Gwyn, minä ainakin juttelen mielelläni. Itse tykkäsin kolmannesta kirjasta vähiten, ehkäpä juuri siksi miksi sinä siitä pidit; minusta siinä oli liikaa poliittista peliä ja turhaumia kun asioihin ei pysty itse vaikuttamaan niin kuin haluaisi, ja liian vähän sellaista yhteishengen tuntua ja tiimipeliä kuin mistä parhaimmillaan nautin kovasti ensimmäisissä kirjoissa.
Chuuko, on mielenkiintoista nähdä miten ennakkokeskustelut herättävät huomioimaan kirjaa eri tavoin kuin sitä olisi ehkä muuten havainnoinut. En tiedä sitten onko siitä enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta jotkin asiat kyllä hyppäävät silmille varmaan joka tapauksessa, kuten se toiston määrä näin minun tapauksessani. En ole vielä itse kerinnyt lukemaan sitä, kun minulla on päättymätön urakka edessäni sen Valtaistuinpelin kanssa, mutta se odottelee vuoroaan tuossa. On mielenkiintoista myös nähdä onko oma näkemykseni muuttunut miten paljon, siitä on kuitenkin useita vuosia kun olen lukenut ne viimeksi kokonaan.
Omalla tavallaan nostaisin myös esiin sitä havaintoa, että nykylukijan silmiin moni asia
Luolakarhun klaanissa tuntuu eri tavalla tutulta ja itsestäänselvältä nykytutkimusten valossa, kun on paljon enemmän tietoa muinaisista kulttuureista kuin mitä silloin 80-luvulla. Siihen nähden, miten moni sen ajan kirja ei ole kestänyt aikaa niin kieliasunsa kuin tarinansakaan puolesta, minusta tuo on kuitenkin vielä toimivan viihdyttävä. Minusta kirjassa oli koskettavinta ja tärkeintä se yhteys, joka Aylalla oli kasvattivanhempiinsa ja etenkin Crebiin. Se on tehnyt minuun joka kerta lukiessani suurimman vaikutuksen.
Mitä mieltä olette muuten siitä, että ihmiset kokevat kirjojen olevan "totta" silloinkin kun ne eivät ole, toisin sanoen ovat fiktiivisiä? Auelhan on koettanut tupata noihin kirjoihinsa mahdollisimman paljon autenttista tietoa, mutta eihän se todellakaan mikään absoluuttinen totuus ole, ja mahtuuhan niihin paljon itse keksittyä. Toiset vähän ärsyttävämpiä, mutta esimerkiksi tuo viittoma-asia on minusta kiva oma tulkinta joka tuo väriä tarinaan.
Mutta se minua on aina ärsyttänyt kun kuulee sivusta ihmisten kertovan tosiasiana esim.
Da Vinci -koodin juttuja, etenkin silloin kun kirja oli uusi. Moni asia siinäkin on vähän sinnepäin mutta tarpeeksi paljon että menee täydestä, ja sitten ihmiset kertovat asiaa kirkkain silmin totena ja tieteenä... Huh. Ja olen kuullut vastaavia juttuja muistakin kirjoista mutta en nyt enää muista esimerkkiä kerrottavaksi.
Meinasin unohtaa jatkaa siitä
Valtaistuinpelistä. Olen nyt edennyt ekasta kirjasta noin kolme neljäsosaa, ja pakko sanoa että vaikka yleisesti ottaen rakastan sitä että kirja ei lopu kesken, niin tämä kirja on kyllä kiireiseen ajankohtaan yhdistettynä aika huono valinta, kun ei ole ehtinyt lukea kunnolla pitkään kerralla vaan pieninä irrallisina palasina. Hetkellisesti tulee aina välillä uuvahdus ja tuntuu että pitäisikö vain luovuttaa ja viedä se takaisin kirjastoon, lukeakseen sitten joskus myöhemmin uudelleen loppuun, mutta kuitenkin aina tapahtuu jotain joka nappaa kiinni ja saa kiinnostumaan uudelleen.
Tuossa on niin paljon henkilöitä että on tietysti hyväkin kun kaikkiin tutustutaan ja kuvakulma vaihtuu eri henkilön vinkkeliin, mutta silti minusta siinä on liian monta tapahtumapaikkaa ja henkilöä noin alkuun. Minä tahtoisin syventyä kunnolla yhden ihmisen tarinaan ja sitten tarina katkeaa ja pitää lukea jotain mikä ei edelliseen verrattuna jaksa yhtään kiinnostaa. Katselin vähän kirjakaupassa sellaista tv-sarjasta tehtyä kuvakirjaa viime viikolla ja sain vähän paremman käsityksen kokonaisuudesta, siitä on ollut etua myös lukemiseen nähden. Tv-sarja taitaa taas olla uusintana telkkarissa, tallensin niitä jemmaan kiintolevylle että voin sitten katsoa kunhan ensin olen tuon lukenut loppuun.
Yleisesti ottaen olen tykännyt tuosta aika paljonkin. Hidas eteneminen vähän häiritsee, mutta toisaalta siitä myös nauttii. Odotan jännityksellä miten kirja päättyy ja raportoin sitten lisää.