsässä maailmassa. Fiksuutensa ansiosta he jäivät loukkuun maailmaan. Fiksuutensa tähden he eivät edes unelmoineet siirtymisestä eteenpäin. Fiksuutensa tähden he eivät ymmärtäneet, että on ehkä muutakin kuin vain olevaa ja olematonta.
Enkä minä ollut poikkeus. Oma kohtaloni loppui aikanaan. Se aika meni jo. ~*~*~
Opettajan silmissä kimmelsivät kyyneleet ja nyrkkiin puristettu paperi tipahti lattialle. Anni oli vain kuusitoistavuotias. Eikä hänen olisi tarvinnut kuin lukea yksi luovan kirjoittamisen aine aikaisemmin.
