Ovi rouva Darcyn huoneeseen [Elizabeth/Darcy, f. P&P, K16, jatkokertomus]

[Marketta]

Ovi rouva Darcyn huoneeseen

Kirjoittaja: Marketta
Fandom: P&P
Päähenkilöt: Elizabeth/Darcy
Tyylilaji: Regency
Ikäsuositus: K16
Yhteenveto: Rouva Darcy ei ole vielä rouva sanan täydessä merkityksessä.
Varoitus: Täältä ei löydy crossovereita tai vampyyreitä ja tyttöjen välinen ystävyyskin on ihan oikeasti sisarellista.
Sananen lukijalle: Moniosainen kunnianosoitus Jane Austenille, jatkokertomus siitä, mitä sitten ehkä tapahtui. En väitä pystyväni lähellekään Janen tyyliä, mutta teen parhaani. Kirjoitan myös siitä, mistä Jane ei kirjoittanut, siksi ikäraja. Alkuperäisen tuntemus auttaa pysymään kärryillä.
Huomautus: Hahmot kuuluvat Jane Austenille, ja ovat minulla vain lainassa.


OSA 1.

”Jonain iltana sen on tapahduttava”, ajatteli rouva Elizabeth Darcy ja puristi peiton reunaa. Hän oli asetellut lakanapitsin kiemurat kohdalleen, vetänyt täkin suoraksi päälleen, silittänyt kauniiksi kokonaisuudeksi ympärilleen. Pää lepäsi tyynyllä, joka oli asetettu täsmälleen puoliväliin leveää vuodetta, puoleen väliin koristeellisia pylväitä. Hän makasi suorana ja odotti, vain reunaa puristavat sormet rikkoivat silotellun kokonaisuuden.

Jossain löi kello. Elizabeth ei osannut vielä päätellä, missä se oli - käytävällä vai jossain viereisessä huoneessa, mutta tarpeeksi lähellä, että ääni kantoi hiljaisessa talossa hänen huoneeseensa. Oli kulunut siis kolme neljännestuntia siitä, kun Annie oli niiannut pukeutumishuoneen ovella ja sulkenut sen perässään. Ja neljännes siitä, kun hän oli nostanut peitonreunan varovasti päältään, hiipinyt takan luo ja lisännyt pari halkoa. Nyt tuli räiskyi iloisena ja tanssitti varjoja seinillä. Silläkin seinällä, joka pysyi suljettuna.

Rouva Reynolds oli näyttänyt sen hänelle edellispäivänä huonetta esitellessään. Tummissa seinäpaneeleissa ei näkynyt pienintäkään vihjettä, mutta kun oikealta kohdalta painoi säppiä, kuului loksahdus ja ovi aukesi. Mutta tuon jälkeen Elizabeth ei ollut kuullut loksahdusta. Ovi pysyi suljettuna.

”Pian sen on tapahduttava. Mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin”, hän jatkoi. Ei tilanne voisi tällaisena jatkua, ei hän tällaista halunnut. Elizabeth oli usean päivän ajan piirtänyt nimensä muotoon rouva Darcy, mutta yhtään yötä hän ei ollut vielä rouvassäädyssä viettänyt.

Vielä juhlailtana kaikki oli ollut hyvin. Herra Darcy oli ollut maailman onnellisin mies. Niin hän oli jokaisessa välissä todennut niin rouvalleen, puristanut tämän kättä omassaan ja nostanut sen jälleen huulilleen. Mies oli seissyt hänen rinnallaan, katsonut syvään tummilla silmillään. Hän ei ollut välittänyt Merytonin väestä, oli jaksanut hermostumatta sulkea korvansa rouva Bennetin puhetulvalta.

Matkalla Netherfieldiin hän oli Bingleyn kanssa antanut parhaat paikat rouville, istunut itse selkä menosuuntaan kapeammalla penkillä. He olivat lähteneet juhlapaikalta ensimmäisinä, ennen niitä sukulaisia ja ystäviä, jotka nauttivat herra Bingleyn vieraanvaraisuudesta Netherfieldissä. Näin he olivat saaneet palata hiljaiseen kartanoon, jossa vain hovimestari oli heitä ovella vastassa. Muu palveluskunta oli vielä juhlinut väentuvan puolella isännän ja tämän ystävän aviosäätyä.

Portaikko ja käytävät olivat olleet hiljaiset, kun Darcyt ja Bingleyt olivat nousseet yläkertaan. Kerran ennenkin Elizabeth oli talossa öitään viettänyt, silloin kun rakas Jane oli vilustunut ja joutunut turvautumaan herra Bingleyn vieraanvaraisuuteen. Puolitoista vuotta siitä oli kulunut, mutta niin paljon oli ehtinyt tapahtua. Tällä kertaa hän yöpyisi toisella puolella vierashuoneiden aluetta - ei kaukana ylpeästä poikamiehestä, vaan huoneessa, joka erotti vain ovella hänet aviomiehen huoneesta.

Sinä aamuna Annie oli pukenut kotona Longbournissa kaksi morsianta, ja sinä iltana hän odotti Netherfieldissä irrottaakseen appelsiininkukat kummankin hiuksista. Tasanteelle tultaessa miehet olivat sanoneet käyvänsä vielä kirjaston puolella juomassa lasillisen brandyä. He eivät sanoneet antavansa rouvilleen aikaa valmistautua, mutta jokainen heistä tiesi, mistä oli kyse.

”Hyvää yötä, rouva Bingley”, herra Darcy oli kumartanut uudelle sisarelleen. ”Hyvää yötä, rakkaimpani Elizabeth”, hän oli suudellut vaimonsa kättä. Herrat olivat kääntyneet ja laskeutuneet yhden kynttilän valossa takaisin alakertaan.

Rakas sisar oli näkyvästi hermostunut. Jane ei vihjannut asiasta pienimmälläkään sanalla, mutta Elizabeth tunsi hänet paremmin kuin kukaan muu. Sen tähden hän ei väittänyt vastaan, kun Jane oli pyytänyt Annieta ensin auttamaan Elizabethia. Istuessaan omassa pukeutumishuoneessaan peilin ääreen Elizabeth oli ajatellut, että Jane saisi hetken hengähtää, olla hetken aivan yksin omien tunteidensa kanssa, etsiä tyyneyttään.

Elizabeth oli katsonut omaa kuvaansa luottavaisena Annien irrottaessa kukkasia. Hän oli tiennyt pääpiirteissään, mitä odottaa, eikä ollut pelännyt sitä. Hän oli hymähtänyt ääneen, kun oli muistanut rouva Bennetin edellisiltaisen puheen. Onneksi se ei ollut hänen ensimmäinen valistuksensa! Eikä onneksi rakkaan Janenkaan.

Rouva äiti oli ilmestynyt viimeisenä Longbournin iltana kahden vanhimman tyttärensä yhteiseen huoneeseen. Hän oli pursunut onnea ja ylpeyttä, mutta Elizabeth oli arvannut heti, mitä odottaa, kun rouva Bennet oli ajanut Annien ulos ja painanut oven lujasti perässään kiinni.

”Niin tytöt, niin ne jäävät neidonvuodet ja rouvasaika alkaa”, hän oli aloittanut. ”Mutta ei se paha ole, ei ollenkaan. Teidän on käynyt hyvin, kummankin. Omat kartanot saatte, omat huoneistot ja palvelijat. Niin, sinä Lizzy viet Annien, mutta Bingley hankkii Janelle sellaisen tytön, joka osaa kauneimmat kampaukset tehdä!” Rouva Bennet oli harhaantunut vahingossa aiheestaan ylistämään kaikkea sitä, mitä tuoreet aviomiehet haluaisivat rikkauksillaan vaimoilleen antaa.

”Niin, siis, ei se ole niin pahaa ollenkaan, ei siinä ole mitään pahaa ollenkaan, tytöt”, hän oli viimein muistanut, mistä oli tullut puhumaan. ”Kyllä herrat tietävät, mitä tekevät, ei teidän tarvitse mitään…”, rouva Bennetin ääni oli haipunut melkein kuulumattomiin. ”Niin, olette vaan. Ei teidän tarvitse sitä asiaa ajatella etukäteen. Kyllä herrat tietävät, miten toimia, te kyllä näytte sitten.” Rouva Bennet oli heristänyt sormeaan toiseksi vanhimmalle tyttärelleen: ”Sinäkin Lizzy, et tee mitään omapäistä, et vastusta tai ole äkkipikainen, vaan tottelet, niin kaikki menee hyvin. Rakas Jane tekee kuitenkin niin kuin kuuluukin, mutta sinä, muista tämä!”

Elizabeth oli tehnyt kaikkensa pitääkseen hymykuoppansa kurissa. Janekin oli taistellut hämillään ilmeensä kanssa, posket hehkuen punaisina. Kun rouva Bennet oli viimein toivottanut tyttärilleen siunausta ja jättänyt heidät kahden, ja tytöt olivat vetäneet viimeistä kertaa yhteisen peiton päälleen, oli Elizabeth kysynyt: ”Ei kai sinua pelota?” Jane oli ollut pitkään hiljaa ja vastannut: ”Ei, ei minua pelota. Kaikki menee hyvin, tiedän sen. Mikään ei voi mennä huonosti, kun rakas Charles on vierelläni. Hän ei voisi olla ikinä sellainen.”

Niin, olla ”sellainen”. Charlotte Collins ei ollut ensimmäinen Elizabethin ystävistä, joka oli purjehtinut avioliiton satamaan, joten kyllä hän oli kuullut asioita. Pieniä tiedonjyviä siitä, mitä aviopuolisoiden välillä tapahtuu, kun ovet suljetaan. Siitäkin, ettei ”naisen osa” ollut mitenkään ikävä. Siitä oli täti Gardinerkin vihjannut. Sen hän oli joutunut itsekin kuulemaan, kun Wickahamit olivat olleet vierailulla matkallaan kohti Newcastlea. Longbournin seinät olivat sen verran ohuet, että Elizabeth tiesi nykyään liikaa miehestä, joka oli kerran häntäkin miellyttänyt, mutta paljastunut täydelliseksi roistoksi. Ja nuorimman sisarensa kiljahduksista, joita tämä oli onneksi edes yrittänyt tukahduttaa.

Elizabeth ei kuitenkaan oikein ollut pystynyt hahmottamaan, mitä kaikkea asiaan liittyi, miehiin, jotka olivat ”sellaisia” tai eivät olleet, tai ”naisen osaan” ja kiljahduksiin, jotka eivät kutsuneet ulkopuolisia auttamaan. Vaikka Jane oli mennyt rouva äidin puheista hämilleen, se oli Elizabeth, joka oli valvonut likelle kukonlaulua ja pohtinut tulevaa osaansa.

Seuraavana iltana Netherfieldin peilin ääressä Elizabeth oli vakuuttunut siitä, että tulisi pitämään yöstä ja miehestään myös siinä mielessä. Ei ollut mitään syytä ajatella, etteikö herra Darcy olisi aivan yhtä rakastettava myös silloin, kun he viimein saivat olla kahden suljettujen ovien takana. Sen takia Elizabeth oli noussut heti viimeisen kukan irrottua, pyytänyt Annieta avaamaan hakaset ja nyörit, ja lähettänyt tytön auttamaan sisartaan. Hän oli päässyt itse asuistaan, vetänyt yöpaidan päälleen ja käynyt odottamaan.

Uni oli kuitenkin tehnyt tepposet tuoreelle rouvalle. Viimeinen yö isän talossa oli jäänyt niin lyhyeksi ja juhlien kuumuudessa juodut boolilasilliset olivat painaneet morsion silmiä, joten tämä oli nukahtanut odotukseensa ennen kuin ylkä oli ehtinyt paikalle. Hän oli herännyt vasta, kun Annie oli avannut verhot. Hääyö oli ollut ohi ja hän oli edelleen neito. Annie, ymmärtämätön tyttö, oli lisännyt pettymystä jatkamalla hyvän huomenen toivotusta: ”Herra on mennyt ratsastamaan, mutta pyysi tuomaan teille aamiaista tänne. Ettei tarvitse mennä alas, siellä on suurin osa herrasväestä ylhäällä, vain neiti Bingley ja Hurstit nukkuvat. Ja tietenkin rouva Bingley.”

Elizabeth ei ollut tiennyt mitä ajatella. Herra Darcy oli lähtenyt ratsastamaan! Kyllä Elizabeth oli tiennyt, että mies piti aamuisesta ulkoilusta, mutta tänäkin aamuna? Toki edessä oli ollut pitkä matka kohti pohjoista, mutta siitä huolimatta. Toisaalta, onneksi hänen ei ollut odotettu ilmestyvän alakertaan. Aviomiehen sukulaiset, neiti Darcy, jaarli ja kreivitär Matlock, eversti Fitzwilliam olisivat olleet liikaa. Elizabeth ei olisi voinut tänään katsoa heistä ketään silmiin, ei etenkään yksin. Mutta miten hän olisi voinut katsoa silmiin miestä, joka ei ollut tullut hänen luokseen?

Onneksi aikaa ei ollut ollut kovinkaan montaa tuntia, sillä heillä oli ollut edessään pitkä matka kohti Pemberleyä. Jo etukäteen oli sovittu, että vaunut lähtisivät kymmeneltä, eikä Elizabeth halunnut olla kuin neiti Bingley, jota sai aina odottaa. Tärkeintä oli ollut saada nähdä vielä Jane. Annie oli käynyt tiedustelemassa ja ilmoittanut, että rouva Bingley ei ollut vielä pukeutunut, mutta mielellään kutsuisi sisarensa olohuoneeseensa.

Kun matkapuku oli päällä ja viimeiset valmistelut suoritettu, oli Elizabethilla ollut vielä puoli tuntia aikaa jäähyväisiin. Jane oli istunut aamutakki ympärilleen kiedottuna sohvalla ikkunan ääressä, edessään pöytä ja osin syöty aamiainen. Elizabeth oli huomannut ensimmäisellä silmäyksellä, että aamiainen oli katettu kahdelle ja suora ovi viereiseen makuuhuoneeseen oli raollaan. Bingley ei ollut kaukana.

Jane oli ollut häkeltynyt, hämillään ja punasteleva. Hän oli puhunut vieläkin hiljaisemmalla äänellä kuin normaalisti ja välttänyt kääntämästä katsettaan raollaan olevaan oveen. Elizabeth oli saanut purra huultaan, ettei näyttäisi omaa pettymystään, sillä oli ollut ilmiselvää, että Jane oli ollut vieläkin onnellisempi kuin edellisenä iltana. ”Hän on niin hyvä”, Jane oli sanonut hiljaa ja katsonut sisartaan silmiin. Hyvästien hetkellä Elizabethin ei ollut tarvinnut enää pidättää itkua. Kohti ovea kävellessään hän oli kuullut askeleet viereisestä huoneesta. Kuumien kyynelten polttaessa silmiä hän oli lohduttanut itseään sillä, että ainakin Janella oli lohduttaja vierellään.

***
Elizabeth havahtui. Kello löi jälleen jossain seinän takana. Meni hetki, ennen kuin hän tajusi olevansa Pemberleyssä, uudessa kodissaan. Jälleen uni oli yllättänyt hänet, sillä hiillos oli hiipunut ja huone pimentynyt. Ja jälleen hän oli yksin, ovi ei ollut auennut. Hän huokasi syvään ja sulki silmänsä.

Jos Elizabeth olisi katsonut tarkemmin, hän olisi huomannut erehtyneensä. Paksujen ikkunaverhojen vieressä sohvalla istui aamutakkiin pukeutunut synkkä hahmo.

JATKUU.

[zilah]

Ohhoh! Hei hei, minä rakastan Jane Austenia ja jo oli aikakin saada FiFiin ficcari, joka tästä fandomista kirjoittaa.  Lämpimästi tervetuloa foorumille.

Huomaa selvästi, että tyylilaji ja faktat ovat hallussa. Teksti oli virheetöntä ja elävää ja sitä oli todellakin ilo lukea. Elizabethin pettymys on käsinkosketeltava ja Darcy, mokoma jurottaja ei taida alkuunkaan ymmärtää tuoretta rouvaansa. Kovia kokeneen Janen puolesta tuli hyvä mieli, sillä hän on kyllä onnensa ansainnut.

Kiitos tästä, ja aivan varmasti tulen seuraamaan jatkoakin.

zilah

[Marketta]

Kiitos!

Mukava kuulla, että olen löytänyt ainakin yhden P&P-fanin!

Olin varsin hämmentynyt, kun huomasin, ettei suomenkielistä fanficiä P&P:stä tunnu löytyvän. Omat taitoni eivät riitä, että voisin kirjoittaa englanniksi oikeassa tyylilajissa, mutta toisaalta, on tärkeää, että suomeksikin kirjoitetaan. Harmi vain, että termistö olisi helpompaa enkuksi - tai no, jossain kohdin voin nyt vetää mutkia suoriksi kieleen vedoten...

Lisää on siis tulossa useamman osan verran ennen kuin saan tarinan siihen pisteeseen, missä se jo päässäni on.

[Marketta]

OSA 2.

Elizabeth veti syvään henkeä. Kerran ja toisen. Vasta sen jälkeen hän painoi kahvasta, sillä hän osasi arvata, mikä odotti aamiaishuoneessa. Georgiana nosti katseensa ja näytti juuri niin herttaiselta kuin mahdollista. Juuri tänä aamuna Elizabeth olisi kaivannut yksinäisyyttä. Tai ei - ei hän olisi halunnut yksinäisyyttä, mutta hän tiesi kysymättä ja katsomatta, että se ainoa ihminen, jonka seuraa hän tällä hetkellä tarvitsi, olisi muualla. Elizabeth olisi halunnut huutaa: ”Miksi veljesi käyttäytyy näin?” Mutta syy ei ollut Georgianan, joten Elizabeth puristi hymyn huulilleen.

Ehkä Georgiana ei vielä tuntenut uutta sisartaan tarpeeksi, tai ei ainakaan huomannut, ettei hymy ulottunut silmiin asti. Tai ehkä tytöllä oli vieläkin niin suuri miellyttämisen halu ja tarve peitellä ujouttaan, että hän ohitti huomionsa. Joka tapauksessa, kun Elizabeth aikansa sivupöydän kulhoja tutkittuaan asettui paikalleen, Georgiana osoitti pöydälle laskettua paperia ja sanoi: ”Fitzwilliam on jättänyt tuon sinulle”. Hänen äänensävyssään ei ollut mitään sellaista, mikä olisi vihjannut, ettei tämä ollut normaalia käytöstä mieheltä, joka oli vain muutamaa päivää aikaisemmin saanut vaimon.

Taitetun paperin päällä seisoi teksti ”Rouva Darcy” ja sisällä oli muutama nopeasti kirjoitettu sana:

Madam.
Esitän anteeksipyyntöni, sillä tilanhoito vaatii huomioni. Palaan illalliseen mennessä. Suutelen kättänne.
Darcy.

Jälleen Elizabeth oli huutaa turhautumistaan. Kyllä hän ymmärsi, että taitetun paperin olisi voinut nähdä kuka tahansa talon ylemmästä palvelusväestä, jotka osasivat lukea, mutta siitä huolimatta hän ei ymmärtänyt, miksi aviomies oli valinnut näin muodollisen tyylin. Tuolla tavoin herra Darcy olisi voinut kirjoittaa kenelle tahansa puolitutulle naapurinrouvalle! Miksi jättää kirje sinetöimättä, miksi ei toimittaa sitä suoraan rouvalle? Tai miksi ei tulla itse kertomaan asiaa? Olihan heidän huoneidensa välissä vain yksi ovi.

Georgianakaan ei ollut veljeään tavannut, sen Elizabeth sai pian kuulla. Tämä oli kuulemma tavalliseen tapaansa noussut aamuvarhaisella, syönyt ja mennyt menojaan. Suuri kartano vaati kuukausia poissa ollutta isäntäänsä. Georgiana puhui sitä ja tätä, kertoi kuinka onnellinen oli palattuaan kotiin Lontoosta, kuinka kesä oli kaunis täällä Derbyshiressä. Tyttö oli niin vilpitön, että Elizabeth onnistui hymyilemään silmilläänkin ja muutaman lauseen vastaamaan. Hän laski mielessään minuutteja siihen, että kehtaisi nousta pöydästä.

Lopulta keskustelu tuntui tyrehtyvän ja Georgiana katsoi häntä pitkään. ”Oh, älä huoli, päätäni vain hieman kivistää”, Elizabeth tokaisi eikä edes valehdellut, ainoastaan vähätteli: ”Ei mitään vakavaa, olen vain ulkoilman tarpeessa.”

Ulkoportaita laskeutuessaan Elizabeth veti keuhkonsa täyteen ilmaa. Puristava tunne ei kadonnut, mutta ulkona pystyi hengittämään. Hän höllensi bonnetin nyörejä vielä hieman. Teki mieli heittää koko päähine pois, mutta se ei olisi ollut sopivaa. Elizabeth ei halunnut väen pitävän häntä uutta säätyään alempana, sellaisena nuorena eksyneenä tyttönä, joksi hän itsensä tunsi.

Ensimmäisen päivät Pemberleyssä olivat olleet yhtä painajaista. He olivat saapuneet vasta iltamyöhällä vaunujen pyörän rikkoonnuttua, joten heitä ei ollut enää odotettu saapuviksi. Hovimestari ja taloudenhoitaja olivat päättäneet lähettää väen nukkumaan ja siirtää esittelyn seuraavalle päivälle. Nyt muutamaa yötä myöhemmin Elizabethia ei ollut vieläkään esitelty väelle. Elizabeth oli nähnyt miehen vain muutaman kerran ja silloinkin lyhyesti ja aina vähintään Georgianan läsnäollessa. Georgiana oli mitä ihanin nuori nainen, mutta Elizabeth toivoi, että tyttö olisi palannut kreivitär Matlockin mukana kaupunkiin loppusesongiksi. Se olisi ollut hyväksi kaikille, sillä nyt hetket, jotka herra Darcy joutui viettämään kahden kesken vaimonsa kanssa, olivat harvinaisia.

”Joutui!” Elizabeth hymähti ja säntäsi juoksuun. Se ei ollut siroa ja kaunista liitoa, vaan rajua, raivokasta pakoa. ”Joutumiselta” se todellakin vaikutti. Niin kuin silloin aamulla Netherfieldissä, kun puolisot olivat pikaisesti kohdanneet.

Elizabeth oli painanut Janen huoneen oven kiinni perässään ja harpponut nopeasti kauemmas, sillä ei halunnut missään nimessä kuulla mitään sisältä. Tarpeeksi ehdittyään hän rojahtanut vasten seinään, sillä polvet olivat pettää hänet siihen paikkaan. Sydän oli lyönyt, hartiat jännittyneet ja kyyneleet polttaneet silmiä. Jonkin ajan kuluttua hän oli alkanut löytää otetta itsestään, vähän myöhemmin jo jättänyt turvapaikkansa seinän vieressä. Hän oli taputellut poskiaan ja oikonut helmaansa, kun kello talon aulassa oli aloittanut raskaat lyöntinsä. Kymmenes tunti oli tullut täyteen. Parin iskun jälkeen hän oli kuullut rivakat askeleet portaissa. Elizabeth oli tiennyt, että häntä kaivattiin.

Hän oli astunut keskemmälle seinän varjoista ja valmistautunut kohtaamaan herra Darcyn. Tämä oli harpponut viimeiset askelmat ja kiiruhtanut vastaan. Hetken kaikki oli näyttänyt hyvältä.

Aviomies oli nostanut hänen kätensä huulilleen. Mies oli puristanut tiukasti, ei ollut laskenut sitä, vaan ottanut siitä toisellakin kädellään kiinni. Mies oli hitaasti kääntänyt käden ympäri ja painanut huolellisesti, nautiskellen huulensa kämmenelle. Miehen sormet olivat hiponeet hänen ranteensa ohutta ihoa singoten matkaan tuhat salamaa.

Hetken oli tuntunut aivan samalta kuin edeltävinä viikkoina, kun he olivat kävelyretkillään ajautuneet liian kauas Janesta ja Bingleystä, jotka samoin kaipasivat yksityisyyttä. Tuolloinkin herra Darcy oli kääntänyt hänen kämmenensä esiin. Tuolloinkin herra Darcy oli suudellut kämmentä hitaasti, samalla hyväillen herkkää rannetta pitkään, kiusaten ja vaatien. Elizabeth oli pelännyt pyörtyvänsä, niin hurjalta herra Darcyn kosketus oli tuntunut. Pakahduttavaa tunnetta oli jatkunut kunnes mies oli laskenut käden irti, astunut kauemmaksi ja kääntynyt selin.

Ensimmäisellä kerralla Elizabeth oli säikähtänyt miehen reaktiota, kuvitellut toimineensa jotenkin väärin, mutta ymmärtänyt pian, että herra Darcy oli kamppaillut omien tuntemustensa kanssa aivan samoin kuin Elizabeth. Herrasmiehenä hän oli antanut sekä itselleen että morsiamelleen tilaa rauhoittua ja koota itsensä.

Netherfieldin käytävällä Elizabeth oli tuntenut samaa riemastuttavaa hengästyneisyyttä, joka oli aikaisemminkin täyttänyt hänet jokaista sopukkaa myöten. Kyyneleet, jotka eivät olleet olleet kaukana koko aamuna, olivat jälleen pyrkineet esille ja estäneet Elizabethia kuiskaamasta niitä pieniä sanoja, joita hänen sydämensä oli huutanut täyteen ääneen. Mies oli nostanut päänsä, kääntänyt katseensa häneen. Elizabeth oli odottanut näkevänsä tulenliekkejä, mutta silmissä oli korkeintaan käynyt pieni leimahdus. Mies oli suoristanut selkänsä ja silmiin oli asettunut raudanluja kiilto, joka esti näkemästä pintaa syvemmälle.

”Oletteko valmis, rouva? Vaunut odottavat.” Herra Darcy oli ojentanut käsivartensa vastausta odottamatta. Elizabeth ei ollut ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, mutta hänen auttanut muu kuin seurata miestä. Alakerta oli ollut pullollaan hyvästejä jättämään tulleita ystäviä ja uusia sukulaisia. Lukemattomia kohteliaisuuksia, kumarruksia, niiauksia ja poskisuudelmia myöhemmin herra Darcy oli auttanut hänet ja Georgianan vaunuihin ja istunut itse vastapäätä kapeammalle penkille. Naisten nenäliinat olivat heiluneet pihamaalla, kun herra Darcy oli kopauttanut kattoon ja vaunujen pyörät kierähtäneet ensimmäisen kierroksena.

Elizabeth pohti kävellessään Pemberleyn kumpuilevaa puistoa noita pitkiä tunteja, jotka he kolme olivat viettäneet vaunuissa. Alkukankeuden jälkeen keskustelu oli sujunut, mutta kumpikin, hän ja herra Darcy, olivat keskustelleet enemmänkin Georgianan kanssa. Tyttö oli puhunut ylpeänä Pemberleystä, sen huoneista, väestä ja elämästä. Herra Darcy oli kysellyt ja kiusoitellut tyttöä kaupunkilaiselämästä, johon tämä oli päässyt tutustumaan ensimmäisenä sesonkinaan.

Elizabeth oli pohtinut, pitäisikö hänen olla kiitollinen vai vihainen Georgianalle läsnäolosta, mutta tiesi pian vastauksen. Ilman Georgianaa tilanne olisi voinut olla alkuun kiusallinen, mutta tuntikausien matkanteko olisi antanut mahdollisuuden keskustelulle, kahdenkeskiselle ajalle. Ilman Georgianaa herra Darcy olisi istunut hänen vieressään, joten hän olisi voinut koskettaa miestään, jos tämän silmissä olisi vieläkin näkynyt sama rautainen katse. Hän olisi voinut vähitellen ajaa pois jäykkyyden heidän väliltään, saada miehen jälleen nauramaan ja tarttumaan hänen käteensä kuin noilla pitkillä kävelymatkoilla edellisinä viikkoina.

Elizabeth oli nojannut päätään vasten vaunun seinää ja sulkenut silmänsä. Hän oli purrut hampaansa yhteen ja tuntenut, kuinka veri pakeni poskilta. Hän oli halunnut pyyhkiä Georgianan pois, olla vaunuissa kahden miehensä kanssa. Hän oli halunnut kätensä miehen otteeseen, hän oli halunnut jälleen ne salamat, joita kämmenelle painetut huulet synnyttivät. Hän oli janonnut tietää enemmän siitä, miten nuo salamat liittyivät ”naisen osaan” ja niihin yksityisiin salaisuuksiin, joista hän oli kuullut vain vihjeitä.

Iltakaan ei ollut lisännyt Elizabethin tietoja. Varjojen pidentyessä jokainen heistä oli väsynyt matkustamiseen. Oli selvää, että pitkän miehen oli ollut epämukava istua paikallaan niin monta tuntia, vaikka hevostenvaihdot olivat antaneet mahdollisuuden jaloitteluun. Herra Darcy ei kuitenkaan ollut halunnut vaihtaa paremmalle penkille, vaikka he olivat tarjoutuneet. Keskustelu oli käynyt vaisuksi ja lopulta hiljentynyt kokonaan. Jokainen oli vuorollaan kaivanut kirjan esille ja siirtynyt omaan seuraansa. Yö oli ollut jo ovella, kun vaunut olivat ajaneet majatalon pihaan. Herra Darcy oli halunnut ensimmäisenä selvittää, olivatko tavaravaunut jo saapuneet, joten Elizabeth ja Georgiana olivat saaneet käydä yksin sisään. Onneksi tuleva aamu oli ollut aikainen, joten kummallekin oli ollut tärkeintä vetäytyä levolle.

”Tänään hän ei voi vältellä minua”, oli Elizabeth ajatellut huoneisto katsoessaan. Siistiä, mutta vaatimatonta. Kaksi makuuhuonetta, toinen Georgianalle, toinen nuorelle pariskunnalle sekä yhteinen pieni olohuone. Makuuhuoneessa pöytä, kylmä ateria, karahvi ja pari lasia. Sohva ikkunan ääressä ja leveä vuode. Tavaravaunuissa matkannut Annie ei ollut huoneessa, joten Elizabeth arvasi, että saisi odottaa miestä vielä pitkään. Majatalon palvelustyttö oli avannut hakaset ja nauhat, Elizabeth oli ottanut laukustaan pitkän paidan ja kiivennyt vuoteeseen. Tiili peitteen alla oli lämmittänyt…

Rämähtävä ovi oli saanut Elizabethin heräämään. Herra Darcy oli ottanut muutaman askeleen ja rojahtanut sohvalle. Juovuksissa!

”Tiedättekö kuinka paljon kello on, herra Darcy?”, hän oli kysynyt kipakammin kuin oli aikonutkaan. ”Pahoitteluni, madam, mutta kesti kauemmin kuin uskoin”, mies oli lausunut hitaasti, harkiten, tilaansa peittäen. Mies oli kammennut itsensä pystyyn, ottanut askeleita kohti sänkyä. Elizabeth oli säpsähtänyt istumaan, napannut peitonreunan otteeseensa. Hänestä oli tuntunut, että mies kaatuisi hänen päälleen, niin epävakailta askeleet olivat vaikuttaneet.

Sumuisissa silmissä oli ollut sen verran tarkkuutta, että herra Darcy oli huomannut eleen. Hän oli pysähtynyt, suoristanut selkänsä. ”Pardon, madam. Ei ollut tarkoitukseni.” Niiltä sijoiltaan mies oli kääntynyt ympäri ja kävellyt yllättävän rivakasti pois. ”Pyydän, älä mene!”, oli Elizabeth sanonut sulkeutuvalle ovelle.

Elizabeth ei tiennyt, missä mies oli viettänyt yönsä, mutta aamulla hän oli ilmestynyt sovittuun aikaan auttamaan vaimonsa ja sisarensa vaunuihin. Tunnelma oli ollut väkinäinen. Mies oli vältellyt katsetta, eikä keskustelu Georgianankaan kanssa sujunut, joten Elizabeth oli nähnyt parhaaksi paeta jälleen kirjansa suojaan, vaikka sanat olivat pyrkineet hyppimään. Ajatuksissa oli pyörinyt se, mikä oli tapahtunut ja se, mikä oli jäänyt tapahtumatta.

Nyt, paria päivää myöhemmin, Elizabeth vieläkin ahdistuneempi. Hän oli juossut itsensä hengähdyksiin, mutta sekään ei auttanut. Hän toivoi, että näkisi herra Darcyn, että tämä kävelisi häntä vastaan. Niin kuin silloin edellisenä kesänä, kun hän oli edellisen kerran kävellyt Pemberleyn puistossa. Elizabeth oli tuolloin luullut kartanon väen olevan poissa, kaukana kartanosta, mutta mies oli yllättäen ilmestynyt jostain, kävellyt pitkin juostavin askelin. Elizabeth oli ehtinyt katsoa häntä muutaman hetken ennen kuin mies oli huomannut hänet.

Noiden muutamien hetkien ajan Elizabethin aivot olivat huutaneet, että hänen pitäisi kääntyä ympäri, kävellä pois mahdollisimman nopeasti, mutta jalat olivat kieltäytyneet nousemasta. Mies oli näyttänyt erilaiselta. Ylpeä herra Darcy oli tiessään, tilalle rinnettä ylös oli harpponut rento nuorimies, asu epäjärjestyksessä, solmuke avattuna, takki ja liivit käsivarrella roikkuen.

Elizabeth oli kuvitellut, että rentous katoaisi heti, kun mies huomaisi hänet. Muutos miehen olemuksessa olikin ollut ilmeinen, muttei sellainen, jota Elizabeth oli odottanut. Esille ei ollut tullut tylyyttä tai kovuutta. Mies oli ollut hermostunut, mutta hakenut hänen seuraansa. Vajavaisessa asussaan, posket punaisena hehkuen herra Darcy oli halunnut keskustella hänen kanssaan. Elizabethista tuntui, että hän oli tuona päivänä nähnyt miehen ensimmäistä kertaa. Ei kovaa ja ylpeää herraa, vaan rakastettunsa. Yhteistä näillä kahdella oli hyvin vähän, ulkomuotokaan ei tuntunut samalta. Elizabeth ei näin jälkikäteen osannut päättää, olisiko kuvaillut miestä enemmän rennoksi vai hermostuneeksi. Huolimaton asu, vallattomat hiukset, epämuodollisen intensiivinen katse olivat kielineet aivan toisenlaisista tunteista kuin nyrkkiin puristuvat kädet ja jalat, jotka halusivat jatkuvasti ottaa pieniä askeleita, olemuksen, joka vaivaantuneena haki sopivaa asentoa.

Elizabeth seisoi silmät kiinni. Paikka oli sama, jossa he olivat edellisenä kesänä kohdanneet toisensa. Elizabeth toivoi näkevänsä saman näyn kuin tuolloin. Herra Darcyn nousemassa rinnettä ylös pitkin joustavin askelin, pysähtymässä hänen luokseen, katsomassa syvälle hänen silmiinsä. Mutta kun hän avasi silmänsä, puisto oli tyhjä, vain tuuli heilutti lehtiä.

Mutta Elizabeth ei ollut aivan yksin. Miehen silmät olivat seuranneet hänen raivoisaa juoksuaan kunnes viimeinenkin helman heilahdus oli peittynyt puiden taa. Ei miehen ollut ollut aikomuskaan keskittyä kartanon asioihin, ei tänään, sillä hänellä oli tärkeitä päätöksiä tehtävänään. Mies huomasi seisovansa ikkunan ääressä vielä siinäkin vaiheessa, kun Elizabeth käveli takaisin. Pitkänkin etäisyyden takaa mies näki kuinka tuuli tanssitti pukua, mutta hän saattoi vain kuvitella millainen ilme naisella oli, kun tämä pysähtyi ja seisoi hievahtamatta minuutin toisensa jälkeen.

JATKUU

[Marketta]

3. OSA

[Toimituksellinen huomio: kannattaa lukea ensin 4. osa ja vasta sitten tämä, niin tarina kulkee jouhevammin. En vaihda näiden osien paikkoja, koska tämän osan jäljessä on siihen liittyvää kommentointia.]

Tämä alkoi käydä vaikeaksi. Enää ei ollut kyse vain kahden ihmisen väleistä, sillä tilanne vaikutti myös muiden elämään. Georgiana ei ollut vieläkään kysynyt, mutta Elizabeth näki katseista, että tämä arvasi ongelmat. Sisar ottikin taakkaa harteilleen ja piti keskustelua käynnissä illallisella ja sen jälkeen salongin puolella. Elizabeth oli iloinen Georgianan aloitteellisuudesta, mutta tilanne pitäisi ratkaista hänen ja miehen välillä.

Rouva Annesleyä, Georgianan seuralaista odotettiin pian takaisin vierailulta poikansa luota, joten siitä lähtien olisi helpompi löytää kahdenkeskistä aikaa. Elizabeth vierasti kuitenkin ajatusta ratkaisun lykkäämisestä. Hän käänsi kylkeä ja katsoi kohti ovea. Melkein hiipuneen tulen loimussa sitä ei erottanut, mutta Elizabeth oli varma, että löytäisi salvan seinästä, ainakin, jos ottaisi kynttilän mukaansa. Se olisi sopimatonta, Elizabeth tiesi sen. Herrat kävivät rouviensa luona, ei koskaan päinvastoin. Mutta kyse ei olisikaan aivan samanlaisesta käynnistä, vaan ratkaisun hakemisesta heidän tilanteeseensa.

Ajatus oli tainnut käydä hänen mielessään jo vaunumatkalla, mutta silloin hän oli lykännyt sen pois mahdollisimman nopeasti. Nyt sen karkottaminen oli jo paljon vaikeampaa. Herra Darcy katui avioliittoaan. Vihkiminen oli saanut miehen ymmärtämään tilanteen lopullisuuden. Mies oli tunteidensa huumassa sitonut itsensä naiseen, jonka tuli niin paljon matalammista piireistä. Elizabethin isä oli maalaisaatelia, arvoltaan gentleman kuten herra Darcykin, mutta ero oli valtava niin varallisuudessa kuin suhteissakin. Elizabethin äiti oli hupsu kauppiasperheen tytär, joten hänestä ei voinut puhuakaan saman päivänä kuin herra Darcyn edesmenneestä äidistä, elegantista jaarlin tyttärestä.

Elizabeth ymmärsi nyt, että mies oli havahtunut tilanteeseen liian myöhään, joten ainoa keino oli vältellä vaimon seuraa, kunnes… Niin, kunnes! Jos herra Darcy voisi todistaa, ettei liitto ollut täydellinen puolisoiden välillä, saattaisi olla mahdollisuus mitätöintiin. Elizabeth ei halunnut pohtia yksityiskohtia, mutta ilmeistä oli, että herra Darcy maksaisi hänet hiljaiseksi. Sopiva elinkorko ja pieni asunto jostain hiljaisesta paikasta. Vähän niin kuin Wickhamit, jotka oli hoidettu sellaiseen rykmenttiin, joka tuntui unohtuneen koko sivistyneeltä yhteiskunnalta.

Koska rouva Darcy ei ollut vielä esiintynyt puolisonsa rinnalla, ei kohu ehkä nousisi liian mittavaksi, mutta sen verran näyttävät vihkiäiset heille oli järjestetty, ettei asiaa voisi salata. Hän olisi leimattu nainen lopun ikäänsä, mutta huolellisilla toimilla hän ei joutuisi kokonaan erakkona elämään, vaan eräänlaisena puolikkaana leskenä syrjäisessä maalaiskaupungissa kaukana sukulaisistaan ja ystävistään. Vähän kuin vanhanapiikana, mutta sillä onnellisella erotuksella, että hän saattaisi pitää omaa vaatimatonta talouttaan ja olla muista riippumaton.

Elizabeth tiesi, että aikaa asioiden siistiin järjestämiseen oli vähän, sillä sesonki oli lopuillaan. Viikon, parin sisällä Derbyshiren kesäinen seuraelämä puhkeaisi kukkaan. Vaikka vasta-avioituneen pariskunnan ei odotettu osallistuvan julkiseen elämään täydellä painolla, oli vierailuja, kutsuja, tilaisuuksia odotettavissa. Silloin hänen olisi seistävä miehensä rinnalla, ellei asiassa olisi päädytty toisenlaiseen ratkaisuun. Pian olisi toimittava, joten Elizabeth ihmetteli, miksi mies lykkäsi ratkaisevaa keskustelua. Todennäköisesti herra Darcy järjesti jo asiaa lakimiestensä kanssa, mutta Elizabeth halusi mukaan suunnittelemaan surkeaa tulevaisuuttaan!

Jos hän vain saisi keskustella asian selväksi. Päiväseen aikaan mies pysyi kadoksissa, mutta öisin hän olisi omassa huoneessaan. Elizabeth oli varma, ettei herra Darcy, kartanostaan ylpeä isäntä, suostuisi luopumaan omasta vuoteestaan edes epäonnistuneen avioliiton takia!

Mutta jos hän marssisi miehen huoneeseen, miten mies suhtautuisi siihen? Kuvittelisiko, että nainen haluaisi heittäytyä miehen syliin, yrittäisi vietellä täyttämään avioliiton? Miten Elizabeth onnistuisi tekemään herra Darcylle selväksi, että halusi löytää ratkaisun yhtä paljon kuin mieskin, ja että jos mies pitäisi mitätöintiä ainoana mahdollisuutena, hän ei lähtisi asiasta riitelemään?

Entä millä hän saisi omat jalkansa kantamaan nuo muutamat metrit ovelle, millä hän saisi kätensä etsimään salpaa ja vielä painamaan sitä? Se tuntui kaikkein pahimmalta ponnistukselta, sillä jokaisella askeleella hän myöntäisi avioliittonsa epäonnistuneen. Jos hän tekisi aloitteen, hän myöntäisi, ettei hän ollut tarpeeksi, ettei hänen rakkautensa sittenkään riittänyt miehelle. Mutta mitä nopeammin hän sen tekisi, sitä paremmin hän voisi omaan tulevaisuuteensa vaikuttaa.

Salvan naksahdus leikkasi ilmaa. Hitaasti, mutta vakaasti oven reuna irtosi seinästä. Elizabeth haukkoi ilmaa. Ei koputusta, ei ennakkovaroitusta. Nyt se tapahtuisi! Hänen lyhyt avioliittonsa päättyisi ennen kuin oli alkanutkaan.

Hän kierähti nopeasti takaisin selälleen ja yritti näyttää mahdollisimman rennolta. Hän ei kävisi istumaan, hän ei nousisi sängystä. Mies oli avannut oven, joten mies saisi aloittaa keskustelunkin.

Herra Darcy astui rouvansa makuuhuoneeseen. Hänellä oli pitkä aamutakki päällään, ei solmuketta kaulassa. Niin pitkälle kuin Elizabeth näitä asioita tiesi, näytti mies kynttilä kädessään samalta kuin kuka tahansa herrasmies, joka tuli vierailemaan puolisonsa luona.

”Hyvää iltaa, rouva”, mies astui lähemmäs. ”Olette vielä hereillä.” Mies pysähtyi sängyn viereen. Kynttilän liekki keinutti varjoa hänen kasvoillaan, joten Elizabeth ei pystynyt näkemään, millainen rautainen muuri miehen silmissä ajatuksia vartioi. ”Toivon, että ette pahastu tulostani. Sallinette minun tulla toivottamaan teille hyvää yötä.”

Elizabethin sanat törmäilivät toisiinsa, mutta mies näytti ymmärtävän, ettei hän vastustanut miehen läsnäoloa. Elizabeth yritti valmistaa itseään tulevalle keskustelulle. Pitäisikö hänen nousta, miten mies aloittaisi, millä sanoilla hän tekisi lopun heidän tarinastaan?

Mies kumarsi kohteliaasti, asetti kynttilänsä pienelle pöydälle sängyn viereen, samalle, jossa paloi Elizabethin oma yökynttilä. Hän suoristi selkänsä, näytti pohtivan jotain, kumartui ja puhalsi kummatkin sammuksiin.

Pimeys putosi huoneeseen, sammuvan sydämen pistävä haju levisi. Hiilloksen hehku yritti työntää pimeyttä tieltään, mutta sen voimat loppuivat jo puolessa matkassa. Silmiä siristämälläkin Elizabeth erotti miehestä vain ääriviivat. Tämä seisoi edelleen sängyn vieressä ja teki jotain. Elizabethin silmät rävähtivät seljälleen, kun hän tajusi, että mies riisui takkiaan. Alta paljastui pitkä vaate, joka hehkui pimeydessä valkoisuutta.

Elizabeth ei ymmärtänyt tilannetta. Hänen mieleensä hiipi tietoisuus, että ehkä kyse olikin sellaisesta vierailusta, jota hän oli odottanut jokaisena iltana avioliittonsa alusta alkaen, mutta hänen päänsä kieltäytyi hahmottamasta, miksi ja miten tilanne oli kääntynyt tällaiseksi. Missä oli keskustelu, missä oli päätöspiste tälle kaikelle?

Mies nosti peiton reunaa ja kävi vuoteeseen. Vaistomaisesti Elizabeth väisti reunemmalle. Hän saattoi aavistaa miehen jalat hyvin lähellä omiaan, miehen vartalon hänen rinnallaan. Ajatus heistä kummastakin saman peiton alla hermostutti. Tämä ei kuulunut hänen aavistuksiinsa illan kulusta! Hän ei pystynyt ymmärtämään tilannetta.

Pimeys armollisesti kätki tilanteen, joten Elizabeth saattoi melkein valehdella itselleen, ettei mies ollutkaan siinä. ”Saanko tulla lähemmäksi?”, mies kysyi. Käsivarren mitan päästä kuulunut ääni tuntui täysin epätodelliselta.

Älä ole typerä, Elizabeth tolkutti itselleen. Tämä on täysin luonnollista, älä pilaa tätä nyt! Jälleen hän sai suustaan jotain, jonka mies tulkitsi luvaksi.

Elizabeth halusi olla rento ja halusi miehen tietävän sen. Mutta jännitys oli vahvempi. Hän ei uskaltanut kääntää päätään, sillä pimeään tottuvat silmät olisivat saattaneet nähdä miehen kasvot. Hän piti silmiään tiukasti kohti vuoteen katosta, jonka koristemaalaukset jäivät pimeyteen. Hän tunsi, että mies siirtyi lähemmäs, aivan viereen, tuuman päähän kosketuksesta. Kumpikin oli hiljaa. Äänettömyyttä leikkasi vain kahden raskaan hengityksen ääni. Jokaisella henkäyksellä hiljaisuus tiivistyi. Elizabeth tunsi miehen läsnäolon vahvana. Häntä puristi ja pakotti, teki mieli paeta, mutta hän tiesi, ettei pakenisi, ei voisi paeta, ei haluaisi paeta. Huone pieneni hengitysten tahdissa, kutistui kahden ihmisen kokoiseksi.

Kun kutistuva huone tuntui koskettavan Elizabethia, se sai kylmät väreet liikkeelle. Hänen koko vartalonsa sävähti, ei paljoa, mutta se riitti. Mies veti viiltävän nopeasti henkeä. ”Elizabeth!”, käheä kuiskaus sinkoutui pimeässä ja sormet painautuivat naisen poskelle. Elizabeth näki hämärän läpi, kuinka mies kurottautui hänen yläpuolelleen. Hän näki tulenliekkien leimahduksen miehen silmissä, jotka lähestyivät hitaasti.

Elizabeth tunsi lämpimän ilman kasvoillaan. Mies tuntui hengittävän sisään hänen avoimista huulistaan. Miehen huulten ensimmäinen kosketus hänen kuivilla huulillaan oli höyhenen kevyt, mutta se löi salaman läpi Elizabethin vartalon. Hän painoi huulensa kiinni ja nielaisi. Herkän ihon pyyhkäisy pitkin miehen huulia avasi valtavan padon. Mies painoi huulensa naisen huulille, maistoi niitä nälkäisesti. Miehen käsi kiertyi hänen takaraivolleen, nosti hänen päätään ylemmäs kohti omia huuliaan.

Elizabeth haukkoi henkeä ja huomasi vastaavansa miehen huulten liikkeeseen, nostavansa päätään kohden miestä. Hän oli tyrmistynyt. Tällaisiako suudelmat olivat? Raastavia, polttavia, vaativia? Kaukana olivat ne suloiset pienet huulten kosketukset, joista hän oli haaveillut. Tilalla oli ylitse vyöryvä tunne, jota Elizabeth ei osannut hallita. Tästäkö rouva äiti oli varoittanut, ettei hän saisi vastustaa miehen otteita? Pystyisikö hän tätä vastustamaan? Haluaisiko hän edes? Elizabeth ei tiennyt, mitä ajatella, mutta hän pelkäsi hukkuvansa miehen suudelmiin. Ainoa, mitä hän kykeni tekemään, oli kääntää päätä voidakseen paremmin ottaa ne vastaan, juopuakseen niistä yhä hurjemmin. Hän tunsi putoavansa, uppoavansa yhä syvemmälle, painuvansa yhä alemmas tähän outoon maailmaan, johon miehen huulet häntä vetivät.

Kun mies käänsi päänsä pois, Elizabeth veti kiivaasti henkeä, kuin hukkuva, joka vihdoin saa päänsä veden pinnan yläpuolelle. Elizabeth tunsi miehen hengityksen kaulallaan, huulet, jotka maistoivat ihoa, haukkasivat häntä. ”Lumoajani!”, mies henkäisi, ”Jumalattareni!” Miehen käsi hyväili hänen kaulaansa, peukalo etsi leuan linjaa, sormet leikittelivät yöpaidan kauluspitsien alla. Kosketus pisteli iholla, kuljetti tuntemuksen aaltoja mukanaan. Jälleen Elizabeth tunsi päänsä kääntyvän kuin käskystä toivottaakseen miehen tervetulleiksi tutkimaan kaulaa, niskan kaarta, korvalehteä. Ahneet huulet ahmivat hänen ihoaan, söivät sitä.

Elizabeth halusi lisää. Hän halusi jälleen hukkua miehen huuliin. Hän käänsi päätään takaisin kohti miestä ja kuin käskystä tämä luopui kaulasta. ”Elizabeth!”, mies huokasi ja katsoi liekehtivin silmin. Maailma jähmettyi ja Elizabeth saattoi vain toivoa, että nautinto jatkuisi. Loputtoman ajan jälkeen mies iski jälleen kiinni häneen, maistoi hänen huuliaan nälkäisesti. Elizabeth toivoikin hukkuvansa, niin raastava tunne oli.

Jälleen miehen käsi leikki hänen kaulallaan, kauluksellaan. Vaikka huulet vaativat melkein kaiken Elizabethin keskittymiskyvyn, hän tunsi, kuinka miehen sormet löysivät nauhat, vetivät niistä, avasivat solmun. Paita paljasti lisää hänen ihoaan, jota miehen sormet ahnaasti tutkivat. Viiltävän pitkien kosketusten myötä mies tuntui muuttavan vieläkin kiihkeämmäksi, jos mahdollista. Hän painautui Elizabethia vasten, nousi melkein päälle. Toinen käsi kiertyi selän alle puristamaan naisen vartaloa vasten omaansa, toinen käsi seurasi paidan peittämää käsivartta alaspäin, käden ohi ja reittä pitkin alaspäin. Mies tarttui helmasta ja veti sitä ylöspäin.

Elizabeth tunsi, kuinka sääri paljastui helman alta. Myös miehen huomio tuntui kiinnittyvän sinne, sillä suudelmat olivat muuttuneet huolimattomammiksi. Kun miehen huulten huumaava ote hellitti, kun Elizabeth vapautui hurjasta pyörteestä, hän pystyi jälleen kirkkaasti hahmottamaan, mitä tapahtui. Paljaat sääret koskettivat täkkiä, helma nousi pitkin reittä. Elizabeth tunsi melkein kauhua, kun miehen käsi kulki pitkin hänen reittään. Kosketus poltti hänen ihoaan, jännitys tuntui karkottavan kaiken muun tieltään. Mies kääntyi puolittain hänen päälleen, nosti toisen jalkansa yli hänen reitensä. Nyt Elizabeth oli täysin kauhuissaan, sillä hän tunsi, kuinka miehen jalka oli yhtä paljas kuin hänen omansa. Mies oli nostanut omaakin paidanhelmaansa! Mies jatkoi kääntymistään hänen päällensä, miehen jalka haki tilansa hänen reisiensä välistä. Mies nosti toisenkin jalkansa, oli kokonaan hänen päällään, hänen jalkojensa välissä. Elizabeth oli kuolla noloudesta, häpeästä oman asentonsa, oman avonaisuutensa takia. Koko ajan hänestä oli tuntunut, ettei hän hallinnut tilannetta, mutta nyt se ei enää tuntunut hyvältä, hän halusi pois.

Ensimmäistä kertaa hän sai kätensä liikkeelle. Hän nosti sen miehen olkapäälle painaakseen miehen kauemmaksi itsestään, mutta ennen kuin hän sai miehen väistämään, hän tunsi kosketuksen itsessään, kosketuksen, jota ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut. Jokin painautui häntä vasten, painautui lujaa, lujempaa, tunkeutui hänen sisäänsä. Kipu yllätti Elizabethin, se työnsi kaiken tieltään, se oli viiltävä, se repi hänet rikki, halkaisi kahtia. Koko hänen vartalonsa jähmettyi kiveksi vastustamaan kipua, hän kuuli riipivän huudon ja tajusi sen omakseen.

Mies vetäytyi nopeasti pois, kierähti pois hänen päältään. Elizabeth kääntyi kyljelleen, veti polvet suojaamaan kipeää vartaloaan ja itki.

Hän kuuli selkänsä takaa, kuinka mies nousi sängystä. ”Esitän pahoitteluni, madam. Käyttäydyin sopimattomasti, suokaa anteeksi”, mies sopersi. Elizabeth kuuli askeleet matolla ja oven joka painui voimalla kiinni.

JATKUU.


Kirjoittajan huomio: 1800-luvun alun Englannissa avioliiton mitätöinti oli äärimmäisen vaikeaa, eikä liiton täyttymättömyys kuulunut mahdollisiin mitätöintiperusteisiin. Elizabeth on näin ollen lukenut liikaa aikakautensa muodikkaita goottilaisia kauhuromaaneita, joista useat sijoittuivat enemmän tai vähemmän huuhaa-historialliseen keskiaikaan. Näissä romaaneissa avioliittoja mitätöitiin täyttymättömyyden perusteella.

[zilah]

Voi luoja, että Darcy on sitten törppö.  Miten se nyt onnistuukin tunaroimaan noin, vaikka kyseessä pitäisi olla rakkausliitto. Ei taida olla miehellä pienintäkään käsitystä miten naisia kohdellaan. Eikä tietenkään tuon ajan kasvatus auta Elizabeth-raukkaa ollenkaan. On se ollut hullua, että naisen vaan pitäisi maata selällään ja ajatella isänmaata.

Toivon sydämestäni, että tilanne vielä korjaantuu.


zilah

[Marketta]

Kiitos jälleen kommentista, zilah, mutta täytyy hiukan tarkentaa.

Jos tarkkaan lukee, ei tekstistä löydy "lay back & think of Enland" -ajattelua ainakaan "rajoittamisen" kannalta, sillä se ei umpiviktoriaanisuutensa takia sopisi aikakauteen - edes rouva Bennet ei suhtaudu seksuaalisuuteen kielteisesti, vaan päin vastoin kieltää kaikenlaisen "rajoittamisen", toki omalla kanamaisella tavallaan. Sen sijaan olen yrittänyt kutoa yhteen yrjöjen aikaista aistillisuutta ja regencyn äärimmilleen vietyä muodollisuutta, ja lisätä siihen hahmojen elämänkokemusta ja luonnetta. Toki regencyyn (etenkin Carlton Housen piireihin) kuului myös suoranaista hillittömyyttä ja räävittömyyttä, mutta en oikein voisi kuvitella sellaista käytöstä näiltä kahdelta. *grin*

EDIT: Oho, nyt kun luen rouva Bennetin sanat uudelleen, ne voi ymmärtää myös eri tavoin kuin itse ajattelin. Täytyypä käydä niitä hiukan fiksaamassa.

[zilah]

No vaikken kirjaimellisesti tarkoittanutkaan tuota viktoriaanista ajattelua, niin kyllä minusta tuon ajan morsiamet olivat harvinaisen tietämättömiä aviovuoteeseen mennessään. Ja toisaalta, vaikka Elizabeth saattoi kasvaa varsinkin isänsä ansiosta huomattavan vapaasti mitä sen ajan keskivertonaiseen tuli, niin silti hän on tässä aivan uudella alueella. En sentään usko, että rakas isä olisi mitään seksuaalivalistusta antanut, ja sehän on jo todettu, että Elizabethin äiti on... kana. 

Ja Darcylta nyt ei toden totta voi odottaa mitään hillittömyyttä. Kaveri on täsmälleen yhtä rento kuin rautakanki. Sekö tässä onkin ongelmana?



zilah

[Marketta]

Joo, kyllä olivat tietämättömiä, mutta eivät niin tietämättömiä kuin esimerkiksi 50 vuotta myöhemmin. Ja isät eivät taatusti olisi tällaisista asioista tyttärilleen puhuneet.  Mutta niiden ongelmien alkujuurta saat(te) vielä hetken odottaa. ;-)

EDIT: Nyt on sitten hiukan muokattu. Alkuperäinen rouva Bennetin kommentti:
”Niin, siis, ei se ole niin pahaa ollenkaan, tytöt”, hän oli viimein muistanut, mistä oli tullut puhumaan. ”Kyllä herrat tietävät, mitä tekevät, ei teidän tarvitse mitään…”, rouva Bennetin ääni oli haipunut melkein kuulumattomiin. ”Niin, olette vaan. Ei teidän tarvitse mitään.” Rouva Bennet oli heristänyt sormeaan toiseksi vanhimmalle tyttärelleen: ”Sinäkin Lizzy, et tee mitään omapäistä, vaan tottelet, niin kaikki menee hyvin. Rakas Jane tekee kuitenkin niin kuin kuuluukin, mutta sinä, muista tämä!”

[Marketta]

4. OSA

Herra Darcy tuijotti pimeässä nukkuvaa vaimoaan. Tämä oli toinen yö Pemberleyssä ja toista kertaa hän istui tässä. Kumpanakin iltana hän oli odottanut liian kauan, kiertänyt huoneessaan liian monta ympyrää, pohtinut liikaa sitä, kuinka toimisi, millaisen vastaanoton saisi. Karahviin hän ei ollut uskaltanut enää turvautua. Posket polttivat tulisina, kun Darcy muisti, kuinka oli käyttänyt matkalla majatalossa. Tunnit matkavaunuja odottaessa olivat olleet pitkiä. Ei hänen olisi tarvinnut niitä odottaa, mutta hän oli ollut hermostunut ja kaivannut rohkaisua. Samoin, hän muistutti itselleen, ainoa keino selvitä alakerran salongin meluisassa tungoksessa oli ollut itsekin maistaa lasillinen, ja sen jälkeen toinenkin. Lopputulos oli ollut täysin sopimaton – ja Elizabeth oli toiminut aivan oikein, ajanut hänet pois luotaan. Darcy pelkäsi, että jos hän ei osaisi toimia oikein, hän kokisi uudelleen saman kohtalon.

Herra Darcy ei tiennyt, mitä häneltä odotettiin. Kyllä toki hänellä oli kokemusta kauniimmasta sukupuolesta, mutta niistä ei tässä tilanteessa ollut apua. Hän oli kerännyt kokemuksensa salonkien syöjättäriltä ja, niin no… Niin, siis… Siis, sellaisissa tilanteissa hän kyllä osasi olla edukseen, tiesi miten toimia, miten lähestyä ja kohdella naista. Sellaisissa tilanteissa hän ei ollut ollut hermostunut tai arka, vaan itsevarma onnistuja. Tai tarkemmin ajatellen, ainakin osassa tapauksista hän oli saattanut jopa itse olla suojelun tarpeessa. Herra Darcy oli tyytyväinen, ettei hänen tarvitsisi enää koskaan kohdata kahden kesken ainuttakaan aviomieheensä kyllästynyttä yläluokkaista syöjätärtä.

Darcy oli onnellinen siitä, että hänen elämänsä oli muuttunut iäksi, mutta hän oli tuntemattomalla mantereella. Miksei missään opetettu, miten tuli toimia viattomien, nuorten herrasnaisten kanssa? Tai no, olihan sekin Darcylle opetettu. Herra isä oli pitänyt pojannulikalle ensimmäisen puhuttelun aiheesta ennen kuin tämä oli täyttänyt 12 vuotta ja uhannut kuoria koko selkänahan, jos poika niskoittelisi.

Nuorten herranaisten kanssa ei koskaan jääty kahden kesken, ei ainakaan hetkistä pidemmäksi ajaksi, ja silloin noudatettiin äärimmäistä sovinnaisuutta. Seurassakin heistä pysyttiin käsivarren mitan päässä. Heidän kättäänkään ei koskettu kuin tanssin aikana ja vaunuihin nousussa autettaessa. Käsisuudelmat oli varattu poikkeuksellisen läheisiin tilanteisiin, eikä silloinkaan naimatonta naista koskaan oikeasti suudeltu, vaan huulet jätettiin kunnioittavasti puolen tuuman päähän viattomasta ihosta. Vasta, kun herrasnaisen holhoajalta oli saatu lupa seurusteluun, saatettiin tämä ylittää, eikä edes holhoajan suostuminen avioliittoon antanut vapautta suurempaan tuttavuuteen tai oleskeluun suljettujen ovien takana, vaikka kahdenkeskisten hiljaa käytyjen keskustelujen kestoa tai yhteisten tanssin lukumäärää ei enää niin tarkkaan laskettu.

Mutta nyt hänen kuuluikin yhtäkkiä olla kahden kesken ilman valvovia silmiä, tehdä asioita, jotka tähän asti olivat olleet tiukasti kiellettyjä. Hänellä olikin lupa – jopa käsky - ylittää sopivaisuuden raja nuoren herrasnaisen kanssa, mutta miten se kuului tehdä? Mitä häneltä odotettiin?

Darcy oli kuullut juttuja rajan ylittämisistä, joita oli tehty luvalla ja luvatta. Herraseurassa jutut saattoivat kääntyä sellaisiin aiheisiin, mutta Darcy ei ollut koskaan välittänyt sen kaltaisesta rehvastelusta, eikä miehistä, jotka sellaisista keskusteluista nauttivat. Ja Georgianan ja neiti Lydian tapausten jälkeen jutut kiinnostivat häntä vieläkin vähemmän.

Omasta vaimosta ei voisi puhua edes samana päivänä sellaista juttujen kanssa! Elizabeth oli palvottu rakastettu, virallinen vihitty puoliso, jalustalle nostettu jumalatar, jota Darcy oli pastorin edessä luvannut koko olemuksellaan palvoa jokaisen jäljellä olevan päivänsä. Sen takia hän ei voisi koskaan keskustella asiasta kenenkään vertaisensa kanssa, eikä kukaan hänen vertaisistaan ikinä kertoisi hänelle omista rajan ylittämisen kokemuksistaan.

Darcy halusi päästä lähelle vaimoaan. Hän halusi oppia tuntemaan Elizabethin niin kuin oli ainoastaan aviomiehelle sallittua. Hän halusi tutustua kaikkiin niihin salaisuuksiin, jotka tähän asti olivat olleet pukujen alla piilossa. Toistaiseksi hän oli koskettanut vaimonsa paljasta ihoa ainoastaan kädestä. Suudelmiakaan hän ei ollut uskaltanut painaa mihinkään muualle kuin kädelle, mutta sekin oli ollut saada hänet tolaltaan. Mutta hän ei tiennyt miten aloittaa, miten edetä?

Pitkät kihlauskuukaudet hän oli kamppaillut halujensa kanssa, hillinnyt niitä ja hallinnut niitä. Öisin hän oli herännyt huutaen kihlattunsa nimeä, päivisin odottanut niitä hetkiä, jolloin saattoi jälleen hivellä katseellaan tämän muotoa.

Tähän asti he olivat saattaneet kohdata toisensa vain julkisella paikalla, muiden ihmisten katseiden alla. Kävelyretkien harhautumisetkaan eivät olleet tuoneet sen suurempaa yksityisyyttä, sillä joku olisi saattanut nähdä heidät. Darcy oli ylpeä siitä, että oli onnistunut käyttäytymään kuin herrasmiehen kuuluikin. Hän oli parhaansa mukaan hillinnyt käytöstään, mutta tuonut tunteensa esiin. Hän oli rakentanut valvovista katseista itselleen ja kihlatulleen suojaverkon, jonka varassa he saattoivat olla keskenään ilman, että hän toimi sopimattomasti. Elizabeth oli ollut rento hänen seurassaan, nauranut ja kiusoitellut häntä. Hän oli puolestaan suhtautunut naiseen lempeästi mutta säilyttänyt varautuneisuutensa ihan vain varmuuden vuoksi, sillä tulen liekit tuntuivat nousevan hänen vartalonsa sopukoista heti, jos hän vähänkin päästi suojauksiaan höltymään.

Hän oli uskonut vihkimiseen saakka, että heidän rakkautensa oli vahvaa ja kestävää, että heidän välillään oli sellainen side, joka takaisi onnellisen yhteiselämän. Se ei kuitenkaan tuntunut riittävän. Vihkimisen jälkeen kaikki oli muuttunut, ja nyt tuntui, että Darcyn odottamasta onnesta oli jäljellä vain kulissit. Ennen vihkimistä hän oli uskonut selviävänsä rajan ylittämisestäkin, mutta nyt hän joutui ajattelemaan asiaa uudelleen. Tähän asti hän oli ajatellut, että Elizabeth toivottaisi hänet tervetulleeksi luokseen, mutta viimeisten päivien aikana hän oli nähnyt, ettei aviomiehen seura ollutkaan tervetullutta. Miten hän voisi kääntää tilanteen edukseen? Olisiko se edes mahdollista?

Darcy ei olisi halunnut myöntää, mutta ehkä neiti Bingley oli ollut oikeassa. Darcy ei ollut ylpeä heidän käymistään keskusteluista ja tavasta jolla hän oli ystävänsä sisarta puhutellut, mutta neiti oli se, joka oli ylittänyt sopivaisuuden rajan.

Neiti Bingley ja rouva Hurst olivat olleet raivoissaan Bingleyn ja neiti Bennetin kihlautumisesta, mutta neiti Bingley oli tuntunut osoittavan pahimmat piikkinsä Darcyyn. Vihjailut olivat olleet melkein yhtä pahoja kuin täti de Bourghin suorat syytökset ja niitä oli putoillut aina, kun neiti Bingley oli saattanut olla varma, ettei hänen veljensä kuulisi. Nainen oli vakuuttanut hänelle, ettei avioliitto Elizabethin kanssa voisi onnistua, etteivät he voisi sopia toisilleen, että kyse olisi vain hetkellisestä huumasta, joka nopeasti katoaisi. Darcy oli kerta toisensa jälkeen säilyttänyt malttinsa ja vakuuttanut omat tunteensa ja sen, kuinka varma hän oli onnestaan, mutta se ei ollut riittänyt.

Viikkoa ennen häitä neiti Bingley oli jälleen hakeutunut hänen seuraansa. Ennen kuin Darcy oli ehtinyt paeta paikalta, neiti oli aloittanut saarnansa, joka oli verhottu kevyeen, jopa keimailevaan tyyliin: ”Minä en voi edelleenkään ymmärtää teitä, herra Darcy! Te, niin ylväs ja kunnioitettu herrasmies, Lontoon parhaissa perheissä arvostettu vieras, olette niin hullaantunut rakkaudesta! Mutta rakkaus on sokea, niin sanotaan. Toivon todellakin teille parasta, mutta pelkään, että pian huomaatte, että olin oikeassa. Kauniit silmät eivät silloin enää auta. Puoliso on valittava huolella, sehän on elämän onnen kannalta tärkein päätös! Minä en ikinä voisi ottaa puolisokseni ihmistä, joka on niin mitättömästä perheestä ja jonka sisar on käytöksellään kompromentoinut koko perheen!”

Herra Darcy oli halunnut keskeyttää neiti Bingleyn puheen, mutta kiukku oli kiehunut hänen sisällään niin, ettei hän ollut pystynyt. Kun vihdoin nainen oli päässyt asiansa loppuun ja tahdittanut viimeisiä sanojaan vinolla hymyllä, keimailevalla katseella ja napauttamalla viuhkallaan Darcya käsivarrelle, mies ei ollut enää kyennyt, ei halunnut pidätellä itseään.

”Hyvä neiti, minä en voisi ikinä ottaa puolisokseni ihmistä, jonka isä on ansainnut omaisuutensa kaupankäynnillä.” Darcy oli kumartanut naiselle, kääntänyt selkänsä ja kävellyt pois huoneesta. Hän oli tiennyt lausuneensa neiti Bingleylle suurimman mahdollisen loukkauksen, mutta hän ei ollut ollut siitä pahoillaan. Ikinä Darcy ei olisi sanonut mitään sen suuntaistakaan Bingleylle, mutta neiti Bingley oli jokaisen sanan ansainnut.

Mutta sittenkin, epäilys oli asettunut Darcyn mieleen. Ehkä neiti Bingley oli nähnyt jotain sellaista, mikä oli rakastuneen miehen silmistä jäänyt piiloon. Ehkä Elizabeth ei voisikaan tulla onnelliseksi hänen rinnallaan. Darcy oli aavistanut sen jo häitä seuranneena aamuna.

Hääpäivä oli ollut täydellinen. Elizabeth oli ollut kaunis ja onnellinen. Rouva Bennet oli ottanut kaiken ilon irti siitä, että oli saanut kaksi tytärtä miehelään samana päivänä ja vielä erikoisluvalla. Koska kihlausaika oli ollut pitkä, se ei olisi edellyttänyt erikoislupaa, joten oli rouva vaatinut, että vihkiminen järjestettäisiin vasta myöhään iltapäivällä, jottei kukaan vahingossakaan olisi pitänyt tilaisuutta tavallisena, ennen puoltapäivää järjestettynä seremoniana. Myös vastaanotto oli ollut liiankin suurellinen, mutta Darcy oli ollut niin tyytyväinen elämäänsä, että soi sen rouva Bennetille.

Seuraavana päivänä kaikki oli ollut niin erilaista. Ilo oli kadonnut Elizabethin silmistä. Nainen oli ollut purskahtaa itkuun pelkästään hänen seuraansa joutuessaan, sen Darcy oli nähnyt jo aamulla. Ja sen oli nähnyt myös neiti Bingley. Sydän tuntui repeävän, kun Darcy muisti tilanteen Netherfieldin käytävältä. Elizabeth oli vältellyt häntä, vaikkei heidän välillään vielä ollut edes ollut aviollista yhteyttä. Hääiltana Darcy oli ajatellut vain käydä toivottamassa rouvalleen hyvää yötä ja jättää lähempi kanssakäyminen myöhempään, mutta nainen oli nukahtanut. Tai Darcy pelkäsi, että Elizabeth oli vain näytellyt nukkuvaa välttyäkseen kohtaamiselta. Aamulla Elizabeth oli ainakin vältellyt häntä, sillä nainen oli kadonnut jonnekin.

Darcy oli herännyt liiankin aikaisin, joten hän ei ollut uskaltanut käydä Elizabethin huoneessa, sillä tiesi tämän vielä nukkuvan. Niinpä hän oli lähtenyt ulos, kävellyt puistossa, hengittänyt aamuista ilmaa. Kun talonväki oli alkanut heräillä, hän oli tarttunut toimeen. Kun viimeisistäkin pitkän matkan vaatimista valmisteluista oli huolehdittu, hän oli yrittänyt löytää rouvaansa, mutta tämä ei ollut ollut huoneessaan eikä Darcy tavoittanut häntä muualtakaan. Palvelustyttöä ei näkynyt, eikä Darcy kehdannut keneltäkään muulta kysyä, minne Elizabeth oli mennyt. Viimein, kun sovittu lähdön hetki oli ollut jo käsillä, Darcy oli viimein löytänyt Elizabethin, mutta nainen oli ollut täysin poissa tolaltaan kohtaamisesta. Kyyneleet olivat valuneet naisen poskilla, kun Darcy oli suudellut hänen kättään. Ja neiti Bingley oli todistanut kaiken sen.

Neiti Bingley oli seissyt Netherfieldin käytävällä, nojannut seinään kädet puuskassa rinnallaan ja hymyillyt vinoa, kaikkitietävää hymyään. Herra Darcy ei ollut nähnyt naisen tulevan paikalle, joten nähtävästi tämä oli ollut siinä jo pitkään, tarkkaillut Elizabethia, joka ei ollut halunnut lähteä Hertfordshiresta kohti miehensä kotia. Neiti Bingley oli katsonut Darcyä suoraan silmiin, suorastaan tuijottanut ilman, että hänen häijy hymynsä oli edes värähtänyt. ”Mitä minä sanoin!”, hymy oli ilkkunut Darcyn avioliiton epäonnista alkua.

Kertaakaan sen jälkeen Darcy ei ollut nähnyt iloa Elizabethin silmissä. Sen sijaan neiti Bingleyn vino hymy tuntui ilkkuvan hänelle joka kerta Elizabethin olan yli, kun Darcy näki onnettoman ilmeen vaimonsa kasvoilla. Darcyn oli pakko kääntää katseensa pois, mutta neiti Bingleyn kaikkitietävä, epäonnistumisen paljastava ilkeä hymy seurasi häntä. Ja Elizabeth tuntui kuihtuvan päivä päivältä, vaikka Darcy oli parhaansa mukaan yrittänyt antaa naiselle tilaa ja aikaa tottua heidän avioliittoonsa. Majatalossa Elizabeth oli ajanut hänet pois huoneesta - aivan oikeutetusti -, mutta se ei tehnyt tilannetta yhtään helpommaksi. Darcy ei tiennyt, miten hän ylittäisi heidän välilleen nousseen muurin. Miten hän lähestyisi naista niin, että saisi jälleen nähdä loisteen tämän silmissä?

Darcy veti syvään henkeä ja katsoi nukkuvaa naista. Hän tunsi polttavaa tarvetta olla lähellä naista. Hän halusi nauttia avioliiton iloista, hän halusi tuntea vaimonsa ihon vasten omaansa. Mutta hän ei tiennyt, kuinka sen tehdä, kuinka ylittää raja. Miten lähestyä viatonta herrasnaista, jolle läheisyys ei ollut mieluinen? Mutta sitäkin tärkeämpää olisi ollut nähdä Elizabethin hymyilevän, olevan iloinen. Tärkeintä olisi ollut nähdä, ettei avioituminen ollut nujertanut sitä, mikä Elizabeth oli - riehakas, uhmakas, kujeileva - mutta Darcy pelkäsi, että oli kahlehtinut Elizabethin pelkällä olemassaolollaan.

JATKUU

[Marketta]

5. OSA

Herra Darcy harppoi portaita alaspäin. Nopeammin, nopeammin, jalat hyppivät askelmalta seuraavalle. Pakoon, pakoon, pidemmin askelin, suuremmin harppauksin. Kengän kärki osui johonkin. Hän horjahti, yritti korjata asentoaan, mutta kompastui ja kaatui viimeiset askelmat. Talo oli hiljainen ja pimeä. Darcy makasi palvelusväen käytävällä ja veti henkeä. Onneksi väki oli ullakkokerroksen huoneissaan nukkumassa, eikä voisi kuulla häntä.

Hän oli vetänyt ensimmäiset housut ylleen, potkaissut ensimmäiset kengät jalkaansa, napannut takin kainaloonsa ja juossut pois. Pääovi olisi suuressa lukossa, joten hän oli kääntynyt takaportaisiin, palvelijoiden puolelle. Sivuovi olisi helpompi avata, siitä pääsisi hiljaa ulos.

Oli vuosia siitä, kun Darcy oli viimeksi käynyt alakerrassa. Lapsena toki, mutta aikamiehenä vain sen kerran, kun oli isännyyden saatuaan halunnut nähdä koko talonsa. Hän makasi lattialla ja katsoi ympärilleen. Vuosien takainen tottumus ei ollut kadonnut. Hän tiesi, minne lähteä. Hän nosti itsensä pystyyn, kuulosteli itseään ja totesi selvinneensä muutamalla mustelmalla ja kolhiintuneella itsetunnolla. Jos sitä enää oli kolhittavaksi.

Kaatuminen oli hetkeksi vienyt ajatukset, mutta avainta etsiessään se iski jälleen häneen. Elizabethin huuto. Se, kuinka nainen kääntyi pois. Se, kuinka itku ravisteli pieneksi käpertyvää vartaloa. Hän oli tehnyt sen. Hän oli loukannut, satuttanut, rikkonut. Sen ihanimman ihmisen, jota hän halusi suojata kaikelta pahalta.

Lukko loksahti avaimen kääntyessä, saranat avautuivat äänettä. Alkavan kesän yö oli kuulas. Darcy veti takkia suojakseen ja kääntyi kohti paikkaa, jossa oli nähnyt vaimonsa seisovan aikaisemmin päivällä. Vain muutamaa tuntia aikaisemmin hän oli katsonut vaimoaan ikkunasta ja päättänyt tehdä lopun epäselvyydestä. Hän oli päättänyt selvittää, olisiko tervetullut rouvansa luo.

Ja mitä siitä oli seurannut? Enää hän ei olisi tervetullut, ei tämäniltaisen jälkeen. Hän oli rohkaissut itsensä, avannut oven ja pyytänyt lupaa tulla tervehtimään. Elizabeth oli suostunut, mutta näyttänyt arastelevan. Darcy oli sammuttanut kynttilät suojatakseen rouvansa hämmennystä, suojatakseen myös omaa hämmennystään.

Pimeys oli voimistanut Darcyn aistimuksia. Elizabethin läheisyys oli ollut huumaava, laventelin tuoksu oli ollut viedä järjen. Naisen huulet olivat olleet pehmeät, kutsuvat, kosteat. Darcy ei olisi voinut saada niistä kyllikseen. Kaulan kaari oli kutsunut herkuttelemaan, kiihkeä hengitys oli kielinyt yhteisistä tuntemuksista. Elizabeth oli nauttinut, siitä Darcy oli varma. Mutta se oli saanut miehen toimimaan väärin. Hän oli unohtanut asemansa, unohtanut vaimonsa, ajatellut vain itseään. Syy oli yksin hänen, Elizabeth oli viaton. Darcy tiesi käyttäytyneensä kuin yksi niistä kerskailijoista, joiden juttuja hän ei ollut koskaan sietänyt. Hän oli kohdellut vaimoaan piittaamatta, vain omaa nautintoaan hakien.

Elizabeth oli ollut jo valmiiksi onneton. Tämän jälkeen ei olisi enää toivoa yhteisestä onnesta. Darcy oli käytöksellään tuhonnut kaiken sen, minkä oli orastanut vaimon huulilla.

Darcy harhaili puistossa. Hän ei tiennyt, minne oli menossa, mutta sillä ei ollut väliä. Polkuja, rinteitä, istutuksia, pensaita. Millään ei ollut väliä.

Darcy oli tähän asti pitänyt kihlauskuukausia pakollisena piinana, josta oli selvittävä häävalmisteluiden ja Georgianan ensimmäisen sesongin takia. Nyt hän tiesi nauttineensa jokaisesta hetkestä. Pitkistä kävelyretkistä Hertfordshiren keväässä, tapaamisista Lontoossa, kun Bennetin neidit olivat olleet hankkimassa puvustoja. Hän oli viihtynyt jopa juhlissa, joihin lady Matlock oli vienyt Elizabethin. Paikalla ei ollut ollut väliä, sillä Elizabethin seura oli ollut tärkeintä.

Darcy tiesi tehneensä korjaamattoman virheen, tuhonneen viimeisetkin mahdollisuudet yhteyden löytämiseen. Tästä eteenpäin he vaeltaisivat elämässään yhtä päämäärättömästi kuin Darcy kulki öisessä puistossa. Kaksi ihmistä ikuisesti toisiinsa sidottuna, mutta ilman yhteyttä toisiinsa.

Seurapiirit olivat täynnä sellaisia aviopareja, ihmisiä, jotka oli asetettu toistensa rinnalle yksinäiseen elämään. Darcy oli kuvitellut päässeensä pakoon sellaista liittoa valitsemalla sydämellään, ei muiden asettamien vaatimusten mukaan. Hän saattoi syyttää vain itseään onnettomasta lopputuloksesta. Hän oli saanut aikaa taas yhden epäonnistuneen avioliiton. Mutta hän ei ikinä käyttäytyisi niin kuin nuo muut miehet onnettomissa liitoissaan. Hän ei esittäisi Elizabethille vaatimuksia, ei pakottaisi tätä.

Herra Darcy suoristi selkänsä. Hän kantaisi käytöksensä seuraukset. Avioliitto oli solmittu Jumalan kasvojen edessä, se oli pyhä. Hän suojelisi sen pyhyyttä ja puhtautta. Kukaan ulkopuolinen ei koskaan saisi tietää, että he eläisivät erillistä elämää. Hän seisoisi vaimonsa vierellä seurapiirien edessä, vartioisi perheensä kunniaa. Ja vaikka hän oli omalla käytöksellään tuominnut itsensä lopulliseen yksinäisyyteen, hän ei katsoisi muihin suuntiin, ei antaisi juoruille sijaa. Hän katsoisi ainoastaan Elizabethia, mutta ainoastaan silloin, kun nainen ei näkisi sitä, sillä hän ei ikinä enää loukkaisi naista huomiollaan.

***

Elizabeth makasi sängyllä kuin halvaantuneena. Kyyneleet olivat loppuneet, tärinä oli vaimentunut, kivun pahin terä oli hellittänyt. Hän keskitti kaiken huomionsa hengittämiseen. Sisään, ulos, sisään, ulos. Heti, jos huomio herpaantui, paine rinnan päällä alkoi kasvaa. Mutta heti, kun mieli rauhoittui, ajatukset palasivat.

Liian nopeasti, kaikki oli tapahtunut liian nopeasti. Elizabeth ei ollut kyennyt hallitsemaan tilannetta. Kipu oli yllättänyt, se oli ollut liian kova, hän oli pelästynyt, halunnut paeta. Kyllä hän oli osannut odottaa kipua, mutta sen voima oli ylittänyt kaikki hänen odotuksensa. Koko tapahtuma oli ylittänyt hänen odotuksensa. Se oli ollut rujoa, rumaa, väärää. Se oli ollut kamalaa, sopimatonta. Hän oli halunnut estää miestä, mutta ei ollut kyennyt. Kipu ja hätä olivat vieneet mennessä kaiken sen edeltäneen ihanuuden. Sen ihanuuden, jonka Elizabeth olisi halunnut saada takaisin.

Yhtäkkiä Elizabeth tajusi. Avioliitto oli täytetty. Aviomies oli tullut hänen luokseen, hänen vuoteeseensa, koskenut häneen. Elizabeth sai itsensä liikkeelle, hän työnsi itsensä istumaan. Se oli lopullista, mitätöintiä ei tulisi, avioliitto jatkuisi. Hänet oli sidottu herra Darcyyn taivaan portille saakka ja siitä eteenkinpäin.

Mies oli halunnut hänet, halunnut täyttää avioliiton. Kyse ei ollut ollut vain muodollisesta vierailusta, siitä Elizabeth oli varma. Miehen kiihkeys oli ollut peittelemätöntä, hurjaa, huumaavaa. Suudelmat olivat vieneet mukanaan, miehen huulet kantaneet häntä. Silmät olivat säkenöineet yön pimeydessä. Niistä ei voinut erehtyä. Polttavat liekit olivat olleet aitoja.

Herra Darcy ei pitänyt avioliittoa erehdyksenä. Elizabeth oli vakuuttunut siitä. Heidän avioliittonsa oli edelleen olemassa, mutta se oli kadonnut jonnekin, piiloutunut heiltä kummaltakin. Jotain oli mennyt pieleen, jossain kohdin oli tapahtunut väärinkäsitys, joka oli muuttanut kaiken.

Hymy karkasi Elizabethin huulille. Hän tiesi, hän tunsi miehensä. Herra Darcy pitäisi väärinkäsityksen sisällään, ei sanoisi sanaakaan. Mies oli sulkenut itsensä vaimoltaan ja koko maailmalta. Elizabeth heitti peiton syrjään ja käänsi jalkansa sängyn reunan ylitse. Oli hänen tehtävänsä avata lukot, ottaa ensimmäinen askel, houkutella mies esille piilostaan.

Elizabeth astui varovaisesti lattialle. Huone oli edelleen pimeä, mutta aamuun ei olisi enää kovinkaan pitkää aikaa. Kipu tuntui edelleen, mutta se menisi aikanaan ohitse, Elizabeth vakuutti itselleen. Ehkä jonain päivänä hän oppisi nauttimaan aviollisesta yhteydestäkin, ja jos ei oppisi, hän halusi saada miehestä uudelleen ystävän. Sekin riittäisi, jos hänelle ei suotaisi niitä nautintoja ja iloja, joista ystävättäret olivat kuiskutelleet ja joiden aiheuttama hämmennys oli punannut Janen kasvoja viimeisenä aamuna Netherfieldissä.

Mutta siitä selvän ottamisen Elizabeth halusi lykätä tuntemattomaan tulevaisuuteen. Tällä erää hän oli saanut tarpeeksensa aviollisesta läheisyydestä, Elizabeth ajatteli hapuillessaan aamutakkia pimeässä. Hän veti sen ylleen, nosti kaulukset mahdollisimman lähelle kaulaansa, kiinnitti soljet ja sitoi nyörin tiukalle. Tohveleita ei löytynyt, mutta käsiin osui iso huivi, jonka hän kietoi tiukasti ylleen ja hymähti. Hänhän oli vyöttämässä itseään kuin taisteluun lähtevä sotilas!

Seinäpaneelin koristeet olivat monimutkaiset Elizabethin sormien alla. Hän yritti muistella, missä kohdassa, millä korkeudella salpa oli ollut. Yö ei auttanut asiaa. Aurinko oli nousemassa, mutta menisi vielä aikaa ennen kuin säteet valaisisivat Elizabethin huonetta, joten hänen oli selvittävä ilman. Hän ei ollut koskaan avannut itse ovea, ja oli nähnytkin vain kerran kuinka rouva Reynolds näytti avaamisen. Jokaisena päivänä hän oli katsonut salpaa, koskettanut sitä, mutta sen löytäminen pimeydessä ei ollut helppoa.

Elizabeth alkoi tuskastua. Pitäisikö hänen antaa periksi, jättää suunnitelmansa? Uskaltaisiko hän lähteä kokeilemaan käytävän ovea? Olisiko se lukossa? Palvelusväki alkaisi liikkua pian. Elizabeth manasi itseään ja herra Darcya. Palvelijoita ei ollut vieläkään virallisesti esitelty hänelle, eikä hän tiennyt talon toimintatavoista, joten hän ei osannut lainkaan arvioida, mihin saattaisi törmätä käytävällä. Herra Darcyn olisi pitänyt järjestää tilaisuus heti ensimmäiselle päivälle, mutta mies oli jättänyt sen tekemättä niin kuin kaiken muunkin, mikä liittyi uuden rouvan tuloon. Elizabeth ei halunnut antaa palvelusväelle lisää puheenaiheita, ei tulla nähdyksi miehensä ovella keskellä yötä.

Tuttu muoto osui Elizabethin sormiin. Hän painoi siitä. Salpa ei liikahtanutkaan. Elizabeth ehti ajatella erehtyneensä, ennen kuin tajusi painaneensa väärään suuntaan. Salpa antoi periksi, painui syrjään, naksahti ja vapautti oven. Se avautui äänettömästi.

Elizabeth veti syvään henkeä. Hän oli valmis. Hän astui kynnyksen yli herra Darcyn huoneeseen ensimmäisen kerran elämässään. Hän ylitti sopivaisuuden rajan. Elizabeth kohotti katseen lattiasta. Verhojen raosta siilautui aavistuksen verran vaalenevaa hämärää, jota aamunkajo ajoi edellään. Lattiaa peitti paksu matto. Ikkunan ääressä oli sohva, sivullaan pöytä. Ovi, joka oletettavasti vei pukeutumishuoneeseen, oli raollaan. Ja vuode oli tyhjä.

Elizabeth käveli varovaisin askelin lähemmäksi. Vuode oli suuri ja vanha. Se näytti tummassa uhkaavuudessaan hyvin miehiseltä, kuin linnoitukselta, joka otti tilansa maailmassa pyytelemättä anteeksi tai lupia kyselemättä. Se oli tyhjä. Elizabethin sormet koskettivat peittoa. Vuode oli koskematon, siinä ei ollut nukuttu.

Elizabeth ryntäsi takaisin omalle puolelleen, sulki oven nopeasti. Herra Darcy ei nukkunut huoneessaan! Isäntä oli luopunut omasta vuoteestaan, paennut omasta huoneestaan. Elizabeth kiipesi omaansa, veti peiton päälleen, käpertyi pieneksi. Herra Darcy piti tilannetta niin piinaavana, ettei voinut viettää öitään puolisonsa läheisyydessä.

Kertaalleen kuivuneet kyyneleet tulvivat jälleen Elizabethin poskille. Tähän asti hän oli ajatellut, että heitä erotti vain yksi ovi. Hän oli koko ajan kuvitellut nukkuvansa vain muutaman metrin päässä herra Darcystä. Mutta etäisyys olikin suurempi. Mies ei käyttänyt huonettaan, hän oli asettunut jonnekin muualle, halunnut olla kauempana puolisostaan.

JATKUU

[Pahatar]

Tämä on todella kiehtova fandom ja ilahduttaa, että joku kirjoittaa tästä. Olen monesti ajatellut, että tämä kirja olisi hirveän hyvä ficcien aihe, koska kirjassa ei tosiaankaan kerrota mitään elämän tästä puolesta.

Tykkäsin kovasti tekstistäsi ja oli vaikeaa lukea eteenpäin ja yrittää malttaa mielensä eikä kurkkia edeltä, mitä kohta tapahtuu. Koko ajan harmittaa niin kovasti, että miksi he eivät voi puhua keskenään asiat selviksi? Aikakausi tosin tuntuu olevan sellainen, ettei oikein mistään haluttu, tai paremminkin osattu, puhua. Vaikeaksi menee, kun kummallakaan ei ole kunnolla kokemusta asiasta, ja ei pystytä selvittämään tätä yhdessä, jolloin tapahtuu kaikenlaisia väärinkäsityksiä. Saa lukijan ihan vääntelehtimään. Mutta toisaalta nämä ristiriidat tekevät juuri tekstistä ja ideasta herkullisen.

Jatkoa odotellessa!

[Marketta]

6. OSA

Herra Darcy harppoi portaat pääovelle. Aurinko oli korkealla ja päivä pitkällä. Darcy epäili kellon lähenevän jo kahdeksaa. Hän oli hetkeä aiemmin havahtunut huvimajasta, jonka penkille oli aamuyöllä istunut pohtimaan tilannetta. Tarkoitus ei ollut ollut nukahtaa, vaan ehtiä takaisin taloon ennen kuin palvelusväki heräisi ja aukinainen ovi huomattaisiin. Tähän kellonaikaan hän ei enää voisi luikahtaa takaisin samaa tietä, sillä alakerta olisi täynnä väkeä. Isännän oli palattava yölliseltä retkeltään pääoven kautta.

Onneksi Reynolds löytyi nopeasti käytävältä. Herra Darcy oli pelännyt, kuinka pitkään hän saisi odottaa hovimestarin etsimistä talon uumenista. ”Reynolds!”, Darcy kutsui. ”Niin, herra? Hyvää huomenta, herra”, vanha mies sanoi tyynesti, aivan kuin tilanteessa ei olisi ollut mitään erikoista, aivan kuin olisi ollut itsestään selvää, että talon isäntä tuli sisälle tähän aikaan aamusta kaikkea muuta kuin sopivasti pukeutuneena. Miespalvelijat eivät keskeyttäneet askareitaan, mutta jokainen heistä höristi korviaan. Hovimestari astui lähemmäksi.

”Niin, Reynolds, alakerran ovi oli auki”, Darcy yritti olla yhtä tyyni. ”Kyllä herra, selvitän asiaa”, mies vastasi. Darcy saattoi kuvitella, millainen kuulusteluiden sarja oli käynnissä. ”Ei tarvitse, Reynolds, minä jätin sen auki.” Hovimestari katsoi pitkään, mutta kumarsi. Darcy toivoi, ettei syyttävä sormi ollut ehtinyt vielä pysähtyä keneenkään. Hän kääntyi yläkertaan ja huikkasi mennessään pyynnön, että Reynolds toimittaisi Miltonin ja kuumaa vettä mahdollisimman nopeasti paikalle.

Darcy kiitti kymmenesti sitä, että hänellä oli päiväksi tekemistä ja että hän oli jo nyt myöhässä. Tilanhoitaja odottaisi häntä, pitäisi päättää, mihin huomio kohdistettaisiin, korjattaisiinko jotain nyt, kun kevättyöt oli saatu päätökseen. Edessä olisi tarkastuksia ja päätöksiä, pitkä päivä hevosen selässä. Juuri sitä Darcy tarvitsisi. Ettei tarvitsisi ajatella.


****

Illalliskellon soittoon ei ollut enää kovinkaan pitkää aikaa, kun herra Darcy jälleen harppoi portaita ylös. Hän oli tehnyt pidemmän retken kuin oli suunniteltukaan, keskustellut alustalaisten kanssa, tarkastanut asumuksia ja aitoja. Mutta nyt hänen olisi kohdattava Elizabeth. Onneksi Georgiana olisi paikalla, joten hiljaisuus ei kävisi liian vaikeaksi, mutta Darcy sääli sisarta, joka kantoi taakkaa seuranpidosta. Toivottavasti he oppisivat Elizabethin kanssa mahdollisimman pian olemaan ihmisten edessä ilman vaivaantumista. 

Darcy avasi liivin nappeja astuessaan sisälle huoneeseensa. Väsymys painoi. Päivä oli ollut pitkä, eikä muutaman tunnin torkahdusta ulkosalla ei voinut nukkumiseksi sanoa. Darcy vilkuili sänkyään - mieluiten hän olisi sujahtanut peiton alle ja antanut unen viedä mukanaan, mutta Milton odotti pukeutumishuoneen puolella. Kaikki oli valmiina: puhtaat vaatteet, kylpy, välineet parranajoon. Milton ei ollut aamulla sanallakaan kysynyt, mihin isäntä oli yöllä kadonnut ja miksi pukeutumishuoneesta oli etsitty vaatteita. Vieläkään hän ei sanonut asiasta sanaakaan, oli vain yhtä tyyni kuin Reynolds oli ollut aamulla.

Kun Darcy nousi kylvystä, Milton ojensi ensimmäiset vaatekappaleet ja selvitti kurkkuaan. ”Niin, Milton?”, Darcy kysyi huomatessaan miehen vaivaantumisen.

”Herra, minua pyydettiin välittämään viesti.” Milton piti tauon. ”Rouva on huonovointinen.” Puna kiipesi pitkin Miltonin poskia. ”Hän ei osallistu illalliselle ja on pyytänyt ilmoittamaan, että hänen vointinsa takia vierailut hänen luonaan eivät ole sopivia seuraavan viikon aikana.” Viimeiset sanat putoilivat nopeana virtana.

Vai niin! Darcy ajatteli ja mulkaisi Miltonia, muttei sanonut mitään. Tämä oli siis Elizabethin vastine edellisen yön tapahtumiin. Näin rouva näpäytti häntä, heittäytyi hankalaksi.

Kumpikin miehistä oli vaiti. Milton, jonka posket rusottivat edelleen, ojensi vaatekappaleita ja herra Darcy, jota suuttumus kalvensi, veti niitä ylleen. Teeskenneltyä sairastamista! Sitä hän ei suvaitsisi. Heillä olisi edessään pitkä elämä, ulkopuolisten asettamia vaatimuksia, julkista edustamista, kutsuja ja vierailuja, joiden sarja alkaisi vähitellen jo muutaman päivän päästä. Elizabethin olisi seistävä hänen rinnallaan muiden edessä.

Kun Milton sai solmukkeen valmiiksi ja ojensi taskukellon ja perät, Darcy vilkaisi aikaa. Illallista olisi lykättävä, hän halusi selvittää asian heti. ”Milton, vie viesti alakertaan, että käymme pöytään vasta puolen tunnin päästä.” Oletettavasti Elizabeth ei olisi pukeutunut illallista varten, eikä hän ehtisi tehdä sitä siinä ajassa, joten tänä iltana nainen ei istuisi yhteiseen pöytään. Jatkossa olisi toimittava toisin. Heidän välillään ei ehkä koskaan olisi yhteyttä, mutta he olisivat elämänsä loppuun asti aviopari, joten heidän tulisi esiintyä yhdessä.  Darcy oli valmis erilliseen elämään, etenkin kun se oli hänen omaa syytään, mutta ainoastaan yksityisesti.

Milton katosi takaportaisiin ja herra Darcy marssi makuuhuoneen puolelle. Hän koputti napakasti ovelle ja avasi sen odottamatta lupaa. Elizabeth makasi vuoteessaan. Huoneessa oli myös palvelustyttö, joka kuitenkin katosi pukeutumishuoneen puolelle, kun Darcy astui sisään. Darcy veti henkeä ja aloitti. Hän puhui nopeasti, jotta saisi koko asiansa sanottua.

”Hyvää iltaa, rouva. Halusin itse tulla katsomaan, oletteko oikeasti huonovointinen vai haluatteko vain vältellä seuraani. Mielestäni ei ole sopivaa jättäytyä pois illalliselta, vaikka ette seuraani toivottaisi tervetulleeksi. Teidän tulisi ajatella myös muita. Toivon, että ymmärrätte asemanne eikä tämä tule toistumaan!”

Elizabeth oli noussut sanojen aikana hitaasti istumaan. Herra Darcy näki kalpeuden hänen kasvoillaan. Nainen oli oikeasti kivuliaan näköinen, mutta silmät löivät tulta.

”Hyvä herra, minkä tähden esitätte syytöksiä? Millä perusteella puhutte näin? Puheenne ovat katteettomia, olen oikeasti huonovointinen. Kaikkien näiden kuukausien jälkeen, kuinka on mahdollista, että ette tunne minua sen vertaa? Ette luota minuun, vaan lähdette liikkeelle olettamuksesta, joka on täysin päinvastainen totuudelle? Olette kohdellut minua viimeisen viikon ajan tunteettomasti, vältellyt minua ja jättänyt minut yksin. Minä olen ollut kuin ilmaa teille. Tämänpäiväinen käytöksenne osoittaa mitä suurinta piittaamattomuutta. Teille on välitetty tieto, että olen estynyt illalliselta ja että tilani takia vierailunne eivät ole sopivia saati tervetulleita. Siitä huolimatta tunkeudutte huoneeseeni ja esitätte kohtuuttomia vaatimuksianne. Käytöksenne on täysin sopimatonta, se on kaukana siitä, miten herrasmiehen tulisi kohdella vihittyä puolisoaan.”

Sanojen vyöry oli valtaisa. Darcyn ulkokuori sulkeutui tiukemmin jokaisen sanan kohdalla. Hän seisoi selkä suorana puolessa välissä huonetta ja tunsi kuinka syytös toisensa jälkeen iskeytyi häneen. Kun Elizabeth vaikeni, samanlainen ryöppy pääsi ilmoille hänen huuliltaan.

”Tiedän, ettei seurani ole tervetullutta, mutta aviomiehenänne minulla on oikeus tulla selvittämään, mikä tilanne oikeasti on. Minun on ajateltava myös muita. Minun on ajateltava sitä, kuinka muut näkevät meidät,” Darcy tiesi, ettei hänen sanoillaan ollut pohjaa, että hän oli väärässä, mutta hänen oli jollain tavoin pakko puolustautua, pitää yllä omaa kulissiaan.

Nainen tuntui suuttuvan vieläkin tulisemmin. Darcy näki kuinka Elizabethin kasvoilla välkkyivät väsymys, kipu ja kiukku. Hän olisi halunnut keskeyttää keskustelun, pyytää anteeksi tunkeutumistaan, pahoja sanojaan, mutta naisen sanat hyökyivät jälleen hänen ylitseen.

”Te ette ole ajatellut ketään muuta kuin itseänne. Käytöksenne on itsekästä, piittaamatonta. Teille on ilmoitettu, etteivät käynnit luonani ole nyt sopivia, mutta te katsotte oikeudeksenne rikkoa sopivaisuutta. Hyvä herra, te ette ole tervetullut tähän huoneeseen. Olkaa hyvä ja poistukaa välittömästi!”

Elizabeth tuijotti hurjistuneena. Herra Darcy seisoi kivettyneenä. Pitkältä tuntuneen hiljaisuuden päätteeksi Darcy kumarsi. ”Toivotan hyvää iltaa”, hän sanoi, kääntyi ja käveli pois.

****

Rouva Reynolds katsoi alakerran käytävällä kelloa ja pohti ruokalajeja. Viime hetken lykkäys aiheuttaisi ongelmia keittäjälle, mutta niistä selvittäisiin. Ja lisäksi rouvalle pitäisi lähettää tarjotin, jos raukka pystyisi syömään edes hieman.

Rouva Reynolds havahtui kiireisiin askeliin ja kääntyi ympäri. Rouva Darcyn kamarineito lähestyi kovaa vauhtia. ”Hyvä, että kohtasin teidät, Annie! Onko rouva jo parempi? Meidän pitää järjestää hänelle tarjotin.”

”Voi rouva Reynolds, tulkaa pian! Rouva tarvitsee apua!” Annie puuskutti ja kääntyi saman tien takaisin. Rouva Reynolds lähti perään. Portaita harppoessaan Annie kertoi lisää pala palalta.

”Herra kävi… olin pukeutumishuoneessa, eikä tarkoitus ollut kuunnella… mutta jokainen sana kuului oven läpi… niin kovaan ne sanottiin! Kamalia sanoja, kamalia… Ja nyt rouva itkee… suunniltaan!”

Rouva Reynolds oli perillä tilanteesta isäntäparin välillä. Yläkerrassa ei useinkaan tapahtunut sellaista, joka olisi jäänyt salaisuudeksi alakerralta. Kaiken lisäksi emännöitsijän tehtävä oli tietää, mitä oli käynnissä. Hänen ei kuulunut ottaa asioihin kantaa tai vaikuttaa niiden kulkuun, mutta hänen oli tiedettävä mitä herrasväen huoneissa tapahtui.

Hän oli herra Reynoldsin kanssa tehnyt parhaansa suojatakseen isäntää ja uutta rouvaa, mutta välien vaikeus oli niin selvä, ettei talosta löytynyt ainuttakaan, joka ei olisi aavistanut ongelmia. Koko uuden rouvan tulo taloon oli ollut kummallinen, mikään ei ollut mennyt niin kuin palvelusväki oli odottanut. Jokainen alakertaan valunut tieto uudesta rouvasta todisti tämän olevan hyvä ihminen, ystävällinen ja kunnioituksen arvoinen, mutta vieläkään ei virallista esittelyä ollut järjestetty. Rouva ei ollut tutustunut taloon, ei ollut ottanut ohjia käsiinsä. Elettiin kummallisessa välitilassa, eikä palvelusväki oikein tiennyt, miten siihen suhtautua.

Rouva Reynolds oli toivonut, että tilanne korjaantuisi, että onnellinen hymy löytäisi tiensä takaisin isännän kasvoille, että ilo täyttäisi talon. Hän ei epäillyt kumpaakaan, sillä isännän tunteista ei ollut ollut epäilystäkään avioliittoa edeltäneinä kuukausina ja uusi rouva Darcy vaikutti olevan mitä ihastuttavin nuori nainen, joka saanut seurata sydäntään avioituessaan.

Rouva Reynolds oli tuntenut herra Darcyn siitä alkaen, kun tämä oli ollut vain nelivuotias pikkupoika, ja oli aina ollut hyvin ylpeä isännästään. Muutaman päivän perusteella hänen henkilökohtainen mielipiteensä rouvasta oli muotoutumassa hyvin samanlaiseksi. Siksi rouva Reynolds ei ollut aikaisemmin päivällä hetkeäkään empinyt, vaan käynyt hakemassa lääkelaatikkonsa ja lähtenyt itse hoitamaan asiaa, kun Annie oli käynyt kertomassa rouvan vaivasta. Pieni parka kuulemma joutui melkein jokainen kuukausi vetäytymään vuoteeseen kipujensa takia. Tällä kertaa rouva Reynolds oli kuitenkin päätynyt hoivaamaan myös muuta. Pahoitettua mieltä, itkettyneitä silmiä, kivistävää päätä. Rouva oli ollut kaikkiaan surkean näköinen. Rouva Reynolds ja Annie olivat yhdessä peitelleet hänet nukkumaan ja toivoneet, että lepo auttaisi mieltä siinä missä rohdot helpottivat kipua.

Mutta nyt tilanne oli vieläkin pahempi. Rouva Reynolds kuuli itkun pukeutumishuoneen puolella. Hän astui makuuhuoneeseen ja ymmärsi, että tilanteeseen oli tartuttava tiukalla otteella. ”Annie, tuo lasi vettä ja laudanum-pullo, se pienempi.”

Rouva Darcy makasi sängyllä. Itku oli repivää. Nainen oli aivan suunniltaan. Rouva Reynolds istui sängyn laidalle ja veti naisen rintaansa vasten. ”Ei hätää, rouva. Kaikki korjaantuu kyllä.” Annie tuli paikalle tarvikkeineen. ”Kaksitoista tippaa.”

Rouva Reynolds laski tarkasti Annien pudottamat tipat. Annostuksen kanssa piti olla varovainen, etenkin kun hän oli antanut miedomman annoksen jo aikaisemmin. Mutta nyt rouva ei ollut enää vain kivulias ja mielensä pahoittanut, vaan hänen tilansa tuntui lähestyvän hysteriaa. Se ei ollut lainkaan hyväksi rouvalle, ei tähän aikaan kuukaudesta. Siitä voisi seurata vaikka minkälaisia ongelmia, jopa mielen järkkymistä, ja sitä rouva Reynolds ei voisi sallia niin kauan kuin hän piti hallussaan kartanon lääkelaatikkoa. Pitkä nukkuminen ilman ainoatakaan unta olisi nyt paras keino rauhoittaa tilanne ja estää vakavammat seuraukset.

Rouva Reynolds silitti rouvan hiuksia ja kuiskaili rahoittavia sanoja. Hän nosti lasin rouvan huulille ja katsoi, että tämä joi sen tyhjäksi. Hän auttoi rouvan pitkäkseen, veti peiton päälle ja jatkoi silittämistä, kunnes nyyhkytys vaimeni ja hengitys muuttui pitkiksi, syviksi vedoiksi. Hän käski Annien valvomaan rouvan unta ja nousi itse ylös.

Nyt hän oli tehnyt voitavansa toisen suhteen. Toinenkin oli kohdattava, jotta tilanne saataisiin käännettyä ja rauha laskeutuisi taloon.

***

Väliovelta kuului koputus. Herra Darcy hätkähti ja kohotti päänsä. Hän istui makuuhuoneensa sohvalla, oli istunut siitä lähtien kun oli tullut ajetuksi pois. Hän ei ollut tiennyt mitä tehdä, ei olisi voinut mennä kohtaamaan Georgianaa kaiken tämän jälkeen.

Salpa naksahti ja ovi aukeni. Ei Elizabeth ikinä enää voisi haluta hänen kohtaamistaan! Darcy tuijotti ovelle sumein silmin. Esiin astuikin rouva Reynolds, joka sulki oven huolellisesti perässään.

”Hyvää iltaa, herra Darcy. Suonette, että tulen vaihtamaan muutaman sanan. Rouva Darcy oli hyvin huonossa kunnossa, mutta nyt hän on rauhoittunut. Annoin hänelle laudanumia, hän nukkuu ainakin huomiseen puoleenpäivään, ehkä pidempäänkin.”

”Onko rouva Darcy vakavasti sairas?” herra Darcy nousi seisomaan. ”Lähetän heti hakemaan lääkäriä!”

”Herra Darcy, sir!” Rouva Reynoldsin ääni pysäytti Darcyn muutaman askeleen päähän käytävän ovesta. ”Te ette kutsu lääkäriä, rouva ei tarvitse lääkäriä.” Palveluskunnan tehtävä ei ollut kyseenalaistaa herrasväkeä tai olla heidän kanssaan eri mieltä. Ylimpien palveluskunnan jäsenten ammattitaitoon kuitenkin kuului tietää, koska raja oli ylitettävä, sanottava vastaan. Rouva Reynolds tiesi, ettei sellaisia tilanteita tulisi hänen urallaan vastaan monia, mutta tämä oli yksi niistä hetkistä. Edessä oli keskustelu, joka toivottavasti kääntäisi tilanteen ja samalla todistaisi herra Darcylle, että rouva Reynolds piti sekä emännän että isännän puolta tasaveroisesti.

”Mutta hän on sairas! Minä arvasin sen hänen kasvoistaan! Se on minun syytäni, minä tein sen hänelle!”

”Herra Darcy, jos istuisitte alas, niin kerron mistä on kyse.” Rouva Reynolds arvasi, ettei isäntä ymmärtänyt tilannetta. Miehellä ei ollut enää äitiä tai muuta vanhempaa sukulaista, joka olisi voinut tällaisista asioista vihjata. Edessä olisi sama keskustelu, jonka rouva Reynolds oli käynyt kerran ennenkin, poikansa kanssa ennen tämän avioliittoa. Hetken rouva Reynolds pohti, tulisiko hänen istua isännän viereen, mutta katsoi sen kuitenkin sopimattomaksi. Hän asettui seisomaan muutaman askeleen päähän sohvasta. Tarpeeksi lähelle intiimiin keskusteluun, mutta kunnioittavan etäisyyden päähän kuitenkin.

”Rouva Darcyllä oli hyvin kovat kivut, mutta hän ei ole sairas, ei sinne päinkään. Ne ovat naisen kipuja, kertovat, että hänen vartalonsa toimii niin kuin sen kuuluukin.”

Herra Darcy katsoi emännöitsijää pitkään ja epäuskoisena. ”Mutta eihän rouva Darcy voi vielä, ei kai hän näin nopeasti?”, Darcy sopersi viimein hämmentyneenä.

”Ei, rouvaa ei ole vielä siunattu, herra Darcy. Kivut ja niihin liittyvä… hmm… liittyvät asiat kertovat, ettei rouvaa ole vielä siunattu, mutta että hän on valmis ottamaan siunauksen vastaan.” Rouva Reynolds arvasi miehen punastumisesta, että tämä oli ymmärtänyt, mistä rouva Darcyn huonovointisuudessa oli kyse.

”Tämä toistuu joka kuukausi, ja silloin tulevat myös kivut. Toiset naiset ovat onnekkaampia, toiset epäonnisia. Rouva Darcy vaikuttaa kuuluvan jälkimmäisiin, joiden kivut vievät heidät vuoteeseen.” Rouva Reynolds tiesi, että suorapuheisuus oli nyt kaikkein parasta. ”Ehkä olette aikaisemminkin huomannut saman? Ehkä viime kuukausina rouva on yksittäisinä päivinä joutunut jäämään pois sovituista tilanteista?”

Darcy pohti pitkään ja nyökkäsi. Elizabeth oli kerran tai pari jättäytynyt viime hetkellä pois, mutta selitykseksi oli tietenkin annettu jotain sellaista, mikä oli sopivaa sanoa ääneen. Tieto hämmensi Darcyä. Kohtasiko Elizabeth tämän joka kuukausi?

Uutta tietoa vasten herra Darcy näki oman käytöksensä vieläkin kunniattomampana. ”Mutta tämä on minun syytäni. Olen käyttäytynyt hyvin sopimattomasti, satuttanut rouvaa”, herra Darcy painoi jälleen pään käsiinsä.

”Herra Darcy, nämä kivut ei ole teidän syytänne, mikään teidän käytöksessänne ei ole lisännyt niitä."

"Mutta te ette tiedä mitä minä olen tehnyt hänelle!"

Rouva Reynolds ei halunnut keskustelun kääntyvän tällaisiin aiheisiin. Hän jatkoi nopeasti. "Se kyllä on totta, että rouva on pahoittanut mielensä, mikä on tehnyt hänen olostaan huonomman. Ei ole hyväksi kokea järkytystä samanaikaisesti, mutta uskon, että olemme ehtineet puuttua tilanteeseen tarpeeksi nopeasti, eikä tästä tule jäämään minkäänlaisia seuraamuksia. Sen tähden annoin hänelle kaksitoista tippaa, että saisimme hänet nukkumaan, että saisimme hänen mielelleen ja ruumilleen aikaa toipua.” Rouva Reynolds puhui tyynellä, vakaalla äänellä. Hänen oli pakko pitää äänensä tasaisena, pysytellä asemassaan emännöitsijänä, mutta samalla päästää suustaan totuuksia, jotka satuttivat isäntää.

”Mitä minä voin tehdä? Kertokaa rouva Reynolds, mitä minä voin tehdä?”

”Rouva herää vasta huomenna päivällä, ja on senkin jälkeen heikko. Hänen tilansa kestää vielä useita päiviä, ehkä kokonaisuudessaan lähemmäs viikon verran. Sinä aikana ei ole sopivaa vierailla, eikä etenkään tällä kertaa, kun rouva on ollut niin pahoilla mielin. Nyt on vain odotettava.”

”Mitä rouva Darcy sanoi? Sanoiko hän jotain minusta? Minun täytyy tietää! Voitteko viedä tiedon rouvalle, etten minä tarkoittanut, en halunnut… Voi kertokaa hänelle, että olen pahoillani, haluan hyvittää kaiken!”

Rouva Reynolds huokasi. Tätä hän oli pelännyt. ”Herra Darcy, nämä asiat teidän on selvitettävä keskenänne. Minä en välitä sanomisia enkä toimi puhemiehenänne, se ei olisi sopivaa.” Hän katsoi isäntäänsä niin pitkään, että sai tämän silmät vangittua katseeseensa. Hän tiesi jälleen ylittävänsä sopivaisuuden rajoja käytöksellään, mutta nyt hänen kuului niin tehdä. ”Herra Darcy, pyydän, huomioikaa, ettei ole sopivaa pyytää ketään muutakaan toimimaan välittäjänä. Pyydän, älkää pistäkö Miltonia tai Annieta siihen asemaan, se ei olisi oikein.” Rouva Reynolds piti pienen tauon ja jatkoi: ”Samoin, pyydän, jättäkää neiti Darcy tämän ulkopuolelle. Tämä on hänelle muutenkin jo vaikeaa.”

Herra Darcy panoi jälleen pään käsiinsä. Hän tiesi, että rouva Reynolds oli oikeassa. Hän ei saisi asettaa ketään väestään välittäjän asemaan, hän ei saisi rasittaa Georgianaa heidän ongelmillaan. Hänen olisi itse selvitettävä sotkunsa. Mutta miten se onnistuisi?

”Mutta hän ei halua nähdä minua enää. Olen käyttäytynyt niin sopimattomasti, ettei hän enää halua seuraani. Hän inhoaa minua!”

Jälleen rouva Reynolds huomasi olevansa lohduttamassa itkevää lasta. ”Herra Darcy, älkää puhuko noin. Tuo ei ole totta. Ei rouva inhoa teitä. Jos hän olisi teidän suhteenne välinpitämätön tai vielä pahempaa, ei hän olisi mieltään näin pahoittanut.” Rouva Reynolds istui sohvalle, jotta saattoi puhua samalta tasolta isännälleen, jonka ei ollut nähnyt itkevän sitten vanhan rouva Darcyn kuoleman.

”Herra Darcy, teidän on annettava aikaa. Rouva Darcy tarvitsee aikaa ja niin tarvitsette tekin.”

”Mutta minä olen antanut! Olen antanut hänen olla rauhassa, en ole häirinnyt häntä!”

”Niin, mutta hän tarvitsisi juuri teidän seuraanne. Herra, teidän asemanne ovat niin erilaiset. Rouva Darcy ei ole tottunut tällaiseen. Hän ei ole aikaisemmin ollut kahden kesken kenenkään herran kanssa. Tai siis onhan hän ollut, mutta muiden läsnä ollessa tai vain lyhyen hetken kerrallaan. Uskoisin, että kihlakuukausinannekaan ette kovin montaa hetkeä olleet ilman valvovia silmiä suljettujen ovien takana. Teidän on annettava aikaanne, läsnäoloanne, jotta rouva tottuu uuteen tilanteeseen.”

”Mutta ei hän halua seuraani!”

”Kyllä hän haluaa, lupaan sen, herra Darcy." Rouva Reynolds pohti kuinka suora uskaltaisi olla, mutta päätti jatkaa suoraa puhetta, kun sen kerran oli aloittanutkin. "Herra, te olette voittanut rouvan sydämen jo silloin, kun tämä otti vastaan kätenne.  Se, että saatte hänet tarttumaan siihen uudelleen, ei voi olla ensimmäistä kertaa vaikeampaa."

Herra Darcy mulkaisi emännöitsijää, joka jatkoi lempeästi. "Kun rouva on jälleen jalkeilla, viekää hänet kävelylle. Siitähän hän pitää. Tai vaunuajelulle, jos hän ei tunne itseään tarpeeksi vahvaksi. Itse kerroitte, kuinka monta mukavaa hetkiä saitte viettää kahden kesken pitkillä retkillänne Hertfordshiressä. Meidän puistomme on nyt kauneimmillaan, viekää hänet katsomaan sitä. Ulkona kahdenkeskisyys ei ehkä tunnu niin yksityiseltä kuin täällä sisällä. Aloittakaa siitä, mikä tuntuu helpoimmalta. Viettäkää aikaa, olkaa hänen kanssaan. Opitte nauttimaan uudesta oikeudestanne olla kahden kesken.”

Herra Darcy ei vaikuttanut uskovan. Mutta ainakaan enää mies ei väittänyt vastaan. Rouva Reynolds nousi. Hän oli kylvänyt siemenet maahan, ja niillä olisi aikaa itää. Vastuu lopusta olisi isännällä ja emännällä, hän ei halunnut asiaan enempää puuttua.

”Herra Darcy, illallinen on pahasti myöhässä. Neiti Darcy varmaankin odottaa. Jaksatteko mennä? Voin käydä viemässä tiedon neidille, että tulette neljännestunnin päästä.” Rouva Reynolds näki miehen nyökkäävän ja jatkoi: ”Ja minun pitää käydä hyvittelemässä keittäjää. Hänen kohokkaansa on taatusti lysähtänyt, joten taidamme saada molemmat hänen pahat katseensa päällemme.” Emännöitsijä lähti huoneesta tyytyväisenä, sillä hän oli nähnyt isännän suupielen värähtävän hymyn tapaiseen.

JATKUU

[Marketta]

7. OSA

Elizabeth laski kirjan kädestään. Ilta oli alkamassa, vesi rummutti ikkunalasiin. Annie oli tuonut jossain vaiheessa kukkia. Niin kuin jokaisena aikaisempanakin päivänä. Georgianakin oli käynyt, istunut sängyn laidalle, kertonut rouva Annesleyn kuulumisia, jutellut sitä ja tätä. Niin kuin pari kertaa aiemmin. Ja tuonut uuden kirjan luettavaksi.

Oli neljäs päivä, ehkä viides. Aamut sekoittuivat iltapäiviin, iltapäivät iltoihin ja edelleen öihin. Pyhäaamuna Elizabeth oli ollut syvässä unessa, joten kirkkomatka oli jäänyt väliin, eikä sen jälkeen ollut tullut eteen ainoatakaan syytä muuttaa tilannetta. Illallisvierailu oli peruttu, rouva on vilustunut, oli naapurustoon ilmoitettu.

Herättyään vihdoin pitkästä unestaan hän oli ollut hyvin heikkona laudanumista, mikä oli vaatinut lepoa. Seuraavana päivänä hän oli ollut pirteämpi, mutta silloin ajatukset olivat vyöryneet ylitse ja paha olo saanut kyyneleet vuotamaan. Seuraavaksi oli ollut levättävä, koska itkua seurannut kipu vihloi ohimoilla. Annie oli jättänyt verhot avaamatta ja tuonut kylmän kääreen otsalle. Särky oli jatkunut pitkään, sillä rouva Reynolds oli ollut säästeliäs laudanumin kanssa, ei halunnut antaa sitä liian paljoa, ei näin pian, ei liian usein.

Seuraavia itselleen antamia perusteluita Elizabeth ei enää muistanut, eikä kukaan ollut niitä häneltä kysynyt. Verhojen avaamisesta huomasi aamun, niiden sulkemisesta illan. Väleihin jäi öisiä ajatuksia, pahojakin unikuvia, mutta myös levollisia, raukeita hetkiä. Tarjottimia, Georgianan vierailuja ja kasvihuoneilta lähetettyjä kukkia. Jokaisen mukana oli tullut kirje, joista muutaman Elizabeth oli avannutkin. Teksti oli ollut sama:

Madam.
Toivon pikaista parantumistanne.
Darcy.

Uusin makasi kukkien vieressä koskemattomana.

Maailma oli kutistunut rouvan huoneiston kokoiseksi. Ei ollut tarvetta tehdä mitään, nousta ylös, ei ollut syytä muuttaa tilannetta. Saattoi lukea ja nukkua, keskittyä siihen, ettei mitään tapahtunut.

Ajatus iski Elizabethiin kuin kirkas salama. ”Minusta on tullut rouva äiti!” Hermostumista, huonon olon liioittelu, säälistä nauttiminen, hoivattavaksi heittäytyminen. Hän oli kuin rouva Bennet, hän oli vetäytynyt arjesta hermoihin ja heikotuksiin vedoten, jättäytynyt pois oman mukavuudenhalunsa takia, vältelläkseen vaikeita asioita.

Elizabeth heitti peiton sivuun ja kiipesi lattialle. Hän käveli ikkunaan ja katseli sadetta. Tällaistako elämä olisi? Päiviä, jotka valuivat ohi kuin pisarat vasten lasia? Pakoilua, välttelyä?

”Teeskentelijä!” Elizabeth sävähti ajatustaan. Hän näki mielessään miehen syytöksineen. Silloin ne olivat olleet joka ainoa aiheettomia, mutta nyt Elizabeth oli kääntänyt tilanteen, tullut itse syylliseksi. Hän pakeni, hän jättäytyi pois, väisteli. Hän oli juuri sellainen, joksi herra Darcy oli häntä kutsunut.

Mutta ei hän halunnut sellaista elämää! Ei hän halunnut olla hankala, vaikea, oikutteleva kuten rouva äiti, ei hän halunnut jättäytyä omaan seuraansa. Hän oli saanut avioliiton myötä uuden ihanan elämän, hän halusi sen!

Elizabeth käveli pöydän ääreen. Hän kosketti terälehtiä, veti sormiaan niiden pehmeää pintaa pitkin. Lyhytkin viesti oli parempi kuin ei mitään. Etenkin, kun se ilmestyi jokaisena päivänä.

Elizabeth sormeili kukkaisia ja pohti mahdollisuuksiaan. Ennui ei ollut aivan täysin ollut ottanut häntä valtaansa, sillä hän huomasi keränneensä menneinä päivinä tietoja palan sieltä, toisen täältä. Hän ei ollut uskaltanut kysellä, mutta jokainen huoneessa käynyt, Annie, Georgiana ja rouva Reynolds olivat pudotelleet murusia puheissaan.

Herra Darcy oli kuulemma kovasti kiireinen, tilanhoitoon syventynyt. Georgiana oli muutamaankin kertaan maininnut, ettei miestä ollut ollut helppo tavoittaa. Mieskin siis täytti päiviään ja vältteli muiden kohtaamista. Tilanne painoi häntäkin.

Annie oli edellisenä päivänä kysellyt kylpyveden tarpeesta ja maininnut, että naapurihuoneeseen oli tilattu juuri vettä, joten aivan kuumaa saisi ehkä hieman odottaa. Mies oli siis palannut huoneeseensa. Hän oli ottanut askeleen lähemmäksi vaikeasta tilanteesta piittaamatta.

Rouva Reynolds oli kukat nähtyään huomauttanut ohimennen herran olleen kovasti huolissaan, mutta rauhoittaneensa tätä tilanteesta. Elizabeth ei osannut yhtä hyvin tulkita emännöitsijää. Sanat huolesta olivat kuulostaneet vilpittömiltä, mutta Elizabethia pelotti, kuinka tarkasti nainen oli mahtanut hänen tilaansa joutua selvittämään. Mutta Elizabeth päätti, ettei antaisi sen vaivata mieltään, eihän hän voinut asialle itse mitään.

Miten umpisolmua voisi lähteä purkamaan? Mistä päin aloittaa? Elizabeth sormeili kirjettä. Hän pyöritteli sitä käsissään. Siinäkin olisi sama kolmen sanan mittainen viesti, muodollisesti ja etäisesti esitettynä, mutta sentään toistuvana. Hän käänsi kirjeen, väänsi sinetin auki, taittoi paperin auki.

Teksti oli pidempi. Elizabeth istui sohvalle ja kohotti paperia, että ikkunasta siilautuva sadepäivän valo paljasti sanat.

Madam.
Toivon pikaista parantumistanne.
Darcy.
Ps. Puisto on kauneimmillaan. Kun tunnette olevanne kyllin vahva, pyytäisin teitä seurakseni kävelylle. Jos koette, ettette jaksa kävellä, voimme ottaa curriclen.

Edellisestä yhteisestä kävelyretkestä oli vain pari viikkoa, mutta koko maailma tuntui kääntyneen ylösalaisin sen jälkeen. Mutta nyt mies oli ottanut ensimmäisen askeleen, tullut puolitiehen vastaan. Elizabeth tarttuisi ehdotukseen!

Ikkunaa vasten rummuttavat pisarat havahduttivat Elizabethin. Hän nousi ja astui lasin ääreen. Sade oli jatkunut koko päivän ja pilvien peitosta päätellen jatkuisi yön, ehkä vielä huomisenkin. Olisi aivan liian märkää. Se, että Elizabeth nostaisi puvun helmaa ja kahlaisi alushame kuusi tuumaa ravassa, ei sopisi tähän tilaisuuteen lainkaan. Puisto ei olisi huomenna kauneimmillaan, olisi odotettava.

Elizabeth istui takaisin. Hän katsoi kirjettä. Mies oli aluksi kirjoittanut täsmälleen samanlaisen viestin kuin aikaisemminkin, mutta sitten lisännyt kutsun.

Ei, Elizabeth ei enää odottaisi. Hän oli nukkunut liian monta päivää, pakoillut tulevaa liian monta päivää. Hän oli juuri niin vahva ja terve kuin vain voi olla. Hänellä ei ollut mitään tarvetta lykätä asiaa enää pidemmälle.

Elizabeth marssi pukeutumishuoneen puolelle. Hän melkein pelästyi ilmestystä, joka katsoi peilistä. Hiukset roikkuivat suorina mutta unen pöyhentäminä, kasvot olivat kalpeat ja paljosta nukkumisesta turpeat, eikä silmistäkään löytynyt tummaa säihkettä. Elizabeth kuuli kellon lyövän. Illalliseen olisi kolme neljännestä. Hän ei ehtisi saada itseään valmiiksi siihen mennessä. Elizabeth pohti hetken ja soitti Annieta.

JATKUU

[Marketta]

8. OSA

”Huomiseksi ajattelin tummansinistä takkia, herra, ja kirjailtua liiviä, sitä jossa …”

Herra Darcy ja Milton seisoivat vastakkain. Milton aukoi huivia. Solmusto oli monimutkainen, mutta kangas kevyesti tärkätty. Se oli heidän välinen kompromissinsa. Niinä iltoina, jolloin illallista syötiin oman perheen kesken, Milton antoi periksi kovuuden vaatimuksesta, mutta keräsi solmut komeiksi ryöpyiksi.

Kesken sanojen Miltonin silmät lennähtivät solmusta olkapään yli ja suu napsahti kiinni. Mies käänsi katseensa takaisin solmuun, laski kätensä alas, suoristi selkänsä. ”Hyvää yötä, herra.” Hän kumarsi jäykästi, kääntyi ympäri, marssi pois ja sulki takaportaisiin vievän oven perässään.

Herra Darcy katsoi suljettua ovea. Hän ei ymmärtänyt.

Jokin kahisi takana. Herra Darcy kääntyi hitaasti ympäri. Hänen silmänsä tavoittivat punaisen kankaan, kirjotut kuviot, tummat hiukset ja rusottavat posket. Nainen seisoi avonaisen oven edessä, puristi käsiään yhteen, vaikutti hermostuneelta, tuntui kutistuvan hartioidensa väliin. Nainen katsoi häntä tiiviisti, silmät välähtivät ja ryhti suoristui.

”Tulin keskustelemaan, jos sallitte.”

Hiukset olivat otsalla suorat, ohimoilta nostetut kammoilla ylös, ne kehystivät punehtuneita kasvoja. Tummat silmät olivat yhtä aikaa uhmakkaat ja suorat. Samettinen takki laahasi maata, köynnöskuviot kulkivat pitkin helmaa ja edestä ylös leveisiin kauluksiin.

Darcy arvasi, että takki kuului niihin vaatekappaleisiin, jotka oli hankittu kapioita varten. Toiseksi vanhin Bennetin neideistä ei olisi pukeutunut niin vahvaan väriin, niin rohkeaan kankaaseen, mutta rouva Darcyn yksityiseksi ilta-asuksi se sopi mitä erinomaisimmin.

Herra Darcy oli sanaton. Elizabeth oli rohkea, hän oli tullut tälle puolelle. Ja niin lumoavana!

Mutta mitä Elizabeth halusi keskustella? Oliko hän lukenut kirjeen, senkö takia? Olisiko tämä kaiken päätös? Olisiko vahinko korjaamaton? Hehkuivatko naisen silmät uhkaa, ajaisiko hän miehen pois elämästään?


***

Annie oli vaikuttanut tyytyväiseltä järjestäessään kylpyä. Laventelia sekaan, parasta saippuaa. Lämmin vesi ja selkänojaa vasten asetettu pehmoinen kangas saivat Elizabethin nojaamaan taaksepäin ja sulkemaan silmät. Annie hankasi hänen ihonsa puhtaaksi, lihakset pehmeiksi, veren liikkeelle ja lämmön jäseniin.

Iloinen tuli rätisi takassa, vaikka kesä alkoi olla niin pitkällä, ettei sille olisi ollut tarvetta. Mutta rouvan huoneessa paloi vaikka kuumimmilla helteillä, jos niin haluttiin. Elizabeth seurasi tulta ja maisteli tarjottimelle kerättyä annosta sillä aikaa, kun Annie etsi sopivia vaatekappaleita.

Hiuksiin Annie olisi halunnut kiharat, mutta aika ei riittänyt. Elizabeth oli tyytyväinen kampoihin ja palmikkoon niskassa. Hän ei halunnut täyttä kampausta. Ja hän vaati chemissen alimmaiseksi yöpaidan alle. Annie suostui vaihtokauppana raskaasta samettitakista, jota Elizabeth ei ollut vetänyt ylleen vielä kertaakaan. Se oli löytynyt niistä monista laatikoista, joiden kanssa rouva Bennet tyttärineen olivat palanneet Lontoon ompelimoista, ja joita seuranneet laskut herra Bennet oli tyynesti maksanut, sillä se oli pieni hinta kahdesta niin hyvästä avioliitosta. Tähän asti se oli saanut levätä laatikossa, mutta Annie toivoi, että vihdoin alkaisi aika, jolloin rouvan uudet hienot kankaat saisivat välkkyä kynttilöiden valossa.

Elizabeth painoi takin värisiä tohveleita jalkaansa, kun käytävästä kuului askeleita. Elizabeth kuunteli kuinka ne etenivät, menivät ohitse, pysähtyivät, ovi lähellä aukeni ja sulkeutui jälleen. Herra Darcy oli palannut illalliselta huoneeseensa. Annie suoristi kauluksesta kurkistavan yöpaidan pitsin, toivotti hyvää yötä ja poistui.

Elizabeth istui odottamaan, pyöritti lasia kädessään, katseli punaista nestettä. Annie oli kuvitellut, että herra olisi tulossa käymään hänen luokseen, eikä Elizabeth ollut halunnut korjata ajatusta. Hänen suunnitelmansa oli aivan toinen. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hänen pitäisi odottaa, mutta hermostus kupli niin, että hän pelkäsi pian luopuvansa koko ajatuksesta.

Hän siemaisi lasinsa tyhjäksi ja hypähti pystyyn. Ei enempää! Ei juomaa eikä odotusta. Hän marssi ovelle, painoi salvasta, kuuli naksahduksen. Ovi aukeni. Hän näki miehen selän, liinaisen paidan. Ja Miltonin, joka katsoi hämmentyneenä miehen olan yli.

Hämmentyneeltä oli näyttänyt myös herra Darcy, kun tämä oli hitaasti kääntynyt ympäri ja jäänyt tuijottamaan. Epäilys hiipi Elizabethin mieleen. Oliko tämä virhe?

Ei, Elizabeth ei perääntyisi nyt. Hän kokosi itsensä, vastasi miehen katseeseen ja kysyi, saisiko jäädä. Mies tuijotti edelleen. Elizabeth ei osannut lukea miehen ilmettä, mutta päätti olla välittämättä siitä. Hän katsoi ympärilleen, pohti, mistä löytäisi itselleen paikan. Sohva takan ääressä tuntui turvallisimmalta. Kaukana vuoteesta, lähellä lämpöä, selkä huonetta kohti ja varmuudeksi sopivan lähellä ovea, jonka hän oli jättänyt auki.

Elizabeth ei katsonut taakseen. Selkänoja toi turvaa, liekkeihin oli hyvä tuijottaa. Askeleet lähestyivät, Elizabeth tavoitti miehen hahmon silmäkulmastaan, muttei saanut käännetyksi katsettaan kohti. Hän näki jalat. Ne pysähtyivät, vaihtoivat painoa puolelta toiselle, uudelleen toiselle puolelle. Mies oli yhtä hermostunut kuin hän!

Aikansa odotettuaan Elizabeth kosketti sohvaa vieressään. ”Ettekö istuisi alas?”

Herra Darcy ei saanut silmiään irti naisesta. Elizabeth oli hänen huoneessaan, istui hänen sohvallaan. Darcyn teki mieli heittäytyä naisen jalkoihin, painaa päänsä ja anoa anteeksiantoa, pyytää, ettei Elizabeth vihaisi häntä, mutta hän päätti pitää itsensä kurissa. Enää hän ei käyttäytyisi hillittömästi rouvan edessä.

Kun nainen kutsui hänet viereensä, hän totteli. Jäykästi, uskaltamatta nojata selkäänsä, hän asettui aivan toiseen reunaan, kunnioittavan matkan päähän, varoen koskettamasta istuinta myötäilevää takin helmaa.

Darcy oli kuluneiden päivien aikana suunnitellut tarkasti, kuinka aloittaisi keskustelun, mitä sanoisi ja missä järjestyksessä, mutta suunnitelmat oli tehty toisenlaiseen tilanteeseen, ulos auringon paisteeseen. Liekkien leikki kirjaillulla helmalla oli aivan erilainen tausta kuin mitä hän oli odottanut.

Elizabeth veti henkeä ja aloitti. ”Minun oli pakko tulla keskustelemaan kanssanne. Minun on pyydettävä anteeksi, olen toiminut väärin, pakoillut seuraanne, teeskennellyt sairasta.” Elizabeth nosti katseensa mieheen. ”En alkuun, toivon että uskotte, että olin oikeasti huonovointinen, mutta viime päivinä. Olisin voinut liittyä seuraanne jo päiviä sitten, mutta pakenin.”

Mies sai äänensä takaisin. ”Älkää puhuko, syy ei ole teidän, te ette ole tehnyt mitään väärää. Minä olen loukannut teitä, ollut kohtuuton! On oikein, että olette ajanut minut luotanne jokaisella kerralla, sillä minä olen syyllinen.”

Kumpikin vakuutti omaa syyllisyyttään, kilpaa ja toista kuulematta. Mutta pian puhe kuihtui ja kumpikin vaipui hiljaisuuteensa. Tämä reitti ei vie perille, Elizabeth tiesi. Heidän pitäisi ohittaa viimeiset päivät, pystyä palaamaan niihin hetkiin, jolloin kumpikin oli säteillyt onnea.

”Sydämeni on raskas. Kaipaan rakkainta ystävääni”, Elizabeth aloitti uudelleen.

Mies suoristi selkäänsä entisestään. ”Olen pahoillani erostanne, mutta sisarenne on kutsuttu vieraaksemme…” Miehen sanat ehtyivät, kun Elizabethin käsi nousi hänen käsivarrelleen, puristi kevyesti, pakotti miestä kääntämään silmänsä itseään kohden.

Elizabeth hymyili pienesti, mutta silmissä näkyi surua. ”Jane on rakkain sisareni, ja antaisin vaikka elämäni hänen puolestaan, mutta jo kauan sitten toinen on asettunut sydämeeni hänen tilalleen.”

Mies tuijotti pitkään. Ei sanonut sanaakaan. Elizabeth vastasi katseeseen, piti hymyä yllä niin hyvin kuin taisi. Lopulta miehen hartiat lysähtivät, vartalo painui kokoon, hän pudottautui alas sohvalta ja painoi kasvonsa punaiseen samettiin. ”Anna anteeksi, anna anteeksi!” Miehen hartiat tärisivät.

Jos mies olisi katsonut ylös, hän olisi nähnyt, kuinka aito hymy syttyi Elizabethin silmiin. Miehen avuton tila hämmensi häntä, mutta läheisyys, jalkaa vasten painuva poski tuntui hyvältä. Elizabeth silitti hiuksia ja tajusi, ettei ollut koskaan koskenut miestä tällä tavoin. Elizabeth antoi ajan kulua, nautti sormista kiharoiden joukossa, pään muodosta, niskan kaaresta.

Hitaasti mies rauhoittui, keräsi itsensä. Nosti katseensa. ”Olen pahoillani, ei tarkoitukseni ollut käyttäytyä näin.”

Elizabeth ei ottanut kättään pois hiuksista. ”Minä pidän siitä, että olet lähellä.”

Mies otti Elizabethin käden otteeseensa, suuteli sitä hellästi. ”Kuinka sinä voit, kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt? Olen ollut niin paha, julma, kamala.”

”Hyvä herra, varokaa sanojanne! Kiellän teitä puhumasta tuolla tavoin aviomiehestäni!” Hymykuopat leikkivät Elizabethin poskilla. Heillä olisi loppu elämä aikaa pohtia, missä kohdin he olivat eksyneet oikealta polulta, nyt olisi tärkeämpää saada jää murrettua.

Mies pyyhkäisi kasvonsa hihaansa, mutta ei päästänyt irti Elizabethin kädestä. Nainen näki, että miestä hävetti oma haavoittuvuutensa. Elizabeth taputti sohvaa vieressään ja sai miehen nousemaan. Liike antoi miehelle muuta tekemistä, mahdollisuuden koota itsensä.

Darcy istui jälleen sohvalla, nojasi selkäänsä ja katseli Elizabethia, joka jatkoi: ”Olen kaivannut sinua niin.”

Mies puristi hänen kättään, painoi sen poskelleen. ”Ihana Elizabeth. Minä olen kaivannut sinua niin, että sydämeni on ollut haljeta. Minun typerä ylpeyteni, minun anteeksiantamaton käytökseni. Anna anteeksi!”

”Jos lupaat pitää minut aina lähelläsi, ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää.” ”Saanko? Saanko pitää sinut lähelläni?” ”Herra Darcy, minä olen tässä.”

”Rakas Elizabeth, jos saan sinut lähelleni, lupaan, etten koskaan käyttäydy niin sopimattomasti, en ikinä kohtele sinua niin huonosti!”

Elizabeth hymyili, suorastaan säteili, mutta pysyi vaiti. Hänen oli pakko ojentaa jälleen kätensä kohti miestä, koskea tätä. Hiusten tunnustelu ujostutti häntä, joten hän vei sormensa huiville, jonka Milton oli ehtinyt puoliksi avata.

Mies näytti itse asiassa varsin huvittavalta puoliksi riisuutuneena. Ilman takkia ja liiviä, vain liinainen paita yllään ja huivi epäjärjestyksessä roikkuen. Elizabeth leikki solmuilla, kosketti valkoista kangasta.

Myös herra Darcy tuli tietoiseksi ulkomuodostaan. ”Elizabeth, häiritseekö epämuodollinen asuni sinua? Voin vetää takin ylleni, jos haluat.” ”Ei, herra Darcy, toivon että olet tässä vieressäni juuri sellaisena kuin olet”, Elizabeth punastui.  ”En minäkään ole sopivaisesti pukeutunut.”

”Olet enemmän kuin sopivaisesti, olet niin lumoava tänään.” Pitkissä hihoissa, korkealle nousevissa kauluksissa ja raskaassa kankaassa Elizabeth oli itse asiassa enemmän suojassa kuin olisi ollut, jos olisi pukeutunut illallista varten. Vaikka takki kulki hänen muotojansa hyväillen, se oli paljon väljempi kuin päivävaatteet, jotka oli leikattu nuolemaan korsetin muovaamaa vartaloa. Nyt Elizabethin vartalo oli niistä kahleista vapaa…

Darcy ravisti aavistuksen päätään. Hänen piti päästä irti sellaisista ajatuksista. Hän ei saanut, hänen piti hillitä itsensä, estää ajatuksiaan vaeltamasta. Hänen oli säilytettävä arvokkuutensa, pidettävä käytöksensä kurissa, suhtauduttava kunnioituksella.

”Mutta ei kai sinun tule kylmä?” Darcyn ajatukset kääntyivät turvallisempaan suuntaan, mutta se toi mukanaan uuden huolen. Mies vilkaisi hiipuvaa hillosta. ”Ei kai jalkoihisi käy vetoa? Kun olet ollut sairaanakin… Saanko?”

Elizabeth halusi huomauttaa, ettei ollut ollut varsinaisesti sairaana, mutta hän ei uskaltanut kääntää keskustelua sellaiseen suuntaan. Jälleen puna nousi poskille. Hän nyökkäsi ja mies nosti hänen jalkansa ylös lattialta, yli omiensa. Mies suoristi helman niin että se peitti kokonaan vaalean yöpaidan, suojasi Elizabethia kuten tähänkin asti. Ja laski kätensä naisen jalkojen päälle. Elizabeth pystyi tuntemaan kämmenen muodon kankaiden läpi. Tuntui niin intiimiltä, hänhän melkein istui miehen sylissä! Elizabeth nojasi taaksepäin. Hän ei oikein tiennyt, miten mies odotti hänen toimivan, mitä häneltä olisi kuulunut tehdä.

Darcy nautti olostaan. Elizabeth oli sallinut hänen koskea itseään. Elizabeth lepäsi hänen sohvallaan. Punaiset tohvelit kurkistivat helman alta. Hän sai tuntea naisen jalat vasten omiaan. Hänen teki mieli ylistää onneaan, kuvata tunteitaan, puristaa kämmentensä alla lepääviä jalkoja, mutta hän muisti rouva Reynoldin sanat. Rouva tarvitsi aikaa. Ja jos sillä tarkoitettiin tällaisia kotoisia hetkiä, ei Darcyllä ollut asiassa valittamista. Hitaasti, ajattelematta, omia toimiaan edes huomaamatta, hän silitti punaista kangasta, sen alleen kätkemiä sääriä.

Kumpikin oli hiljaa. Se oli osin vaivatonta, osin hieman kiusallista. Elizabeth ei ollut tottunut tällaiseen. Hän olisi halunnut olla yhtä vaivattomasti kuin mies, jonka kädet hiljaa liikkuivat pitkin hänen säärtään.

”Herra, haluaisin puhua eräästä asiasta.” Elizabethin oli pakko katkaista hiljaisuus, hän ei voinut olla sanomatta mitään, katsoa kuin vaivattomasti mies osasi tilanteeseen suhtautua samalla, kun jokainen tuuma naisen ruumiissa huusi, että hän oli melkein miehen sylissä.

Elizabethilla oli myös tärkeä syy keskusteluun. ”Mistä vain haluat!” mies vastasi ja katsoi silmiin. Elizabeth empi hetken ja jatkoi: ”Haluaisin puhua taloudenpidosta. Asia pitäisi selvittää…”

”Olen hoitanut asian jo.”, Darcy keskeytti ja hymyili. Elizabeth katsoi kummastellen. ”Hoidin asian jo Lontoossa. Olisin voinut puhua tästä jo aiemmin, mutta ajattelin jättää sen vihkiäisten jälkeen, niin, ajattelin, ettet haluaisi puhua asiasta…” Darcy meni hämilleen muistaessaan kaiken mitä oli tapahtunut ennen heidän avioliittoaan, sanat, joita oli sanottu puolin ja toisin heidän erilaisista taustoistaan.

Darcy oli päättänyt, että puhuisi Elizabethille rahasta vasta häiden jälkeen. Hän oli halunnut naisen vaimokseen, vaikkei tällä ollut varoja tuoda, joten hän halusi varmistua siitä, ettei nainen joutuisi pitämään itseään onnenonkijana. Darcy oli ajatellut, että hänellä olisi loppuelämä aikaa suoda Elizabethille turvaa ja mukavuutta omaisuudellaan.

”Niin, siis, kaikesta on määrätty avioliittosopimuksessa, isäsi on sen allekirjoituksellaan hyväksynyt. Samoin olen muuttanut testamenttini, siinä leskirouvan talo on määrätty sinulle elinajaksesi. Sinulle on erotettu 25 000 puntaa sellaisia varoja, joita ei ole sidottu sääntöperintöön. Toivon, ettet ole pahoillasi, että se on hieman vähemmän, kuin mitä Georgianalle on varattu, mutta olen sijoittanut summan puolestasi viidellä sadanneksella vuodessa, eikä aikomukseni ole vielä pitkään aikaan päästää irti kädestäsi! Jo muutamassa vuodessa summa kasvaa yli Georgianan osuuden. Lisäksi neularahaa voit käyttää viisisataa guineaa vuodessa. Jos tarvitset kolikoita, voit pyytää minulta tai konttorista, ja sinne voit lähettää myös laskusi. Koskaan en kysy, mihin rahasi käytät, mutta jos tarvitset jotain isompaa, voimme keskustella asiasta.”

Elizabeth oli hengästynyt. Hän ajatteli rouva äitiään, jonka tilanne olisi vaikea herra isän kuoleman jälkeen. Hän laski nopeasti, että jo nyt hän olisi saanut vuosittain korkona yhtä paljon kuin mitä hän saisi perinnöksi vanhempiensa jälkeen. Ja viisisataa guineaa neularahaa! ”Kiitän suuresti, tämä on aivan liikaa! Nuo summat, nehän ovat valtavia!” ”Hyvä rouva Darcy, te olette nyt Pemberleyn emäntä! Se on arvonne mukaista”, Darcy virnisti.

Niin, Elizabeth ajatteli, hän oli siirtynyt toiseen maailmaan, hänen pitäisi muistaa se. ”Herra Darcy, en osaa kyllin kiittää! Tämä on niin paljon, kiitos siitä, että olette turvannut loppuelämäni.” Hän oli pitkään vaiti.

Darcy näki Elizabethin ilmeestä, kuinka onnellinen nainen oli. Hän myös ymmärsi, ettei kyse ollut siitä, että Elizabeth olisi halunnut rahoja. Nainen oli onnellinen, koska hän tiesi, että voisi elää ilman taloudellisia huolia, kävi Darcylle itselleen mitä tahansa. Korko olisi vuodessa vain kymmenes siitä, kuinka paljon Darcy saattoi itse käyttää, mutta hän tiesi, että se oli Elizabethille valtava summa, etenkin tuntien rouva Bennetin tilanteen. Hän myös arvasi, ettei Elizabeth alkuun juuri käyttäisi neularahaansa, mutta rouva tottuisi punaisen takin kaltaisiin vaatekappaleisiin, viihtyisi Cheapsiden muodikkaimmissa, eleganteimmissa liikkeissä, haluaisi hienompia kankaita, kauniimpia kirjailuja. Eikä Darcyllä olisi mitään sitä vastaan.

”Mutta tätä en tarkoittanut, en olisi ikinä esittänyt vaatimuksia. Niin, siis halusin puhua taloudenpidosta”, Elizabeth jatkoi edelleen summista hämmentyneenä. ”Rouva Reynolds on ollut mitä ihanin, mutta tilanne on meille kaikille vaikea.” Darcy katsoi kysyvästi. ”Niin siis, palvelijat pitäisi esitellä ja emännyys siirtää. Georgiana ei halua enää tehdä päätöksiä, enkä minä voi niitä ilman esittelyä ottaa kantaakseni. Rouva Reynolds on tasapainotellut asian kanssa, mutta emme voi jatkaa näin.”

Darcy tajusi, millaiseen tilanteeseen oli pakottanut koko väkensä. ”Minun olisi pitänyt järjestää se heti ensimmäisenä päivänä. Anna anteeksi ajattelemattomuuteni!” Isäntäväen tehtävä oli elää niin, etteivät palvelijat joutuneet epäselviin tilanteisiin. Heille piti olla selvää, kenen sanaa tuli talossa kuunnella. Nyt talossa oli rouva, mutta muodollisesti valta oli vielä neidillä, eikä palveluskunta tiennyt kumman puoleen kääntyä ja kumman reaktioita siihen pelätä. Vaikka herra Darcy tiesi, ettei kumpikaan, Elizabeth tai Georgiana, alkaisi asiasta riidellä, oli se väärin kaikkia asianosallisia kohtaan. Herra Darcy oli unohtanut asemansa, jättänyt velvollisuutensa tekemättä, ajatellut vain itseään.

”Huomenna. Huomenna me hoidamme asian, eikö niin?” Elizabeth kysyi. Darcy katsoi Elizabethia hämmentyneenä. Yksi lause, ja asia oli ratkaistu. Niin yksinkertaista. ”Minä olen saanut sinusta parhaimman emännän. Huomenna me hoidamme asian. Keskustelemme Georgianan kanssa, tapaamme Reynoldsit ja annamme heidän esitellä väen sinulle.”

Elizabethia jännitti. Hän ei olisi välttämättä halunnut ottaa kaikkea sitä harteilleen, mutta niin kuului tehdä. Georgiana oli ollut niin hermostunut joutuessaan edelleen päättämään asioista, jatkamaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

”Georgiana ainakin tulee tyytyväiseksi.” ”Niin tulet sinäkin”, Darcy vakuutti ja jatkoi: ”ja minä nautin, kun saan nähdä sinut emännöimässä juhliani. Kun jaksat jälleen, meillä on kiireinen aika edessä. Et uskokaan, kuinka iso nippu kutsuja on saapunut, ja lisää tulee joka päivä.”

Tulevista tilaisuuksista keskusteleminen tuntui kummastakin helpolta, turvalliselta aiheelta. He suunnittelivat, pohtivat, valitsivat. Tai herra Darcy kertoi lähiseudun asukkaista ja Elizabeth nyökkäsi, kysyi hieman lisää ja hyväksyi sen, mitä mies oli suunnitellut. Vähitellen keskustelu kuihtui jälleen. Elizabeth nojasi selkänojaan, painoi päänsä sen varaan. Miehen käsi liikkui hitaasti pitkin samettia.

Herra Darcy oli onnellinen. Hän ei ollut odottanut mitään tällaista. Elizabeth oli tullut hänen luokseen, hyväksynyt hänen seuransa. Jossain onnentunteen takana leijui tieto siitä, että tämä oli väliaikaista. Hän tiesi, ettei heidän välejään ollut vielä selvitetty. Elizabeth oli pyytänyt anteeksi omaa välttelyään, mutta se ei ollut mitään, se ei ollut edes anteeksipyynnön arvoista verrattuna siihen taakkaan, mikä oli Darcyn kannettavana. Hän epäili, että pian Elizabeth ei päästäisi häntä edes näin lähelle itseään. Mutta enempää hän ei toivoisi.

Se hetki, jolloin Elizabeth oli puhunut hänestä parhaana ystävänään, oli ollut hänen elämänsä onnellisin, mutta myös satuttanut häntä niin pahoin, sillä se oli jälleen paljastanut hänen oman käytöksensä sopimattomuuden. Kaikki, mitä oli seurannut sitä, oli ollut täydellistä. Elizabeth halusi Darcystä itselleen ystävän. Mies lupasi pyhästi itselleen, että tekisi kaikkensa voidakseen olla Elizabethille sellainen. Hän olisi onnellinen, jos saisi saattaa Elizabethin illallispöytään, juhliin, kävelylle puistoon. Hän olisi onnellinen, jos saisi keskustella vaimonsa kanssa joka päivä, nähdä tämän hymyilevän, ehkä jopa kiusoittelevan. Hän olisi onnellinen, jos saisi istua tämän kanssa kahden kesken juuri tällä tavalla. Mitään muuta hän ei haluaisi. Jos hän saisi tämän pitää, ei hänen onnellaan olisi rajoja. Mutta Darcy arvasi, että kaikki tämä oli hänellä vain lainassa. Siksi hetki oli sitäkin arvokkaampi.

JATKUU

Kirjoittajan huomio: Cheapside ei tarkoita nimestään huolimatta köyhien asuinaluetta. Nimi periytyy ranskalaisesta kaupankäyntiä tarkoittavasta sanasta, ja alueella sijaitsivat Lontoon parhaimmat ja ylellisimmät kauppahuoneet 1800-luvun alussa. Bingleyn sisaria alue ahdistaa juuri sen takia - hehän itse olivat kauppiaan tyttäriä, jotka tekivät kaikkensa salatakseen "häpeällisen" taustansa.