Hahmojen luonti

[Beelsebutt]

Niilo, joka pelastaa maailman, tulee kaiken kansan tietoisuuteen kultivoituneena sankarina! Niilo, aikamme erinomaisin yksilö!

Mä en voi sille mitään, jos repäsen liian "tavallisen" nimen, siitä tulee koominen. Mikko olis parempi kuin Niilo. Mutta Mikolla on toisaalta mulle henkkoht merkitystä nimenä ja sillä on tietty leima, joten ei Mikkoakaan

[Lizlego]

Mä kieltäydyn systemaattisesti koskaan edes harkitsemasta nimien merkitystä, koska oikeasti mua ärsyttää, jos nimestä voi edes vähän arvata henkilön kohtaloa tai luonnetta.  Mä mieluiten nimeäisin henkilöni aivan älyttömästi juuri siksi, ettei nimeen tulisi ylimääräistä latausta tai sitten antaisin keskivertonimen, joka on monella. Mä vieläkin kiehun kiukusta, kun kaveri sai NOVA-kisassa negatiivista palautetta siitä, että oli antanut tarinan sankarilleen tavallisen amerikkalaisen nimen Andrew.  (Se oli ottanut huomioon sen, että amerikkalaisella henkilöllä oli siinä taustassa suurempi mahdollisuus päätyä avaruusseikkailuun kuin vaikkapa suomalaisella  ) Siis WTF? Musta on uskottavampaa, että Suomessa seikkailuun joutuu Pertti kuin että siihen sattumalta ajautuisi joku supisuomalainen, jonka nimi olisi Ridge. 

Sinänsä lukiessa mua ei nimet juuri haittaa.

[Sarelon]

Mä valitsen joskus nimiä merkityksen perusteella, mutta tärkeämpää on se, että nimi kuulostaa oikealta. Säännöt on tehty rikottaviksi -originaalin kanssa mulle kävi tosi hassusti: ongelmoin ihan sairaan pitkään miespäähenkilön nimen kanssa ja lopulta länttäsin sille nimeksi Adrian, vaikka se ei tuntunutkaan aivan sopivalta, mutta jotain siihen piti saada. Noh, hahmo sitten kasvoi nimeensä kiinni... mutta sen persoonallisuus muuttui aika lailla, kuten myös mun mielikuva sen ulkonäöstä. Olisin alun perin halunnut nimen, jossa olisi ollut O- tai U-kirjain, koska se olisi sopinut sille hahmolle paremmin: Adrian on prototyyppiään aika lailla poikamaisempi ja ärsyttävämpi. Toisaalta sitä on ihana kirjoittaa.

Käytättekö te muuten ikinä apuneuvoja nimien etsimiseen? Mä käytän babynames.comia, joka on aika hyvä sivusto kun pitää löytää ulkomaanelävien etunimiä. Suomenkielisten kanssa yleensä vain lätkäisen jotain, joka ei kuulosta liian tyhmältä.

[Lizlego]

Mä oon joskus yrittänyt käyttää fantasianimigeneraattoreita, mutta mieluummin jotain kautta keksisin silti nimet ihan itse. Silloin ne tuntuvat jollain tavalla henkilökohtaisemmilta, vaikka se nimi ei enne olisikaan. Mä yritän tietoisesti välttää antamasta henkilöille nimiä, jotka ovat minusta "hyvänkuuloisia" tai joihin itse olen mieltynyt vahvasti, koska pelkään, että sellaisella nimellä varustetusta henkilöstä tulisi helpommin tarinan Mary Sue tai Gary Stu. 

[zcuny]

Mä teen nimien kanssa usein niin, että jos vihaan jotain nimeä koko sydämeni pohjasta (esim. Max, joka tuo mieleen hyllyvän maksan), kirjoitan vaikkapa tästä Max-nimisestä hahmosta niin viehättävän pikkunovellin, että rakastun nimeen ja rakastun jokaiseen Max-nimiseen. Sinänsä nimillä ei ole mitään merkitystä, nehän ovat vain nimiä. Pyrin mahdollisimman tavallisiin, mutta kuitenkin kivoihin nimiin.

Jos mä nyt lähtisin tästä luomaan uusia (uskottavia) originaalihahmoja se olisi pirun haastavaa, mutta onneksi mulla on se etu, että ainoat hahmot joista tällä hetkellä kirjoitan ovat minulle tuttuja jo (vasta?) viiden vuoden takaa. Mun ei enää juurikaan tarvitse pitää niiden luonteenpiirteistä kiinni, koska ne on kehittyneet omanlaisikseen omaan tahtiin, enkä mä ole enää vähään aikaan yrittänytkään puuttua siihen. Pyrin luomaan mahdollisimman realistisia hahmoja kaikkine virheineen ja ihanuuksineen ja pistän jokaiseen jotakin itsestäni. Päähenkilö, jonka näkökulmasta kerron, on melkein kopio itsestäni, enkä yritä kaunistella. Muut hahmot esittäytyvät tarinassa juuri niin etäisinä kuin päähenkilö heidät kokee. Jos joku yrityksistäni huolimatta jää etäiseksi, en väkisin yritä tehdä hänestä moniulotteista vaan jätän niilleen. Samaten jos joidenkin hahmojen kemiat eivät kerta kaikkiaan kohtaa, en pakota heitä yhteen. Pieni ongelma tässä onkin, että mä harvoin saan miehet rakastumaan naisiin ja päinvastoin, vaikka miten yritän.

Ulkonäkö kieltämättä oli jutun alkuvaiheessa kauhean tärkeä, mutta koska sitäon vaikea kuvata sujuvasti ja ei-häiritsevästi, olen päätynyt siihen että antaa lukijan muodostaa tyypistä oma mielikuvansa jos kokee tarvetta siihen. Toisaalta tämä on muutenkin mulle sopiva tapa, koska monesti kirjoja lukiessa jostakin tyypistä tulee selvä kuva jonka haluaisin pitää, mutta jonka kirjailija rikkoo omalla mielikuvallaan. Ei tule pettymyksiä.

[DWW]

Minun hahmoni tuppaavat usein tarinoissa olemaan hyvn seksuaalisesti puoleensavetäviä ihmisiä. Tämä johtuu siitä, että monet tarinani lähtevät seksifantasiasta, joka muuttuukin puolivahingossa tarinaksi, jossa seksillä ei välttämättä ole lainkaan merkitystä. Toisinkin voi toki mennä. Eräässä tarinassa päähenkilön piti aluksi olla erittäin miehekäs ja ruma (mutta erittäin badass) nainen. Noh, kiinnyinkin siihen hahmoon niin, että se "ruma" muuttui ilmaisuksi "ei mikään perinteinen kaunotar, mutta kuitenkin viehättävä". (Hahmo syntyi parodiana siitä, että sekä elokuvissa mutta etenkin sarjakuvissa supervahvat taistelijanaiset omaavat täydellisen pornostaran vartalon, eivätkä yleensä kovankaan tappelun jälkeen näytä siltä, että olisivat ottaneet turpaan.)

Itse hahmokehittelytilanteessa mietin jotain kohtausta juonessa - keitä tilanteessa on mukana ja miksi he toimivat niin kuin toimivat? Siitä sitten homma lähtee rönsyilemään tutkimusmatkaksi siihen, kuka hahmo oikeastaan on. Musiikilla on muuten vahva osuus tässä - niin kuin yleensäkin silloin, kun suunnittelen tarinoita. Jotkut kappaleet tai artitstit assosioituvat erittäin vahvasti tiettyihin tarinoihini. Tietyissä kappaleissa on vain sitä jotain, mikä sopii suunnittelemaani hahmoon ja sitä kuunnellessa tavallaan koko ajan muistaa kyseisen hahmon/tarinan/kohtauksen "tunnelmaan". Joskus ko. biisi on saattanut saada koko inspiraation aikaan alun perin. Olenko ainoa, joka tekee näin?

[Lizlego]

Et ole ainoa.  Mä käytän myös musiikkia ja kappaleita hyväkseni. Niiden avulla saavuttaa yleensä sen oikean kirjoitussävyn paljon helpommin kuin muuten ja muistaa, että minkä sävyinen tarinan tai hahmon pitikään olla. Toi siis toimii erityisesti silloin kun kirjoitan vakavampaa tekstiä ja yleensä silloin musiikkina on jotain metallimusiikkia tai joku hitaampi tunnelmallinen kappale. 

[DWW]

Musiikki tosiaan on toimiva tunnelmanluoja.

Mutta sitten aivan eri aiheeseen. Olin jo eilen kirjoittamassa tähän hahmojen hyvä/paha/harmaa-akselista, mutta koneen tökkiminen poltti päreet. (Olen vanhempieni luona hoitamassa koiraa heidän poissaollessaan. Paljon aikaa jauhaa paskaa. ) Moraalisesti harmaalle alueelle sijoittuvien hahmojen ongelma nimittäin on usein se, että hamoista yritetään tehdä samaan aikaan tosi cooleja. Sitten väitetään, että tämä nyt on sitä aikuista lähestymistapaa kun raiskataan ja tapetaan. (Puhun nyt lähinnä elokuvista ja sarjakuvista, sillä niissä tämä ilmiö on ollut jo jonkin aikaa hyvin suosittu, mutta toki sen voi yleistää myös muuhun tarinointiin.)

Ei siinä sinänsä mitään, jos päähenkilö on antisankari, joka silpoo ihmisiä kappaleiksi ja käyttäytyy toisinaan kuin kusipää. Se voi olle erittäin viihdyttävää, ja sijoittuuhan se hahmo kieltämättä moraalisesti epäselvälle alueelle. Tykkään itse esimerkiksi Sin City -elokuvasta ja sarjiksista (Frank Millerin työt ovat muutenkin paraatiesimerkkejä tästä lähestymistavasta). Mielestäni tämä ei kutienkaan ole mikän ratkaisu sille kaksiuloitteiselle hyvä/paha ongelmalle - se on vain ikään kuin alakategoria niiden kahden alla. Löytyy mustaa ja valkoista muttei vieläkään sitä niiden varsinaista sekoitusta, harmaata.

Moraalisesti monisäikäisten hahmojen luominen on yllättävän vaikea tehtävä, joka vaatii paljon aikaa ja hahmokehitystä sekä kirjoittajalta kykyä nähdä ja esittää luontevasti ne pienet ihmisyyden vivahteet. Eikä siihen tarvita välttämättä joka suuntaan lentäviä suolenpätkiä ja nihilististä arvomaailmaa tarvita, vaikka se kieltämättä nostaa myyntilukuja. Loistava esimerkki tästä kirjoitustavasta on mielestäni Alan Mooren Watchmen, josta suurelle yleisölle on varmasti tutumpi sen elokuvaversio. Siinä hahmoja on hieman virtaviivaistettu ja väkivalta nostettu gore-asteelle. Joka tapauksessa hahmot ovat ihastuttavan epätäydellisiä ihmisiä - puhumattakaan tarinan lopusta, jonka moraalinen oikeutus jää mielestäni täysin auki.

Frank Millerin ja Alan Moore olivat muuten keskeisessä asemassa 80-luvulla alkaneesta supersankarisarjakuvien "aikuistumisessa", joka myös on varmasti osaltaan vaikuttanut nykypäivän trendiin, jossa Hollywood tekee vanhoista sarjakuvista yms. "synkempiä" versioita. Jos jotain kiinnostaa.

Oho. Tulipas avautuminen.

[Miss Ter]

Mikäli kirjoittaa ns. realistista tekstiä, hahmon nimeksi ei periaatteessa saisi valita sellaista, jolla on hirveästi merkityksiä ja on sitä kautta täydellinen hahmolle, sillä oikeastihan ihmisille vaan läntätään joku nimi, joka ei välttämättä sovi sille persoonalle ollenkaan, tai joka on vaan nimi ilman mitään sen suurempaa.

Hei mutta entäs Pekka Pouta?
..oli pakko juu.

Minulla ei ole ongelmia niinkään hahmojen keksimisen kuin päähenkilön valitsemisen kanssa. Jotenkin kiinnostun liikaa sivuhahmoista, kehittelen niille konflikteja ja juonenkäänteitä ja ennen kuin huomaankaan on koko tarina on levähtänyt käsiin. Kaikkein pahin jos jonkun pitäisi matkan varrella kuolla - näen jokaisella hahmollani liikaa potentiaalia jotta niitä voisi tappaa.

Juonellista (eikä pelkkää hömppää) fanfictionia on tosi vaikea kirjoittaa. Nimittäin jos saa jonkun idean "mutta entäpä jos.." ja sitten sitä on käytännössä pirun hankala toteuttaa, koska hahmot ei tunnukaan taipuvan niihin käänteisiin. Tai ehkä tää ongelma on vain mulla

[Celeporn]

Mikäli kirjoittaa ns. realistista tekstiä, hahmon nimeksi ei periaatteessa saisi valita sellaista, jolla on hirveästi merkityksiä ja on sitä kautta täydellinen hahmolle, sillä oikeastihan ihmisille vaan läntätään joku nimi, joka ei välttämättä sovi sille persoonalle ollenkaan, tai joka on vaan nimi ilman mitään sen suurempaa.

Hei mutta entäs Pekka Pouta?
..oli pakko juu.

Haha, no joo totta 
Kyllähän noita aina todellisuudessa sattuu, mutta sen uskottavuus on silti aina vähän niin ja näin - onhan Pekka Poutakin joutunut ties miten moneen kertaan vakuuttelemaan, ettei ole vaihtanut nimeään, ja silti aina joku väittää, ettei kyseessä todellakaan ole miehen ristimänimi.

Kaikkein pahin jos jonkun pitäisi matkan varrella kuolla - näen jokaisella hahmollani liikaa potentiaalia jotta niitä voisi tappaa.

Hahmojen tappaminen on muuten oikeasti hirveän hauska juttu, siis ainakin näin ajatustasolla. On ihan ymmärrettävää, että hahmoa, jolla on paljon potentiaalia tarinan kannalta, on kirjoittajan vaikea listiä, mutta mä taas tykkään juuri sen vuoksi tappaa niitä. Kaikkein siisteintähän olisi onnistua luomaan sellainen hahmo, joka on keskeisessä asemassa ja vaikuttaa olennaiselta loppuun asti, ja sitten vetää matto lukijan jalkojen alta tappamalla hahmo tarinan puolessavälissä. Mun mielestä makeinta lukijana on just se, että voi yllättyä, kokea ehkä jopa niitä tunteita mitä tarinan hahmotkin, ja ettei kaikkea kirjoiteta ihan loppuun asti. Esim. jonkun hahmon kuollessa jotkut salaisuudet saattavat jäädä lopullisesti salaisuuksiksi, ja tietty on aina siistiä saada mahdollisuuksia jossitteluun.

[Miss Ter]

Joo olet ihan oikeassa kyllä, juonen takia on se hahmo joskus pakko tapattaa ja pystyttävä valitsemaan niistä monista tarinoista se yksi, jonka haluaa kertoa. Olihan Pottereissa Siriuksen kuolema sinänsä aika yllätyksellinen, eihän sen hahmo ollut kunnolla päässyt oikeuksiinsa ennen kuin jo poistui näyttämöltä. Toisaalta hänen hengissä säilymisensä olisi varmaan hankaloittanut seiskakirjaa.

Musta olis hauska joskus kirjoittaa tarina, jossa ns. päähenkilö kuolee ja juonen eteenpäin vieminen siirretäänkin jollekin sivuhahmolle.. Ja samalla voisi paljastua, mitä asioita päähenkilö ei ehkä tiennyt tai oli ymmärtänyt väärin. Hmm.

[zilah]

Minä en ole paljoakaan hahmonluonnin kanssa joutunut painiskelemaan, siitä yksinkertaisesta syystä, että olen aina kirjoittanut pelkkiä ficcejä. Nyt kuitenkin yksi original-tarinan idea on alkanut poltella mieltä, ja minä olen kauhuissani. Emmieossoo kirjoittaa originaalia. En ole ikinä edes haaveksinut moisesta. Ja silti se taitaa olla pakko alistua, kun inspiraatio iskee.

Minun pitäisi vain kehitellä ne hahmot. Juoni ja muu sälä on jokseenkin selvillä, mutta hahmonluonnissa olen aivan avuton. Voi paskat. Mitävarten näin käy juuri minulle? 



zilah

[Kuolonsulka]

Minä kerran tapoin yhden hahmon tarinan ensimmäisellä sivulla ja ajattelin, että ei se sen kummempaa, tarina vaatii. Ja sitten myöhemmin hypin tasajalkaa että mutkutahtooettäseonhengissä!^^ Itkupotkuraivari.net...

Minä en pahemmin stressaa hahmonluontia. Hahmo luo itse itsensä, vaikeuksia on vasta sitten, kun pitäisi kirjoittaa siitä vaikkapa kuvaus jonnekin. Tarinaan se kyllä onnistuu hyvin, kun ei tarvitse luokitella miksi hän nyt tekeekään näin yms yms yms...

[Lavande]

Suurin osa itsekehitellyistä naispuolisista hahmoista tuntuu olevan sellaisia kauniita tuittupäitä... Joilla on ihan naurettavia nimiä, joihin liittyy paljon aksenttimerkkejä, Y-kirjaimia, muunnoksia tavallisista nimistä ja tavoiteltua eeppisyyttä. Itse pidän idiooteista hahmoista, rumista ja rupisista ja muutenkin kulahtaneista. Siis onhan se kivaa, jos miespääosa on tajuttoman hyvännäköinen, mutta hyvännäköisyys vaatii hieman kontrastia erottuakseen. Aika monta kertaa olen nähnyt kirjoittajan linkittävän 'valokuvan hahmostaan', joka kuvassa on tv-meikattu Hollywoodtypy tai -jäbä. Ja sitten jos kaikki hahmot ovat itsetehtyjä ja kuvat samantasoisia, niin Gossip Girl:hän siitä tulee (kaikella kunnioituksella Gossip Girliä kohtaan).

Luin joskus oikein sellaista hahmonluontiopasta, jossa tähdennettiin, että ensin kannattaa kehitellä luonne ja historia, jne ja sitten vasta ulkonäkö ja nimi. Koska jälkimmäiset muovaavat aika paljon mielikuvaamme hahmoista, ja niin lihavista tulee leppoisia hupiveikkoja ja Raveneista synkistelijöitä.

Hahmot jaetaan saippuasarjoissa aika paljon hyviin ja pahoihin. Minua harmittaa aina jos sama käy kirjoitetuissa tarinoissa, ellei kirjoitustyyli sitten ole hyvin kevytkenkäinen, koska eihän oikeitakaan ihmisiä voi jakaa noin mustavalkoisesti. Hyvässä hahmossa on mielestäni monipuolisuutta.

[Lizlego]

Itse pidän idiooteista hahmoista, rumista ja rupisista ja muutenkin kulahtaneista. Siis onhan se kivaa, jos miespääosa on tajuttoman hyvännäköinen, mutta hyvännäköisyys vaatii hieman kontrastia erottuakseen. Aika monta kertaa olen nähnyt kirjoittajan linkittävän 'valokuvan hahmostaan', joka kuvassa on tv-meikattu Hollywoodtypy tai -jäbä. Ja sitten jos kaikki hahmot ovat itsetehtyjä ja kuvat samantasoisia, niin Gossip Girl:hän siitä tulee (kaikella kunnioituksella Gossip Girliä kohtaan).

Tuosta varmaan johtuu se, että aina kun erehdyn katsomaan niitä hahmojen ulkonäöistä linkitettyjä kuvia, mielenkiintoni kyseisiin hahmoihin ja sitä myötä tekstiinkin lässähtää. Ei sen pitäisi, koska voihan se yhtä hyvin olla, että kirjoittaja vaan on tarvinnut kirjoittamisen lähtökohdaksi visualisoinnin, mutta mulla on noiden kuvien käytön kanssa se ongelma, että mun käsitys komeasta ja kauniista on vähän eri. Mä tykkään katsoa muita kuin amerikkalaisia sarjoja siksi, että ihmiset näyttää niissä normaaleilta ja sellaiseen onpaljon helpompi samaistua kuin ulkoisesti todella laitettuun. Niin miehissä kuin naisissakin. Mä myös tykkään idiooteista, rumista ja rupisista hahmoista, koska niissä on enemmän tarttumapintaa, kun niissä ei voi korostaa positiivisesti sitä ulkonäköä eikä niihin yleensä kaikki ainakaan heti retkahda ja rakastu ja sitten ne ei ole sellaisia tuittupäisiä, muka niin itsenäisiä hahmoja, jotka ei miehen puolikkaista perusta muuta kuin sen verran, että päätyvät yhteen sen komeimman kanssa.  Kyllä tuokin tietysti toimimaan saadaan, jos on hyvä kirjoittaja... enemmän haastetta on parittaa se oikeasti ruma ja rupinen jonkun komean kanssa. Eihän se edes tosielämässä niin taida mennä, mutta se voisi löytää jonkun yhtä ruman ja rupisen ja niiden kesken voisi syntyä kaunis tarina.