Joku päivä katto tulee vastaan, K-12

[bamboozled]

Nimi: Joku päivä katto tulee vastaan
Ikäraja: K-12
Kirjoittaja: tinna
Genre: drama, slash
A/N: Vastaus viikottaiseen tarinahaasteeseen aiheella Katto. Sanamäärä ylitti kyllä pahasti ylärajan, mutta toivottavasti ei haittaa. 1967-1000 = vain 967 sanaa ylimääräistä. Ei paha? Kirjoitin koko roskan yhteen menoon ja loppua kohden tuli vähän kiire, joten siitä ei tullut itseä miellyttävä, mutta toivottavasti joku pitää. Betaa en ole oikein koskaan oppinut käyttämään ja oikoluku jäi muutenkin vähälle, joten mahdollisista kirjoitus/ajatusvirheistä saa ja pitää huomauttaa.

Palaute on tervetullutta, jopa toivottua

----

Joku päivä katto tulee vastaan

"Äiti? Ootko kotona?"

Ei äiti ollut kotona. Ei tietenkään. En varmaan ikinä opi muistamaan, että se ravaa joka perjantai kirkon kuoroharjoituksissa ja tulee kotiin vasta viideltä. Mä avasin sateessa kostuneet hiukseni ponnarilta ja ravistin päätäni kuin mikäkin rock-kukko. Mun kolmetoistakesäinen pikkusisko Janita oli jo monta vuotta yrittänyt saada mut leikkaamaan kutrini pois. Lyhyemmällä tukalla edes näyttäisit samalta, kun muut pojat, se perusteli aina, kun mä erehdyin kysymään syytä parturilla piipahtamiseen. Jos mä olisin ollut herkempi, olisin luultavasti loukkaantunut. Mutta kun en ollut. Mä olin sinut itseni - ja pitkien, vaaleanruskeiden hiusteni - kanssa. Ainakin mä luulin niin.

"Janita? Ootko kotona?"

Ai niin. Perjantai. Se oli tietenkin jo lähtenyt viettämään viikonloppua rakkaiden ystäviensä kanssa. Likka oli kolmetoista vee ja pyöri suurinpiirtein mun ikäisten tyyppien seurassa (noin välihuomiona, mä olen siis seitsemäntoista). Mä olin moneen otteeseen koettanut saada sitä hankkiutumaan oman ikäistensä seuraan, mutta ei. Se vaan valitti, miten kauhean lapsellisia sen luokan pojat oli. Minkä ihmeen takia pitäisi viettää aikaansa vain poikien kanssa? Miksei tyttöjen? Kun mä olin seiskalla, tytöt ja pojat eivät voineet sietää toisiaan. Ei kai nykyäänkään. Miksi Janita muuten hengaisi itseään monta vuotta vanhempien jätkien kanssa.

Isää mun ei tarvinut huhuilla. Se oli työmatkalla Brysselissä. Potkaisin kengät jaloista ja sysäsin ne jalan syrjällä seinän viereen. Kiva, jos äiti kompastuisi niihin kantaessaan kauppakasseja. Tai Janita, kun kömpii aamuyöstä humalassa kotiin. Mä en vieläkään ymmärrä, miten äiti uskoo sen tarinat pyjamabileistä. Ei kai niitäkään kaiken järjen mukaan joka viikonloppu voinut olla. Äiti ei kai vain ole se kaikkein järkevin ihminen. Isän ollessa kotona Janita ei koskaan uskaltanut jättää tulematta kotiin ennen puoltayötä.

Päätin kerrankin tehdä läksyt alta pois ennen maanantaita. Yleensä mä vain sutaisin ne nopeasti aamulla ennen kouluun lähtöä. Rennoimpien opettajien läksyt jätin tekemättä. Tällä kertaa mulla oli jotenkin sellainen fiilis, että leikinpä tänään ahkeraa opiskelijaa. Matikassa ei kauan nokka tuhissut. Mä olen aina ollut hyvä laskuissa, vaikka geometrian kaavojen pänttääminen joskus nyppikin. Ruotsin aineen viimeistelyyn kului sen sijaan toista tuntia. Äiti ehti kolistella ovesta sisään niiden kauppakassiensa kera, kertoa tuoreimmat juorut, jotka oli kuullut kuoron naisilta ja valmistaa siinä samalla annokset spagettia ja jauhelihakastiketta. Sen alkaessa kattaa pöytää, mä jouduin tunkemaan koulukirjat laukkuun ja laukun pöydän alle. Olin käyttänyt omaa kirjoituspöytääni läksyjen tekemiseen viimeksi alaluokilla. Sittemmin olin käyttänyt sitä lähinnä harrastetarkoituksiin. Eipä sinne olisi koulukirjoja mahtunutkaan kaikkien puolikirjoitettujen papereiden ja lyijykynän pätkien sekaan.

"Miten sun päivä meni?" äiti kysyi multa nostaessaan vielä yhden kauhallisen spagettia lautaselleni. Sen mielestä mä syön liian vähän ja se jaksaa aina muistuttaa ravinnon tärkeydestä kasvavalle nuorelle. Tämä oli meidän kahden jokapäiväinen rutiini. Mä istuin keittiön pöydän ääressä, kun äiti laittoi ruokaa ja kertoi omasta päivästään. Ruokaillessa vaihdettiin rooleja. Kohautin harteitani ja yritin päästä vähällä mutisemalla jotain sellaisesta tavanomaisesta, mutta äiti pysyi tiukkana ja vaati kuulla yksityiskohtaisemmin. Nöyränä poikana mä sitten kerroin hyvin menneestä biologian kokeesta, äikän maikan irronneesta hiuslisäkkeestä ja koulun pihalla käydystä tappelusta, jossa en tietenkään ollut osallisena. Enhän mä koskaan.

Suurella vaivalla sain ahdetuksi kaiken lautasella olleen ruuan sisääni. Nousin pöydästä, vein astiani tiskialtaaseen, kiitin äitiä ruuasta ja nostin laukkuni lattialta olalleni. Olohuoneen lattialla oli edellisenä päivänä aloitetun suursiivouksen jäljiltä sekalaisia kasoja talvikenkiä, kesävaatteita ja vanhoja leluja, joita äiti oli lajittelemassa kirpputorille vietäviksi. Pujottelin niiden välistä parvelle vieviin portaisiin ja harpoin ylös kaksi askelmaa kerrallaan. Alakerrassa oli vain kaksi makuuhuonetta ja siksi mut oli sijoitettu parvelle. Kun mä ja rakas sisareni emme enää kyenneet elämään sopusoinnussa samassa huoneessa, aiemmin vieraskäytössä ollut parvi remontoitiin mulle huoneeksi. Ihan kiva, mutta kalteva katto oli paikoin niin matala, että mä onneton aina löin pääni. Sängyn mä olin ehdottomasti halunnut etelänpuoleisen seinän vierelle, joten se ei oikeastaan ollut muuta kuin patja, jonka alle isä oli laudanpätkistä kyhännyt eräänlaisen kehikkoviritelmän.

Heitin koululaukkuni oven viereen ja rojahdin sängylle napsauttaen samalla sängyn vierellä lattialla olevan CD-soittimen päälle. CD-asema oli ollut rikki jo pari vuotta, en ollut vaivautunut ostamaan uutta, mutta radio toimi kiitettävästi. Kuunneltuani vähän aikaa jonkin uuden, tuntemattomamman bändin esittelyä, luomeni painuivat kiinni ja nukahdin kevyeen uneen.

***

Herätessäni rekisteröin ensimmäiseksi puutuneen käteni, jonka olin nukkuessani saanut väännettyä kyljen alle. Ravistelin kättä samalla, kun nousin istuaalleni ja löin vaihteeksi pään kattoon. Hieraisin kohtaa, johon varmasti muodostuisi kuhmu myöhemmin ja lähdin tassuttelemaan alas portaita. Äiti oli olohuoneessa katsomassa televisiota. Kauniit ja rohkeat oli sen lempisarja. Tavararöykkiöt olivat kadonneet, joten päättelin äidin saaneen inventaarionsa valmiiksi. Istahdin sohvan toiseen päätyyn ja tuijotin TV-ruutua siihen erityisemmin keskittymättä. Mainoskatkon aikana äiti siirsi katseensa kuvaruudusta minuun.

"Niko soitti."
"Mitä se halusi?"
"Että soitat takaisin."
"Sitä se saa kyllä odottaa."

Siinä meni mun hyvä iltani. Mä kieltäydyin ehdottomasti katsomasta äitiin päinkään ja tapitin vain itsepäisesti hammastahnamainosta. Syrjäsilmällä mä huomasin, että äiti meni vaikeaksi. Se näytti pettyneeltä, mutta ei sanonut mitään. Kääntyi vain hänkin katsomaan mainoksia. Muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen huokaisin raskaasti ja hilasin itseni ylös sohvalta.

"Okei. Mä soitan sille."

Äiti ei sanonut mitään, mutta mä kuvittelin nähneeni tyytyväisen hymyn sen huulilla ennen kuin painuin keittiöön. Toisin kuin normaaleissa perheissä, meillä ainoa lankapuhelin oli sijoitettu keittiöön. Se on sellainen seinään kiinnitettävä malli. Otin luurin käteeni ja aloin naputella numeroa, joka tuli ulkomuistista. Tuut, tuut, tuut. Annoin puhelun hälyttää varmaan minuutin verran ennen kuin laskin luurin paikoilleen. Oli jätkällä otsaa. Ensin soitteli mun kotinumeroon kännykän sijasta ja sitten ei suostunut vastaamaan, kun soitti takaisin. Kaivoin kännykän taskustani tarkistaakseni vastaamattomat puhelut, mutta kapistuksesta oli luonnollisesti akku loppunut. Kirosin hiljaa, koska en halunnut äidin kuulevan. Sen kaltainen harras uskovainen olisi saanut sätkyn kuullessaan esikoispoikansa käyttävän voimasanoja.

Hetken mä jo mietin tarttuvani uudestaan puhelimeen ja soittavani vielä kerran, mutta itsepäisyys vei voiton. Jos Nikolla oli niin kova hinku päästä puheisiin kanssani, saisi luvan soittaa takaisin. Kiukkuisesti tuhisten palasin takaisin olohuoneeseen ja jysähdin sohvalle kuin kivi. Äiti säpsähti. Se oli keskittynyt seuraamaan Ridgen ja Brooken tuoreimpia kuulumisia niin syvästi, ettei ollut huomannut mun paluuta. Lopputeksteihin asti kumpikaan ei tehnyt muuta kuin seurannut jakson tapahtumia, mutta heti kun tekijöiden nimet alkoivat vilkkua ruudussa, äiti kääntyi mun puoleeni. Se katsoi mua melkein anovasti.

"Ettekö te voisi jo lakata riitelemästä?"
"Ei."
"Vieläkö te sitä Marin juttua muistelette. Nikohan pyysi anteeksi."
"Ei, ei me sitä enää."
"Tehän olette parhaat ystävät. Luulisi, että osaisitte selvittää välinne."
"Oltiin, vaan ei olla enää."
"Mitä teille oikein tapahtui? Ennen kesälomaahan kaikki oli vielä hyvin."
"Mä en oikeastaan haluaisi puhua siitä."

Näytti siltä, että äidillä olisi ollut vielä jotain sanottavaa, mutta onneksi se tajusi pitää punaiseksi maalatut huulensa supussa ja kaivaa jostain sohvan vierestä keskeneräisen neuleensa. Sillä oli aina jokin käsityö työn alla. Mä huokaisin ja nappasin kaukosäätimen pöydältä. Kanavasurffauksen jälkeen päädyin töllöttämään ranskankielistä piirrettyä taivaskanavalta. En mä oikeastaan sitä katsonut, vaan mietin äskeistä sananvaihtoa. Mari oli mun entinen tyttöystävä. Meillä oli mennyt poikki jokin aika sitten. Äiti eli siinä uskossa, että Niko, mun entinen paras ystäväni, oli iskenyt sen multa ja sen takia me ei oltu enää väleissä. Ei se kuitenkaan ihan niin mennyt.

Puhelin soi. Mä katsahdin sivusilmällä äitiä, mutta se oli kuin ei olisikaan ja hoki muka kovinkin keskittyneesti yksi oikein, yksi nurin, yksi oikein... Pyöräytin silmiäni ja matelin keittiöön niin hitaasti kuin suinkin, jos soittaja vaikka kyllästyisi odottelemaan. Tietysti ehdin ajoissa nostaakseni luurin korvalleni.

"Mitä sä haluat?"
"Tavata sut. Nyt heti, mielellään."
"Sä menetit oikeuden haluta multa yhtään mitään silloin kun..."
"Mä tiedän sen, mutta mä oon oikeasti tosi pahoillani siitä. Ja kaikesta muustakin."
"Sietääkin olla. Mulla ei ole minkäänlaisia intressejä tavata sua enää ikinä."
"Juuso, kiltti. Mä haluan selittää sulle, miksi tein sen. Edes viisi minuuttia."
"..."
"Juuso?"
"Asemalaiturilla. Vartin päästä."

Mä paiskasin luurin paikoilleen. Mitä olinkaan juuri mennyt lupaamaan. En tiennyt tekikö mun enemmän mieli itkeä vai nauraa, mutta paha olo velloi vatsanpohjassa joka tapauksessa. Vihaisena, lähinnä itselleni, harpoin eteiseen ja kiskoin takin ylleni. Kengännauhoja en vaivautunut sitomaan, vaan tungin ne vain sukanvarteen. Huikkasin äidille meneväni kävelylle ja palaavani tunnin sisään. Tuskin siellä, mihin olin menossa, kestäisi edes niin pitkään.

***

"No niin. Olen täällä, sano sanottavasi."

Nojasin vanhan rautatieaseman varastorakennuksen seinää vasten ja mulkoilin ikävästi Nikoa. Ikävämmin, kun hän olisi ansainnut, mutta en mahtanut itselleni mitään. Niko seisoi muutaman metrin päässä minusta, hartiat lysyssä, potkiskeli ratakiskojen välissä pikkukiviä tieltään. En ollut koskaan nähnyt häntä niin surkeana. Vaaleat hiukset olivat peitossa ruskean villapipon alla, mutta silti niistä näki, ettei niitä ollut hoidettu aikoihin. Niko ei ikinä jättänyt hiuksiaan hoitamatta. Ne olivat aina huolellisesti laitetut ja siistit, mutta ei tänään. Tahtomattani vihainen ilmeeni leppyi hieman ja Niko uskaltautui avaamaan suunsa.

"En mä tarkoittanut, että siinä kävisi niin kuin siinä kävi."
"Sen verran mä osasin päätellä itsekin."

Niko hymyili vaisusti ennen kuin jatkoi. Se kertoi miten oli jo pidempään ennen tapahtunutta tiennyt, mikä oli. Että se oli yrittänyt estää itseään tuntemasta, kuten oli tuntenut, mutta epäonnistunut. Miten se ei ollut kuvitellut Marin olevan paikalla ja näkevän sen, kun hän Nurmisen kotibileissä veti minut sivummalle ja painoi huulensa omiani vasten. Kuinka Niko ei ollut osannut odottaa saavansa vastausta suudelmaansa.

Hymähdin ja laskin katseeni maahan. En itsekään ollut odottanut tuntevani parhaan ystäväni kieltä kitalaellani, lämmintä kehoa vasten omaani. Kaikkein vähiten olin osannut odottaa nauttivani siitä. En tiedä olisiko kaikki päättynyt toisin, jos Mari ei olisi nähnyt, jos Mari ei olisi työntynyt väliimme ja itkuisin silmin ilmoittanut suhteemme olevan ohi. Sillä hetkellä tapahtui liian monta asiaa liian lyhyellä aikavälillä. Olin vain häipynyt paikalta sanomatta sanaakaan Nikolle, ottamatta siihen yhteyttä sen illan jälkeen. Tavallaan Niko siis oli tullut mun ja Marin väliin. Ei äiti ihan hakoteillä ollut.

"Sano jotain."

Kohotin katseeni kengänkärjistäni Nikoon, joka katsoi mua kuin odottaisi viimeistä tuomiota. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta en saanut sanoja tulemaan ulos. Viittasin Nikon tulemaan lähemmäs ja se tulikin. Empien se asettui myös nojaamaan seinää vasten, säädyllisen etäisyyden päähän musta. Mä en ollut nähnyt sitä koko kesänä enkä koulun alettuakaan kuin vilaukselta. En siis ollut tajunnut miten paljon se oli kesän aikana kasvanut. Hartiat olivat leveämmät kuin aiemmin ja ennen mua päätä lyhyempi poika oli nyt mua pari senttiä pidempi. Silti se vaikutti kovin pieneltä. Ehkä se johtui katuvasta olemuksesta.

"En mä oikeastaan ole vihainen sulle. Pikemminkin itselleni", mä totesin katsomatta Nikoon, vaan suoraan eteeni.
"Sä siis annat mulle anteeksi?"
"Annan", käänsin katseeni Nikon harmaisiin silmiin.
"Se, mitä kesän alussa tapahtui..:"
"Me voidaan unohtaa se. Kuin sitä ei koskaan olisi tapahtunutkaan."
"Entä jos mä en halua?"

Mulle oli tuottanut koko kesän ajan suuria vaikeuksia yrittää pitää kiinni viimeisistäkin heterouden rippeistäni. Enhän mä voinut olla homo. En yksinkertaisesti voinut. Äiti, harras uskovainen, ei varmasti ikinä toipuisi, jos saisi kuulla totuuden rakkaasta pojastaan. Ja entäs isä sitten? Hän ei varmasti kehtaisi näyttää naamaansa arvovaltaisten kollegoidensa edessä, jos hänen poikansa paljastuisi ruskean reiän ritariksi. Entä mä itse sitten? No, oli se mullekin vaikeaa. En ikinä ole mitenkään syrjinyt seksuaalisia vähemmistöjä, mutta oli hankalaa myöntää olevansa itse sellaisen edustaja. Ehkä se johtui vain Nikosta. En ainakaan ollut huomannut katsoneeni muita miehiä sillä silmällä. Vain Nikoa.

"Mä luulin, että sä et oo... että sä et pidä... pojista."
"Väärin. Mä en vain suostunut hyväksymään sitä."
"Ja nyt sä olet hyväksynyt sen?"
"Osittain. En vain ole vielä valmis kertomaan kenellekään. Ehkä en tule koskaan olemaan."

Niko katsoi mua hämmentyneenä. Sen alahuuli roikkui hivenen irti ylähuulesta kuin se aikoisi sanoa jotain. Nielaisin palan kurkustani ja rohkaisin mieleni painaakseni huuleni sen huulia vasten. Aluksi Niko oli liian yllättynyt reagoidakseen, mutta pian se hipoi huulillaan mun huuliani. Muutamassa minuutissa mä löysin itseni seinän ja Nikon välistä, toinen käsi Nikon niskassa ja toinen sen alaselällä. Mieleni ei enää iskenyt hälytyspillejä päälle toisen pojan kielen tunkeutuessa suuhuni. Ei edes, kun vapisevin käsin avasin Nikon vyönsoljen, vedin sen farkkuja alemmas. Ei varoittavia mielikuvia, kun sama toistui omalla kohdallani.

Kipu vihlaisi, mutta vain kerran. Sitten se muuttui nirvanaksi eikä mun maailmaani mahtunut muita kun Niko, mä ja käytöstä poistettu rautatieasema.

***

Muutamaa kuukautta myöhemmin mä en vieläkään ollut valmis tulemaan ulos kaapista. Nikoa asia vaivasi, mutta se tyytyi mun ratkaisuuni ja piti oman suunsa supussa. Äiti oli riemastunut, kun me aloimme taas hengailla yhdessä. Kuten vanhoina hyvinä aikoina sillä erotuksella, että mun ja Nikon mielestä uudet ajat olivat vanhoja parempia. Äiti ei edes huomannut, miten aina silloin tällöin kävelin vaivalloisesti kuin olisin seipään niellyt. Parempi niin.

Yhtenä iltana mä makasin valveilla sängyssä. Janita oli onnistunut urkkimaan mun ja Nikon salaisuuden selville ja kiristi mua sillä tiedolla tekemään likaisia pikkutöitä puolestaan. Silloin mä mietin, miten kauan jaksaisin vielä valehdella. Miten kauan kestäisi, ennen kuin romahtaisin. Milloin saisin viimein kerättyä tarpeeksi rohkeutta kertoa maailmalle, kuka oikeasti olen.

Katto tuntui sinä iltana olevan tavallistakin matalampana. Jonain päivänä se tulisi vielä vastaan.

[toyhto]

Mä tykkään! Puhekielinen kertoja on aina vähän riski, mutta tässä se mun mielestä toimii. Kerronta on mukavaa ja letkeää. Alkupuolella siitä kuuluu sellainen pieni närkästyminen koko ajan, ja tavallaan sellainen mustavalkoisuuskin, ja ehkä oletin kertojan olevan vähän nuorempi kuin seitsemäntoista erityisesti sen sellaisen (realistisen) mustavalkoisen ja aika suorapuheisen suhtautumistavan perusteella, mutta no, ihmiset on yksilöitä. Siitä tykkään, että kerrontatapa on suoraa ja sujuvaa ja tietyllä tavalla ajatuksenomaisen eksyilevää, mutta siitä huolimatta kevyttä luettavaa, koska ajatus ei tunnu jäävän jaarittelemaan tai jumiin mihinkään, se vaan kulkee sellaisella rennolla otteella.

Tätä kohtaa hieman mietin kerronnassa:

Että se oli yrittänyt estää itseään tuntemasta, kuten oli tuntenut, mutta epäonnistunut. Miten hän ei ollut kuvitellut Marin olevan paikalla ja näkevän sen

Mua hämää se, että ensin Niko on "se" ja sitten yhtäkkiä "hän". En tiedä, kai samassa tarinassa voi käyttää molempia muotoja esimerkiksi tunnelmaa tai ajatuksenomaisuutta korostamaan, mutta tuossa ne eri muodot tulevat ihan peräkkäin. Ensimmäinen virke kuulostaa puhekieleltä, jälkimmäinen kirjakieleltä. Se hämää Toinen juttu mikä mua tyylissä mietitytti, oli se, että vaikka muuten teksti oli aika suoraa ja ei yhtään kaunistelevaa vaan realistista, noissa romanttisissa kohdissa välillä oli sellaisia mun mielestä muusta tyylistä selkeästi eroavia ilmaisuja kuten lämmintä kehoa vasteen omaani (jossa on muuten vasten-sanassa ylimääräinen e, en huomannutkaan ennen kuin nyt), tai painaakseni huuleni sen huulia vasten. Sitten taas toisaalta esimerkiksi mä löysin itseni seinän ja Nikon välistä, toinen käsi Nikon niskassa ja toinen sen alaselällä on tosi sujuvaa ja sopii paremmin muuhun kerrontaan. Mutta nää nyt on joka tapauksessa tällaisia mitättömiä sivuasioita, joista on kiva urputtaa

Hän ei varmasti kehtaisi näyttää naamaansa arvovaltaisten kollegoidensa edessä, jos hänen poikansa paljastuisi ruskean reiän ritariksi.

Tälle hymähtelin varmaan puolittain ääneenkin. Tässä tarinassa on onnistuneen kertojankin ansiosta tosi paljon sellaista kivaa melkein huomamatonta pientä huumoria.

Äiti ei edes huomannut, miten aina silloin tällöin kävelin vaivalloisesti kuin olisin seipään niellyt. Parempi niin.

Tämä myös Ja ihanaa ettei tässä kerrota mitenkään tarkemmin, vaan lukija saa itse tehdä, hmm, päätelmiä

Se mua mietityttää myös, että tarinassa ei oikein tunnuttu pääsevän vauhtiin... Se ei sinällään haitannut, koska kerronta oli tosi letkeää ja mukavaa ja sitä luki mielellään, mutta sitten, kun oli lukenut koko tarinan, tuli mietittyä, että missäs se punainen lanka olikaan. Alussa ei oikein kerrota, mistä on kyse, ja sinällään tykkään siitä, koska asiat tulevat tosi luontevasti pikkuhiljaa eikä kaikkea täräytetä heti alussa lukijan kasvoille ja pilata yllätystä. Se vaan hämmensi, että melkein loppuun saakka tarinan keskipiste tuntui olevan Nikon ja Joonaksen (kai ne nyt oli oikeat nimet) välit ja mitä oli tapahtunut ja miten tilanne korjaantuisi. Sitten viimeinen kappale tai pätkä, siis se tähtien erottama, käsittelikin kaapista ulosta tulemista tai sen vaikeutta. Se tuntui jotenkin irralliselta aiheelta, koska siihen asti oltiin puhuttu lähinnä noiden kahden suhteesta. Ehkä vähän myös Nikon kriisistä oman seksuaalisuutensa takia, mutta se ei kuitenkaan ole mun käsittääkseni muussa tekstissä se pääasia tai ainakaan se ei näy, ja sitten lopussa se yhtäkkiä onkin pääasia, ja kun loppuun olisi kaivannut sellaista edes jollain tasolla tarinan kokoavaa juttua, siellä olikin ikään kuin uusi aihe. Se hämäsi

Nimestä tykkään kovasti! Tuttu sanonta mutta ei kuulosta silti yhtään kliseiseltä, ja siinä on sellainen kiva meininki tai fiilis, mun melestä ehkä vähän uhmakaskin tunnelma.

[Lizlego]

Mä en taas jäänyt edes miettimään mitään jutun punaisia lankoja, kun minusta tämä vaan kertoi pätkän henkilön elämästä, eikä elämässä muutenkaan ole päätä eikä häntää, mutta kun nyt sitten toyhton kommenttia luin, niin tajusin, että mä kyllä havaitsin tässä mielestäni ihan selkeän aiheen ja teeman.  Mun mielestä tämän tekstin teemana kyllä aika vahvasti on tuo kaksoiselämä ja identiteettikriisi, joten kaapista ulos tulemisen ongelman pohtiminen oli sinänsä ihan asiaa. Jotenkin jäin itse siihen käsitykseen, että kaksoiselämää voisi jatkua pitkäänkin ilman, että mikään muuttuisi, koska niin vain ihmisille helposti käy. Mun mielestä tuosta vaikeudesta olla mitä on, puhuttiin kyllä tuolla muuallakin juuri Nikon ja Juuson suhteen yhteydessä, joten se oli ongelman ydin. Jos ajatellaan heterosuhteen ja homosuhteen eroa, se usein on juuri se, että heterosuhde on vahvasti normi eikä se julkituomisessa ole samanlaista ongelmaa kuin homosuhteen, mutta vaikka se ei olisikaan ollut tämän tarinan punainen lanka, tämä silti oli minusta hyvin onnistunut teksti. Kertoja oli kiinnostava ja valotti tässä kumminkin aika rajoitetun mittaisessa pätkässä paljon elämästään, perheestään, omista asenteistaan ja identiteettiongelmistaan lähtien aina tuolta pitkistä hiuksista lähtien, joka itse asiassa johdatti ainakin minut ajattelemaan jo siinä vaiheessa, että kyseessä on jonkinlainen itsensä hyväksymisen ongelmaa käsittelevä teksti.

[toyhto]

Mä en kyllä sanoisi sitä piilohuumoria missään tapauksessa pahaksi tavaksi... Tai siis, jos tekstiin väkisin tunkee huumoria, vaikka siitä yrittäisi tehdä vakavaa, voihan se olla silloin hankala juttu, mutta tässä tekstissä huomaamaton huumori ainakin toimii tosi hyvin. Ja piilohuumori on yleensä mukavampaa luettavaa kuin sellainen alleviivaava huumori, joka saattaa kyllä olla hauskaa, mutta jossa lukija kuitenkin aina tietää, mitkä kohdat kirjoittaja on tarkoitettu hauskaksi. Sellainen huumori vaan ei ole usein ihan niin luontevan oloista, mutta tässä taas on nimenomaan hyvin luontevaa huumoria, ja tykkään!

Mietin myös sitä punainen lanka -asiaa luettuani Lizin kommentin ja hmm, luulen että mä en vaan osannut löytää sitä punaista lankaa sieltä ajoissa, tai jotenkin vaan kiinnitin enemmän huomiota siihen henkilöiden suhteeseen ja sen takia lopussa olin sitten hämmentynyt Kyllä se siellä kuitenkin taitaa olla, jälkikäteen voisi sanoa että ainakin hienovaraisena fiiliksenä jo alussa.