Kerroksista korkeimmalla
paritus: Severus/Remus
ikäraja: K-12
genre: angstia angstilla
yhteenveto: Kerros kerrokselta pimeys kasvaa, valtaa alaa, ottaa omansa. Nuorena nukkuneen Mustan huoneessa kokoontuvat muualta karkotetut syöpäläiset.
A/N: Jaaha, sorruin sit taas kerran wnb-taidehötön kiusalliseen maailmaan. Sisäinen kriitikkoni kiristelee hampaitaan, mutta mitään en tälle enää osaa tehdä. Viskatkaa kommentilla ja kertokaa, mikä kaikki kusahtaa. Osallistuu tasan 1000-sanaisena ficlet-haasteeseen, sekä tietty OTP-haasteeseen, kert Snupin <3
Valo suodattuu sameista ikkunoista kerraten lasin likaiset läiskät lattialle, lahoamistaan vartoville laudoille, paljastaen joukon vanhoja vaurioita, jo kaiken korjaamisen tuolle puolen kasvaneita. Silti täällä tomutetaan, putsataan ja puunataan, pyyhitään pois vuosien ja varjojen kaikkialle runnomaa rappiota, häädetään koit ja hiiret ja möröt ja muut. Pimeys yrittää muistuttaa olemassaolostaan, se kolistelee lipastojen lukituissa laatikoissa ja mulkoilee muinoin mestattujen kotitonttujen tyhjistä silmäkuopista, mutta siitä ei välitetä - sille värähdetään, ehkä, mutta sitten se sysätään syrjään, työnnetään takaisin kymmenien kynnysten pahemmalle puolelle, potkaistaan kauemmas aina tielle eksyvän sateenvarjotelineen mukana. Selkien käännyttyä keitetään kahvia sekä teetä, vihreää ja mustaa ja hunajaisen keltaista, aina sitä helvetin teetä sokereineen päivineen, se ei tunnu koskaan loppuvan ja Severus vihaa sitä.
Täällä haisee hiki ja elämä, vastaleivottu vehnäleipä marmeladipäällisineen (appelsiinia ja vadelmaa), teinilauman pyykkivuori, vanha viina ja liian pitkiksi venyneet kokoukset. Täällä feeniks-lintu syntyy uudelleen kohoten ilmaan omista tuhkistaan leiskuvan punaisena, täällä on toinen mahdollisuus.
Vaikka Severus on paikalla, yleensä myös läsnä, hän ei ole seurassa. Koskaan. Remus Lupin sen sijaan on, ainakin yrittää olla, ja Severus näkee, kuinka mies kuuntelee, unohtaa kuunnella, kittaa litratolkulla loputonta teetä odottaessaan sitä puheenvuoroa, jota hänelle ei koskaan suoda. Kukaan ei kysy, ketään ei kiinnosta, Remus Lupin rumassa neuletakissaan ei kiehdo mieliä. Hänen hiustensa hiekan sävyt taittuvat päivä päivältä vahvemmin kohti karkeaa soraa, kivikkoisia kuiluja, kuin kirous hänen kehossaan imisi kaiken elämän itseensä, söisi häntä sisältäpäin. Joskus Severuskin unohtaa kuunnella kuvitellessaan kasvavaa tyhjiötä, olematonta ahmimassa olevaista.
Kiikkeriä portaita kiivetessä pimeys kasvaa, valtaa alaa askel askeleelta, ja toisessa kerroksessa hämärtää aina, oli kellonaika mikä hyvänsä. Severus ei koskaan nuku Kalmanhanaukio kahdessatoista, välttää visusti tottumasta tai asettumasta, hänelle riittää Kehrääjänkuja - yksi talo rapistuvine rappauksineen ja leveinä liuskoina lohkeavine maaleineen - hän ei tarvitse, halua, kestä enää toista. Silti hän tuntee nämäkin käytävät kuteiksi kuluneine mattoineen, kulkee niitä pitkin, ovista sisään ja toisista ulos, selaa hajoavien hyllyjen ikivanhoja opuksia uudelleen ja uudelleen, käy kuiskaillen niitä keskusteluja, jotka eivät koko killan jakaman ensimmäisen kerroksen maailmaan sovi. Silloin puhutaan vajavaisin sanoin ja kesken loppuvin lausein toisista sodista, salaisemmista, sellaisista yhden miehen, tai suden, miten sen nyt haluaa nähdä, mihin kohden haluaa rajan vetää. Täällä valot välkkyvät omaan tahtiinsa ja sen pienen kylpyhuoneen peilikuva on julmin koskaan kohtaamasi, ja oli ulkona sää mikä hyvänsä, nurkissa ulisee ikuinen veto. Se leikkaa kiinni kintereisiin, nousee hyisenä nilkkoja pitkin, kiertyy köytenä polvien ympäri, saa askeleet huojumaan ja epävarmaksi suunnasta.
Seinät huokailevat hiljaa vanhojen aaveiden puolesta, kun selkä painetaan niitä vasten, ne ottavat osaa, kuiskivat vaimeita vaatimuksiaan - antaudu ja alistu, antaudu ja alista - mitä tahansa, kunhan vaivut varjoihin niiden viereen, ne ovat nälkäisiä ja yksin ja lempeä vailla, ja Severuksen jokainen solu janoaa kosketusta kuin kauan kitunut kasvi virvoittavana lankeavaa sadetta. Ikään kuin se kaikki voisi luvata jotain vielä huomisenkin varalle. Ikään kuin uudet yritykset voisivat todella tuottaa hedelmää siinä läpimädässä maassa.
Verhoista huokuu tuholaistorjujan pistävä katku eikä olohuoneessa sen vuoksi enää saata olla, niiden pinttyneiden tahrojen puhdistus ei jättänyt jälkeensä mitään, ei niiden alla mitään ollutkaan. Koukeroiset kehykset reunustavat tyhjää, rajaavat raameina ei-mitään, mustan ja valkean taitekohdassa nihilismi muuttaa muotoaan saaden aistittavia ulottuvuuksia.
Tässä talossa pimeys on kuin loppukesän lämpö, se kohoaa ylöspäin, kerääntyy ylimmälle tasanteelle pakkautuen sankkana ja tukahduttava sinne, missä ikkunoita ei enää rohkene raottaa. Missä ikkunoita ei sovikaan raottaa. Kun Lupin painaa oven perässään kiinni ja kääntää lukkoa kolmesti, ottaa askeleen ja toisenkin, ollaan kerroksista kolmannella, kerroksista korkeimmalla. Nuorena nukkuneen Mustan huoneessa ei lampuissa ole öljyä, pelkkää paksua pölyä vain, ummehtunutta unohdusta, eikä täällä kukaan tomuta, ei koskaan tule tomuttamaankaan, täällä asuu edelleen vuosikymmeniä vanha pimeys, pitää hiljaista hoviaan, jossa ihmissusi ja kuolonsyöjä ovat kunniavieraita. Neuloin lävistetty kuoriaiskokoelma hehkuu seinällä himmeästi vastaavien vielä elävien rapistellessa nurkissa, täällä kokoontuvat muualta karkotetut syöpäläiset.
Joku puhuu kerrosta alempana, kehtaa jopa nauraakin, nauraa heidän jalkojensa alla kuin haudastaan henkivä vainaja, ja vaikka Severus onkin sen mullan paremmalla puolella, toistaiseksi ainakin, hän ei näe valoa, vain sammalta sietävät kivet ja kuolleiden kotiloiden mustaaman maan, niiden kanssa kilpailevan tumman taivaan. Lupinin silmät loistavat kultaa ja kadotusta. Severus löysi sen jo vuosia sitten salakäytävien sokkeloista, sammalta ja sieniä seiniltään puskevista, hirviö labyrintin toisessa päässä odotti häntä ja hän saapui. Kuten nytkin. Kuten aina. Hän tietää suden tuntevan hänen hajunsa, se tunnistaa kidastaan kerran riuhdotun saaliin, ja kun Lupin puree Severuksen niskaa, eläin murisee matalasti maistaessaan sen, minkä aikoinaan kadotti.
Siinä pimeydessä käyvät toteen kaikki hiestä nahkeat ja kosteat painajaiset.
Siinä pimeydessä Severus ei enää näe vaan muistaa kauan sitten kellastuneiden lehtileikkeiden otsikot, Verilöyly Brightonissa, Verilöyly Liverpoolissa, Komennutettu tappoi kahdeksan, lapset surmattu vuoteisiinsa ja vanhemmista ei tietoakaan, kauan sitten kadoksissa olleita sekä kasoittain, kasoittain kalmoja, joita kukaan ei ollut vielä keksinyt kaivata. Hän muistaa, keistä ne kertoivat ja mitä ne kertoivat hänestä, kuinka pimeys piirtyi taivaalle hänenkin sauvansa kärjestä, kuinka kaikkein mustin magia sai virrata vapaasti hänenkin suonissaan.
Eivätkä siinä pimeydessä värit enää näy, niitä ei edes ole, mikään ei saa niitä muodostumaan. Pedon rikki repimien vatsojen verinen puna ja kuolettavan kirouksen kirkkaana välähtävä vihreä, liekkeinä loimuava himo ja kuolleiden yllä kohoaville kummuille kasvava uusi nurmi, hurmetta hyökyvä sota ja kitkerä kateus, kaikki samaa muodotonta moskaa. Kun vanhat rajat sekoittuvat, ne on helppo kieltää, eroja ei ehkä ikinä ollutkaan, ja vaikkei leijona kai koskaan käärmettä sietänyt, sudelle se kelpaa, sillä ne ovat sukulaissieluja, samaa kastia, pimeän paarioita ja kadotuksen korruptoimia.
Ja vaikka pimeyden olennot eivät välitä, ne sentään ymmärtävät toisiaan. Siihen ei sanoja tarvita, niitä ohjaavat toisenlaiset vietit.
Kun Severuksen sormet kulkevat yli arpien paksun verkon, hänen käsivarttaan kivistää, eikä sillä ole mitään tekemistä itsensä aateliksi ylentäneen miehen kanssa, silloin jokin aivan muu kutsuu häntä, vetää häntä puoleensa, käskee pysymään siinä pimeässä, jonka hän joskus omaksui. Eläin ihmisen nahoissa raastaa merkkinsä hänen kaulalleen, rinnalleen, vatsalleen ja selälleen, Severus on merkitty mies, täynnä jälkiä kaikkein syvimmistä varjoista. Siellä ei ole enää sijaa auringoille tai tähtien tuikkeelle, pelkälle kuun kelmeälle kajolle, hyvä jos kunnolla sillekään.
Niin kauan kuin on elämää, on myös epätoivoa.
Se, mikä ei tapa, jää ikuisesti vainoamaan.
Alakerran sameassa valossa Remus pyytää anteeksi. Kaikkea. Kuten aina.
Vaikka taso onkin siihen väärä, Severus toivoo silti, että toinen olisi vähemmän mies ja enemmän eläin.
