Otsikko: Enemmän sinua
Kirjoittaja: Jolandina
Esilukija: Kuurankukka
Ikäraja: K-12
Paritus: Dean/Castiel
Tyylilaji: lohturomantiikkaa
Vastuuvapaus: Supernatural-fandom kuuluu luojilleen, tällä ei tehdä rahaa eikä ole tarkoitus loukata ketään.
Tietämättään, tai ehkä tiedostaenkin, enkeli on asettanut kätensä juuri sille kohdalle, jossa hänen kädenjälkensä on palaneena Deanin ihoon.Alkusanat: Tätä aloitellessa radiosta soi Teleksin Siivet, ja se antoikin jonkinlaista inspiraatiota tähän, nimeen etenkin. Mulla on liikaa aikaa pohtia eri vaihtoehtoja töissä, muttei kuitenkaan mahdollisuutta kirjoittaa ideoita ylös, joten suurin osa niistä katoaa. :F Jostain syystä päätin kirjoittaa tämän raapalesarjana, ja tulikin kolme raapaletta sekä yksi tupla. Koska oon säästeliäästi vasta neloskautta katsomassa, enkelifaktat saattaa olla vähän hukassa. Lohduttaudun sillä ettei Deanillakaan ole tässä vaiheessa paljoakaan faktoja selvillä : P Kuurankukkaiselle suurkiitokset rohkaisusta! <3
Fanfic-suomi LJ-yhteisön tärkkelyshaasteeseen. Enemmän sinua”Dean.” Ääni on hiljainen ja enemmän kuin häivähdyksen huolestunut. ”Kunpa vain tietäisin..”
Castiel laskee kätensä Deanin olalle, ja Dean värähtää kosketuksen alla. Tietämättään, tai ehkä tiedostaenkin, enkeli on asettanut kätensä juuri sille kohdalle, jossa hänen kädenjälkensä on palaneena Deanin ihoon.
Vaikkei suoraa ihokontaktia olekaan, kosketus lähettää väristyksen kulkemaan Deanin selkärankaa pitkin. Sähköinen jännite tuntuu räiskyvän ja kipunoivan Deanin sisällä, mutta kaiken mielihyvän lisäksi, tai ehkä sen vuoksi, hänen on hankala olla. Hän kavahtaa kosketuksen tieltä. Castiel ei näytä huomaavan mitään.
”..voisin tehdä mitä tahansa.”
”Mä olen ihan okei.”
Helpompi olla vahvempi kuin onkaan kuin näyttää olevansa heikko ja avun tarpeessa.
***
Dean herää hikisenä ja vavisten, tärykalvoja raastavan äänen yhä kaikuessa korvissa, epämääräisten hahmojen tanssiessa punaisen ja mustan sekasotkuna verkkokalvoilla.
Hän ei muista mitään, mutta silti kaiken. Ja yksikin muisto on liikaa.
Turhautuneena Dean nousee istumaan ja astelee nukkuvan Samin ohi motellihuoneen pesutilaan, hiljaa ja valoja sytyttämättä. Onhan hän kokenut synkempääkin pimeyttä.
Kasvoille pirskottuva viileä vesi haalistaa unikuvia hieman, muttei saa pahaa oloa väistymään pois mielen perukoilta. Tiedossa olisi taas yksi uneton yö. Samin tasainen hengitys ja kellon aivan liian hidas tikitys muodostavat todellisuuden Deanille hämärään.
Tämä todellisuus on kuitenkin vähemmän piinaava kuin toinen hänen päänsä sisällä. Eikä sitä pääse karkuun.
***
”Sam otti minuun yhteyttä”, Castiel selittää vakavana samalla kun nousee istumaan muuten melko karun huoneen ainoalta nojatuolilta.
Dean vastustaa halua pyöräyttää silmiään. Niinpä tietenkin, Sammy on ollut taas asialla. Miksei kukaan uskonut, että hän oli okei? Pärjäisi kyllä.
”Kyllähän sinä tiedät, ettei tämä voi jatkua näin?”
Niin, ei voikaan. Cas voisi jättää hänet rauhaan, sillä hänen mielensä on tarpeeksi sekaisin ilman että enkelin läsnäolo sekoittaa sitä lisää. Tihentää hengitystä, saa melkein punan nousemaan kasvoille ja ajatukset täysin muualle kuin pitäisi. Toisaalta ne ajatukset eivät tunnu ollenkaan pahalta..
Enkeli ei poistu hänen päänsä sisältä sen paremmin kuin epämääräiset muistot helvetistäkään. Eikä Dean edes haluaisi Casia pois mielestään.
Castiel ei kuitenkaan tunnu lukevan Deanin ajatuksia. Eipä tietenkään, silloin kuin se olisi kaikkein kätevintä. Kuinka Dean voikaan olla varma siitä, että Cas osaisi auttaa häntä. Vain Cas, ei kukaan muu. Osaisi tavalla, jota hän tuskin uskaltaa itsekään kuvitella. Saati sitten toivoa.
Kun Castiel astuu lähemmäs, kädet Deania kohden ojennettuina, ärtyneenä itseensä kun ei osaa auttaa, Dean ei kykene enää hillitsemään itseään. Heti kun Cas on tarpeeksi lähellä, hän iskee huulensa tämän huulille, purkaa epätoivonsa, turhaumansa ja väsymyksensä tähän. Ja Cas antaa hänen tehdä niin. Ottaa hänet vastaan. Haluaa auttaa häntä, miten vain pystyy.
***
Ensimmäisten aamuauringonsäteiden löytäessä tiensä verhojen raosta motellihuoneeseen Dean herää pitkästä aikaa hyvin levänneenä. Cas on liikehdinnästä päätellen jo hereillä, jos on nukkunut ollenkaan. Mistäpä enkeleistä tietäisi. Dean hymähtää päässään olevalle mielikuvalle enkelijoukosta nokosilla.
”Nukuttiko hyvin?” Castiel kysyy, ilme totisena mutta huolehtivaisena.
”Paremmin.” Dean koettaa kuulostaa raukealta ja rennolta, vaikka Casin läheisyys saa hänet tuntemaan olonsa kaikeksi muuksi. Sähköiseksi,
himokkaaksi.”Sanoinhan, että voin antaa sinulle mitä vain tarvitset”, Castiel hymyilee hieman, tyytyväisenä itseensä.
”Enhän minä tarvinnut mitä vain, vaan pelkästään enemmän sinua.” Dean päättää pohdintansa Casin huulille, ja tämä on enemmän kuin valmis uusintakierrokseen.
Sotajoukot saavat odottaa vielä hieman pidempään.
