Nimi: Älä unohda minua
Kirjoittaja: malla
Paritus: Septima/Aurora
Lajityyppi: romantiikka, yleisdraama
Ikärajasuositus: K-7
Muuta: WoooT3-haasteficci. Alkuperäinen haaste oli seuraavanlainen:
Paritus: Septima Vektor/ Aurora Sinistra
Lajityyppi: yleisdraama ja/tai romantiikka ja/tai silkka seksi (PWP)
Ikäraja: S -> K-18
Yhteenveto(ehdotus): Professori Vektor opettaa numerologiaa ja Sinistra tähtitiedettä, molemmissa pyöritellään numeroita. Professorit lyövät asian x vuoksi viisaat päänsä yhteen. Korkeita ikärajoja halutessasi he lyövät jotain muutakin yhteen kuin päänsä.
Alkuperäinen yhteenveto ei onnistunut, ja aloitettuani miljoona kertaa alusta lopputuloksena syntyi tämä. Betaamattomalla triplaraapaleella mennään.
Älä unohda minua
Se oli ensin vain harmittomia katseita, ujoja hymyjä ja pehmeitä sipaisuja vaalealla iholla. Se oli viatonta ja samalla uhkarohkeaa; pientä leikkiä, jolla tehtiin pitkistä työpäivistä miellyttävämpiä ja kiinnostavampia. Se alkoi vuoden 1993 joulujuhlissa – muutama pikari liikaa hunajarommia ja Auroran sammaltava ääni muuttui pehmeäksi ja kujeilevaksi. Seuraavana keväänä Aurora hiipi Septiman työhuoneeseen, tarttui pakkaavaa naista hellästi kädestä ja veti tämän itseensä kiinni. ”Älä unohda minua”, Aurora oli kuiskannut hymyillen, painaen pieniä suudelmia toisen otsalle, poskille ja kaulalle. Huulille.
Eikä Septima voinut unohtaa toisen tuoksua, sitä miltä paljas iho tuntui omaa vasten, miten pehmeät kädet vaelsivat kylkiluilla, taikka sitä lämpöä mikä levisi hänen sisällään Auroran katsellessa häntä hymyillen. Koko kesäloman Septima odotti, kirjoitti satoja kirjeitä joita ei kuitenkaan hennonut lähettää, katseli taivaalle odottaen edes yhtä riviä tekstiä, rummutti keittiön pöytää sormillaan ja joi aivan liian paljon vahvaa kahvia. Viimeisellä lomaviikolla epäilys ja häpeä juurtuivat hänen mieleensä; entä jos Aurora olikin vain pelleillyt hänen kanssaan, käyttänyt häntä pelinappulana rakkauden julmassa pelissä, hakenut vain hetken huumaa välittämättä seurauksista? Entä jos tämä oli kertonut muille kuinka vastuuton ja sinisilmäinen Septima oli, kuinka helppoa oli saada hänet rakastumaan, antautumaan?
Septima veti syvää henkeä, kopautti kerran jylhää ovea ja astui sisälle. Hänen kollegansa hymyilivät – oliko se ivallista – ja tervehtivät häntä maireasti – oliko se piiloteltua huvittuneisuutta – kun hän käveli istumaan paikallensa. Hän vaistosi toisen polttavan katseen itsessään, pakottautui pysymään paikoillaan ja tuijottamaan rehtoria, joka toivotti heidät taas tervetulleiksi uudelle lukuvuodelle. Tervetuliaispuheen jälkeen Septima kieltäytyi kakuista ja pullista, karisti huolestuneen Minervan kannoiltaan ja suuntasi sydän pamppaillen työhuoneeseensa.
Epävarma koputus palautti hänet takaisin todellisuuteen, sai hänet kiukkuisesti pyyhkäisemään karanneet kyyneleet hihaansa ja avaamaan oven.
”Niin?”
”Sinä siis unohdit minut?”
Septima puri kieltään yrittäen lukea toisen kasvoilta viestiä, tunteita, ajatuksia. Kun ne pysyivät ilmeettöminä, hän astui lähemmäs.
”En.”
”Hyvä.”
Muuta ei tarvittu – Auroran huulet kääntyivät hymyyn ja tämä veti toisen syleilyynsä.