Miten te kirjoitatte tekstejänne?

[Pahatar]

Ajattelin perustaa tänne tällaisen topicin, jos joku innostuisi tänne juttelemaan. Minua kiinnostaisi kovasti tietää, miten te muut kirjoitatte tarinanne? Nopeasti vai hitaasti? Teettekö ensin jonkinlaisen raakaversion, jota lähdette sitten muokkaamaan? Entä kirjoitatteko tekstiä siinä järjestyksessä kuin tarina etenee, vai vähän sieltä täältä ja yhdistätte sitten nämä lopuksi?

Minulla kirjoittaminen on ollut melkein aina hyvin hidasta, ja muokkaan tekstiä koko ajan. Se menee tyyliin kaksi sanaa, eiku pois, korjaus, kaksi sanaa lisää, eiku koko lause pois, uusi lause jne. Vaikka käyttäisin kirjoittamiseen tuntikausia päivässä, saan olla tyytyväinen, jos saan edes A4:n verran valmista tekstiä aikaan. Enimmillään tulee puolitoista. 

Pyrin saamaan tämä tuskallisen työn aikana koko ajan valmista aikaan. Siinä kuitenkin käy usein niin, että seuraavana päivänä tulee korjailtua vielä lisää, muutettua niitä kohtia, jotka arveluttavat, poistettua ja lisäiltyä.

Entä onko teillä kirjoittaessanne ficci valmiiksi mietittynä päässä, vai alkaako se muotoutua matkan varrella? Minä pyrin miettimään tarinoita aika paljon etukäteen. Usein käy kuitenkin niin, että vasta kirjoittaessa tulee oivalluksia, mihin päin tarinaa pitää viedä, ja mitä siinä haluaa sanoa. Yleensä silti alku ja loppu on mietitty etukäteen, ja teksti menee sen mukaan loppuun asti. On kuitenkin käynyt niinkin, että pitkä ficci saakin ihan toisenlaisen lopun kuin mitä alunperin oli tarkoitus. 

[Nappeli]

Kiinnostava topic!
 
Minun kirjoitustyylini vaihtelee tosi paljon, mutta useimmiten tekstiä tulee ryöpsähdyksinä. Joskus kirjoitusryöpsähdykset ovat nopeita, ehkä vartin kestäviä tapahtumia, kun taas joskus ryöpsähdys jatkuu tuntikausien flowna (tätä tapahtuu aika harvoin).
Kun ryöpsähdys on ohi, käyn syntyneen tekstin läpi, korjaan virheitä ja muokkaan tekstiä joskus paljon, joskus hyvin vähän.

Ideat tarinoihin syntyvät minulla usein jonkun keskustelun seurauksena, tai sitten jokin oma spekulaatio herättää idean.
Vertaan kirjoittamista usein oksentamiseen: jos jotain on tulossa, sitä ei voi estää. 

Melko harvoin edes pidemmissä tarinoissa mietin kovin tarkasti loppuun saakka tapahtumia. Yleensä minulla on mielessäni kuitenkin jokin lopputilanne, mihin yritän tarinaa viedä. Toisinaan hahmot ottavat vallan ja kuljettavat tarinaa aivan eri suuntaan, enkä ole enää alkuaikojen jälkeen yrittänyt vääntää tarinaa silloin takaisin haluamilleni raiteille, vaan menen sinne mihin hahmot sitä kuljettaa. Toisinaan kirjoitan itseni umpikujaan ja se on sitten siinä.

Jotkut tarinat syntyvät todella nopeasti, jopa päivässä, kun taas joitakin haudon koneella vuosikausia ja palaan kirjoittamaan ja muokkaamaan niitä pitkänkin ajan jälkeen. Samoin jotkut kirjoitukset vaativat pitkää ja aikaavievää hiomista, kun taas toiset syntyvät lähes valmiina. Tähän vaikuttaa varmaankin kulloisenkin tarinan luonne.

[zilah]

Pakko oli tätä kommentoida. Tunnistan nimittäin täysin itseni tuosta Nappelin kuvauksesta. Tosin minä ja Liz puhumme usein siitä, että nyt se runosuoli suoltaa esille ihan sitä itseään!  Mutta onko sillä nyt niin väliä, kummasta päästä noin niin kuin kuvaannollisesti ryöppyää. Kunhan ryöppyää.

Harvemmin tosin enää noin käy, ja se on ihan pahuksenmoinen sääli. Elämä on ottanut niskalenkin, niin sanoakseni.


zilah

[Pahatar]

Minun täytyy sanoa, että me kirjoitamme kyllä ihan eri tavalla. Minulla ei tekstiä tosiaankaan ole ryöpsähtänyt enää koskaan alkuaikojen jälkeen - ja siitä niiden aikojen laadusta onkin parempi olla vaiti . zilah, toivottavasti näin vielä tapahtuu useammin tulevaisuudessa. Taisit tuolla toisessa topicissa mainita, että nyt olet pitkästä aikaa kirjoittanut?

Ideoita kyllä voi tulla ryöpsähtämällä minullekin. Viime yönä, kun en saanut unta, tuli jostain mieleen ficci-idea, joka tuntui sen verran hauskalta, että toivottavasti saan sen vielä toteutettua. Mutta itse kirjoitustyö on enimmäkseen toivottoman hidasta. Dialogit ovat ainoat, joita saan kirjoitettua vähän nopeammin, mutta en aina niitäkään. Kyllä tämä silti on kivaa hommaa! Tuntuu siltä, että omalla kohdalla on jonkinlainen uutuudenviehätys tähän taas, kun on ollut niin pitkään kirjoittamatta.

Tuo, minkä Nappeli mainitsi, että hahmot ottavat vallan, niin sen tunnistan kyllä itsekin. Olen kokenut, että se on ollut yleensä hyvä asia jo senkin takia, että silloin on päästy tarinassa eteenpäin. Millaiseen nurkkaan sä olet muuten kirjoittanut itsesi, voitko kertoa tuosta lisää?

Tuohon liittyen tuli mieleeni, kun kauan aikaa sitten keltaisessa Finissä oli jatkotarina, jossa Harryn ja Remuksen välille kehittyi romanttinen suhde. Ficci kehittyi muistaakseni hyvin ja oli kivasti kirjoitettu, mutta siinä oli se ongelma, että se sijoittui Azkabanin vangin aikaan, ja Harry oli siinä vasta 13-vuotias. Sitä kommentoitiin jotenkin niin, että vähän hirvittää Harryn nuoren iän vuoksi, mihin tämä tarina tästä vielä menee, koska olihan se asetelma kuitenkin lähempänä pedofiliaa kuin romantiikkaa. Tämä ei kuitenkaan ollut kirjoittajan tarkoitus, ja se tarina jäi sitten kesken juuri kun olisi voinut alkaa tapahtua. Mainitsin tämän siksi, että se oli ehkä yksi esimerkki siitä, miten todella voi kirjoittaa itsensä nurkkaan.

[Lizlego]

Mun tapa kirjoittaa on jonkinlainen sekoitus. Pääsääntönä on se, että jos mä haluan jonkun tekstin julkaista niin kirjoitan sen alusta loppuun kronologisesti. Kun katselin vanhempia tekstejä niin niissä oli selvästi ajatuksena julkaista ja kirjoittaa heti julkaisukelpoista tekstiä, minkä tuottaminen oli hidasta ja juuri sellaista, mitä Pahatar kuvaili. Osittain sitä on hidas vieläkin, kun haluaa ilmaista jotain juuri tiettyä asiaa, jota ei saa ulos oikealla tavalla. Sitä jää sitten hinkkaamaan ja seuraavalla kerralla tiedoston avatessa hinkkaa vähän lisää. Joissain vanhoissa ficeissäni on jopa jaoteltu tarina numeroiduiksi luvuiksi, mitä en ole tehnyt todella pitkään aikaan kirjoittaessani. Voisi kokeilla pysyisikö teksti jotenkin paremmin kuosissa, jos sille tekisi jonkun suunnitelman. Mä epäilen, että sille kävisi niin, että saisin kirjoitettua suunnitelman ja siihen se sitten jäisikin.

Lyhyemmät tekstit on yleensä Nappelin kuvaamia oksennuksia, jotka purkaantuu ulos - yleensä just pahimpina kiirehetkinä, kun ei todellakaan olisi aikaa kirjoittaa. Pitemmät tekstit lähtee jostain ajatuksesta tai ideasta tai jostain päämäärästä, jonka haluaa saavuttaa kuten vaikkapa parittaa henkilöt, jotka eivät tunne toisiaan tai jotka vihaavat toisiaan tai niin kuin ikuisesti kesken oleva Twilight-RPF-versio, jonka kaikki pelaajat ehtii jo lopettaa ennen kuin pääsen loppun asti ja joka lähti vain siitä, että Twilight aiheutti pääparituksellaan niin suuret traumat, että mä halusin kokeilla, miten se menisi, jos kirjoittaisi saman juonen uusiksi, mutta ilman Bellaa ja Edwardia, koska en vaan pysty. Etukäteissuunnitelmaa ei ole kuin jotkut kiintopisteet. Tuossa Twilightissa ei kyllä ollut edes niitä. Hahmot oikeastaan päättää, että onnistuuko jokin vai ei. Jos hahmo ei suostu tekemään jotain juttua niin en näe järkeä kirjoittaa sitä väkisin, mutta se on tunnustettava, että oon kirjoittanut viime kuukausina joskus väkisin seksikohtauksia ihan vaan siksi, että se on niin pöljää.

Nykyään pitemmissä teksteissä saatan kirjoittaessani vaan loikata johonkin uuteen kohtaan, mutten usko, että tulen niissä teksteissä ikinä kirjoittamaankaan sitä väliä, mikä keskelle jää, koska se ei vaan toimi eli suurella todennäköisyydellä tekstit, joita oon kirjoittanut hitaasti nyt vuosikausia jää arkistojeni syövereihin aukkoisina ikuisiksi ajoiksi. Joissain teksteissä oon kirjoittanut useitakin versioita, kun mahdollisuuksia on monia. Jos meinasi julkaisukelpoista kirjoittaa, varmaan toimisi paremmin ja rönsyilemättä, että julkaisisi heti osan kerrallaan, mutta inhoan keskeneräisiä julkaisuja ja tiedän että todennäköisyys saattaa jotain loppuun on hyvin pieni. Jotenkin tuntuu, että kävin kirjoittajana julkaisutoiminnan kautta läpi kaaren ja palasin takaisin lähtöpisteeseen, koska juuri tällä tavalla mä kirjoitin muinoin mun tarinoita vihkoon - aukkoisina ja eri versioina pääsemättä missään koskaan loppuun asti.  Voisi se olla kivaa päästä jossain loppuun asti ja tuottaa jotain valmista, mutta toisaalta tuntuu, että se vaatii liikaa aikaa ja vaivaa. Kirjoittaminen itsessään ei ole musta edes niin hauskaa (ellei kirjoita parodiaa), mutta se on pakollista ja mä saan kiksit tietyistä asioista ja henkilöistä (Fiorella hiljaa  ). Mulla on aina ollut ristiriitainen suhtautuminen julkaisemiseen niin se johtuu varmaan just siitä, että oon kirjoittanut asioista, joista on jollain tasolla saanut kiksit niin kommentointikin niihin on tuntunut ehkä siltä, että mun kiksejä kommentoidaan. Yksityisyys tekstien kanssa ehkä sopiikin mulle paremmin.

Tuosta nurkkaan ajautumisesta mulla on hiljattainen kokemus, että mulla oli ajatus kirjoittaa kolmen kimppa, mutta henkilöt ei ole suostunut siihen.

[Fiorella]

Tosi kiinnostava keskustelunaloitus ja myös hyödyllinen, kun voi pohtia kirjoittamistaan pitkästä aikaa. Sitä on vain jäänyt toteuttamaan vähän automaattisesti, eikä ole tullut mietittyä ikiaikoihin mitenkään kovin tavoitteellisesti.

Minulle tyypillinen tapa kirjoittaa on vähän tajunnanvirtamainen. Yleensä kaava menee näin:
1. Inspiraatio iskee ja keksin loistavan aiheen, josta tekee hirveästi mieli kirjoittaa.
2. a) Istun alas ja kirjoitan niin pitkään kuin ikinä kerkiän, kun inspiraatio on vielä päällä. Vaikka yöhön asti (tai yöstä aamuun) ja annan tarinan virrata.
3. Annan valmiin tekstin hautua muutaman päivän (jos maltan) ja sitten luen ja korjaan, joskus lyhennän ja poistan liikaa toistuvia ilmaisuja, mutta useammin vain lavennan, kun tulee mieleen kaikkea, mitä voisi vielä lisätä. 
4. Julkaisen tekstin. Tai jos teksti kaikeksi epäonneksi jää kesken, se saattaa jäädä kesken hyvin pitkäksi aikaa, koska väliin todennäköisesti iskee se seuraava idea.

Vaihtoehtoisesti:
2. b) Laadin jonkinlaisen karkean runkokaavion juonen pohjaksi ja lähden kirjoittamaan sen mukaan. Siitäkin huolimatta päädyn kirjoittamaan epä-kronologisessa järjestyksessä aina sitä kohtaa, joka tekstissä inspiroi sillä hetkellä eniten, mutta runko helpottaa osien yhdistämistä oikeaan paikkaan ja etenkin pitkässä tarinassa toimii muistin tukena. Tästä syystä juuri minulla on monta keskeneräistä ficciä, koska useimmista niistä puuttuu joku palanen keskeltä ja niin ei voi vielä julkaista jatkoakaan.

Jos joudun tilanteeseen, missä pitäisi kirjoittaa ilman inspiraatiota tai vaikkapa jatkaa kesken jäänyttä ficciä, istun turtuneena ja mietin, mistä pääsisin alkuun. Yleensä, jos on jotain edeltävää, luen sen alle ja fiilistelen siinä kunnes pääsen kirjoitustunnelmaan ja siitä se sitten lähtee kuin lumivyöry alamäkeen, kun vähän töytäisee.  Jos on joku muu teksti, joka vain "pitäisi kirjoittaa", olen alkuun ongelmissa, koska minulla vaikuttaa olevan luontainen vastenmielisyys minkään sellaisen tekemiseen, mikä "pitäisi tehdä".  Tavallisesti tuollaisessa tilanteessa (liittyipä mihin tahansa asiaan, ei vain kirjoittamiseen) vitkuttelen viimeiseen asti ja toivon, että tulisi äkillinen hillitön halu tehdä juuri sitä asiaa juuri sillä hetkellä. Mutta yleensä vain alan kirjoittaa jotain, kunnes ajatus lähtee muotoutumaan. Sitä voi sitten säätää ties kuinka pitkään, mutta tavallisesti jossain vaiheessa iskee se läpimurto ja sitten ollaan taas tukevasti flow-tilassa.

Luulen, että iso osa tyytyväisyydestäni kirjoittamaani tekstiin johtuu siitä, että olen kirjoittaessani niin hyvissä fiiliksissä, että se tunne jää siihen tekstiin. Kirjoitinpa mitä vain, usein luen sitä itse moneen kertaan ja viihdyn siinä tunnelmassa viipyilyssä. En tiedä, näkyykö se sivulliselle lukijalle, mutta olen päätellyt, että itselleni tuo varmasti vaikuttaa paljon asiaan.

Tekisi mieli sanoa tuota samaa kuin Voldemort yllä, että henkilöhahmot elävät paljolti omaa elämäänsä. Voi hyvin ajatella tietävänsä, miten tarinan juoni kulkee, mutta hahmot pistävät kuviot uusiksi. Aika usein sitä vain kirjoittaa ja seuraa, mitähän ne seuraavaksi tekevät ja sanovat.

[Pahatar]

Liz ja Fiorella: Minun täytyy sanoa, että en ole koskaan uskaltanut jättää aukkoja tarinoihin kirjoitusvaiheessa. Eli kyllä joka teksti on kirjoitettu juuri siinä järjestyksessä kuin mitä tarina etenee. Mieli on kyllä tehnyt, mutta en ole antanut sille periksi, varmaan sen vuoksi koska olen pelännyt, että tarina jäisi sitten ikuisesti kesken.

Kun taas haluaa kovasti päästä varsinkin pidemmässä tarinassa siihen kohtaan, jota on kiva kirjoittaa (kuten vaikka riita- tai rakkauskohtaus ), sen voimalla jaksaa ne puuduttavammat pätkät, ja yrittää hoitaa ne pian alta pois, että pääsisi etenemään siihen mukavampaan vaiheeseen. Eli tämä toimii minulla motivaattorina.

Mietittekö te paljon tarinaa päässänne? Minulla kun iskee inspiraatio tarinaan, "kirjoitan" sitä ensin päiviä tai viikkoja mielessäni, ennen kuin alan kirjoittaa oikeasti.

Voitko Liz valottaa, mistähän kolmen kimpasta mahtaa olla kyse? Jäin myös miettimään tuota, miten olisit kirjoittanut Twilightin ilman Bellaa ja Edwardia? Slashina? Onko tuosta fandomista muuten kirjoitettu yhtä lailla ahkerasti ficcejä kuin vaikka Pottereista?

Tuntuu kivalta tuo, mitä Fiorella sanoit, että sulla on niin hyvä fiilis kirjoittamiselle, että se näkyy teksteissä. Sehän on ihan parasta, kun kyseessä on rakas harrastus, että se tuottaa juurikin iloa eikä pelkästään hiusten repimistä. Minulla tämä tuottaa kyllä molempia...

Yksi asia, mikä itseäni kyllä on aina haitannut kirjoittamisessa, on se, että elän kulloistakin tarinaa niin vahvasti, ettei mistään muusta elämästä oikein tule mitään. Jos olen aloittanut jonkin tarinan, se ja vain se pyörii mielessä. Töihin on hirveän vaikea keskittyä, öisin ei saa unta, tai herää keskellä yötä, eikä ole ruokahaluakaan. En haluaisi oikeastaan edes jutella kenenkään kanssa, vaan miettiä vain kesken olevan tarinan käänteitä. Kun saa tarinan valmiiksi, se helpottaa, ja aika nopeasti tilanne palautuu taas normaaliksi. Kunnes sitten alkaa jälleen kirjoittaa uutta, ja on taas samassa ihanassa ahdingossa.

Tämä on ehkä se yksi syy, etten ole koskaan tosissani haaveillut kirjailijan ammatista siinäkin tapauksessa, että pystyisin siihen. Se kävisi liian raskaaksi olla aina siinä maailmassa, eikä tehdä tai miettiä mitään muuta. Nytkin tekisi mieli aloittaa uuden tarinan kirjoittaminen, mutta olen jarrutellut itseäni ihan tarkoituksella, että saisi edistettyä töitä nyt tällä ja ensi viikolla ja oltua muutenkin läsnä.

[Fiorella]

Liz ja Fiorella: Minun täytyy sanoa, että en ole koskaan uskaltanut jättää aukkoja tarinoihin kirjoitusvaiheessa. Eli kyllä joka teksti on kirjoitettu juuri siinä järjestyksessä kuin mitä tarina etenee. Mieli on kyllä tehnyt, mutta en ole antanut sille periksi, varmaan sen vuoksi koska olen pelännyt, että tarina jäisi sitten ikuisesti kesken.

Ihan todellinen pelko, koska muutama omistakin pitkistä jatkoficeistäni on aloitettu joskus 2005 ja silti olen edelleen sitä mieltä, että "ihan kohta" jatkan sitä, vaikka aina välissä muutama vuosi vierähtäisikin viime kerrasta...

Mietittekö te paljon tarinaa päässänne? Minulla kun iskee inspiraatio tarinaan, "kirjoitan" sitä ensin päiviä tai viikkoja mielessäni, ennen kuin alan kirjoittaa oikeasti.

Kyllähän sitä pyörittää päässä kaiken aikaa, ainakin alkuun. Minulla on vähän sama tapa, että kerron tarinaa itselleni mielessäni, ja kertaan sitä joskus moneenkin kertaan, jos en heti pääse kirjoittamaan. Paras tilanne on kuitenkin se, kun pääsee heti kirjoittamisen alkuun! Liz joskus sanoi, että jos unohtaa mitä aikoi kirjoittaa, se on ollut silloin turhaa, mutta olen kyllä tästä ihan eri mieltä! Haluan saada talteen ne jutut, jotka sillä hetkellä tuntuvat tosi hyvältä ja tärkeältä ja toimivalta! (Olivat sitä sitten tai eivät... )

Minullakin se keskeneräinen tarina elää vahvasti arjessa mukana, kun on oikein siinä fiiliksessä. Tosin ei ole kyllä uniin tai ruokahaluun vaikuttanut mitenkään.

Kun nyt tässä keskustellaan, niin minäpä kysyn, onko teille tärkeää kirjoittaessa se, että hahmot tai jokin muu olennainen tekijä tarinassa on juuri joku tietty ja mieleinen? Koska olen kyllä huomannut että on tavallaan hauskaa sekin, kun ottaa jotkut ihan random tyypit ja alkaa miettiä, miten näistä saisi uskottavan parin. Tai että miten nämä ihan eri tyypit voisivat kohdata? Tykkään sellaisesta leikittelystä ja sellaisessa ei ole niin vakavaa sekään, onko kaikki ihan justiinsa pilkulleen. Esimerkiksi minusta on todella hupaisaa, että olen kirjoittanut itselleni tosi vieraasta aiheesta kuten vaikka nyt viimeksi jääkiekkoilijoista, ja silti niistä on muodostunut se oma visio ja hahmomielikuva, vaikka oikeasti en tiedä niistä mitään tai hyvin vähän. Välillä on vaikea muistaa, että kyse on jostakin todellisista henkilöistä, koska minulle ne ovat fiktiivisiä hahmoja. Repesin joskus nauruun itsekseni, kun näin telkkarissa Kimmo Timosen, jonka olin kirjoittanut ficciin, enkä ollut ikinä edes nähnyt sitä aiemmin missään.

[Lizlego]

Voitko Liz valottaa, mistähän kolmen kimpasta mahtaa olla kyse? Jäin myös miettimään tuota, miten olisit kirjoittanut Twilightin ilman Bellaa ja Edwardia? Slashina? Onko tuosta fandomista muuten kirjoitettu yhtä lailla ahkerasti ficcejä kuin vaikka Pottereista?

Mun Twilight on siis se RPF-jääkiekkoversio, jossa Geno on Bella ja Sid on Edward. Just viikonloppuna kävin sitä taas läpi ja totesin, että oon seurannut aika hyvin Twilightin tapahtumien kaavaa ja että mulla on ilmeisesti ollut vakavat traumat koko Twilightista, kun oon kerran siihen hommaan ryhtynyt. Olen varmaan aikoinaan julkaissutkin siitä pitkän osan täällä, mutta poistin melkein kaikki keskeneräiset foorumeilta oman mielenrauhan takia. Tuo oli sen verran hauska ficci, että pitäisi saattaa loppuun.

Liz joskus sanoi, että jos unohtaa mitä aikoi kirjoittaa, se on ollut silloin turhaa, mutta olen kyllä tästä ihan eri mieltä! Haluan saada talteen ne jutut, jotka sillä hetkellä tuntuvat tosi hyvältä ja tärkeältä ja toimivalta!

Mä en tule ikinä katsoneeksi mitään muistiinpanoja muutenkaan niin mulle toi olisi niin turhaa senkin takia ja hyvät ideat pysyy mielessä tai palaa sinne joskus ja unohdetut unohtuu eikä enää vaivaa. 

Kun nyt tässä keskustellaan, niin minäpä kysyn, onko teille tärkeää kirjoittaessa se, että hahmot tai jokin muu olennainen tekijä tarinassa on juuri joku tietty ja mieleinen?

Mieleinen ei tartte olla mutta mielellään minusta IC, koska mä en näe mitään pointtia kirjoittaa enkä sen puoleen hirveästi lukeakaan edes RPF:ää jos henkilöt on ihan OOC tai täysin randomisti käyttäytyviä, joista on vaan otettu tarinaan nimet tai jotkut yksittäiset yksityiskohdat. Silloin voi yhtä hyviä nimetä ne joksikin ihan muiksi, koska mä ainakin saan kiksini nimenomaan hahmoista ja henkilöistä ja toisaalta itse kirjoittaessa se haaste on nimenomaan saattaa se oma mielikuvansa jostain hahmosta tai henkilöstä johonkin tilanteeseen eikä siinä ole ollenkaan samaa hohtoa, jos se henkilö tai hahmo jo lähtökohtaisesti käyttäytyy ihan eri tavalla. tai on ihan erilainen kuin se, jonka nimeä käytetään.

[Fiorella]

Mieleinen ei tartte olla mutta mielellään minusta IC, koska mä en näe mitään pointtia kirjoittaa enkä sen puoleen hirveästi lukeakaan edes RPF:ää jos henkilöt on ihan OOC tai täysin randomisti käyttäytyviä, joista on vaan otettu tarinaan nimet tai jotkut yksittäiset yksityiskohdat. Silloin voi yhtä hyviä nimetä ne joksikin ihan muiksi, koska mä ainakin saan kiksini nimenomaan hahmoista ja henkilöistä ja toisaalta itse kirjoittaessa se haaste on nimenomaan saattaa se oma mielikuvansa jostain hahmosta tai henkilöstä johonkin tilanteeseen eikä siinä ole ollenkaan samaa hohtoa, jos se henkilö tai hahmo jo lähtökohtaisesti käyttäytyy ihan eri tavalla. tai on ihan erilainen kuin se, jonka nimeä käytetään.

No joo, tämä käy kyllä tosi hyvin järkeen. 

[Pahatar]

Kun nyt tässä keskustellaan, niin minäpä kysyn, onko teille tärkeää kirjoittaessa se, että hahmot tai jokin muu olennainen tekijä tarinassa on juuri joku tietty ja mieleinen? Koska olen kyllä huomannut että on tavallaan hauskaa sekin, kun ottaa jotkut ihan random tyypit ja alkaa miettiä, miten näistä saisi uskottavan parin.

Tämä varmaan koskee enemmän RPF:ää kuin vaikka Potter -ficcejä. Mutta mitä HP-fandomiin tulee, niin sanotaan, että minulla on hahmoista oma käsitykseni, joka ei mene ihan yksi yhteen kirjojen kanssa. Tiedän, että kirjoitan Siriuksen ja Remuksen ihailtavammiksi ja paremmiksi ihmisiksi kuin mitä he varmaan olivatkaan, ja Severuksen taas pehmeämmäksi. Se on ehkä sellainen harkittu linja myös, koska silloin nämä hahmot saa helpommin ja paremmin yhteen kuin jos olisivat ihan IC. Mutta tarkoitus on pitää heidät aina kuitenkin jossain määrin tunnistettavina. Mutta olikohan tämä nyt edes se sama asia, mitä ajoit takaa tässä?

[Lizlego]

Mä luulen, että oikeissa ihmisissä enemmän häiritsee se, jos poikkeaa oikeasta mitä henkilön kirjoittamiseen tulee, mutta eihän sitä voi toisaalta tietää edes millaisia ne on niin sinänsä sen ei pitäisi haitata millaisiksi ne kirjoittaa. Mutta henkilöistä muodostaa mielikuvan silti ja se mielikuva voi muuttua tarinan eli elämän edetessä. Tarkoitus kirjoittamisessa on varmaan sama kuin fiktiivisilläkin hahmoilla eli tehdä jotain, mitä ei ole kerrottu, spekuloida tapahtumilla kulissien takana. (Mua edelleenkin kiusaa esimerkiksi se, ettei kukaan paljasta paniko Jeff Carter Scott Harnellin vaimoa ja joutui sen takia treidatuksi tai miksi Jevgeni Malkin veti turpiin Alex Ovechkinin agenttia. Kummastakaan en ole nähnyt edes ficciä enkä ole itse saanut kirjoitetuksi, mutta ehkä joskus. Noi siis on molemmat yli kymmenen vuotta vanhoja juttuja).

Severus olisi varmaan pehmeämpi jos olisi saanut enemmän rakkautta osakseen elämänsä ja sen kohdalla toteutuu varmaan se klassinen juttu, että se on äreä ja kohtelee muita huonosti, koska ei ole saanut tarpeeksi rakkautta. 

Pahatar, jos meinaa saada julkaisukelpoisen tekstin aikaan, kannattaa vastustaa kiusausta jättää aukkoja, koska niitä aukkoja ei vaan tule täytetyksi. Siinä täytyisi kirjoittaessa ajatella, että aikoo julkaista. Itselle kirjoittaessa ei niin haittaa aukot ja silloin kevyemmin vaan hyppää yli, mutta joskus sekin häiritsee, koska tavallaan kirjoittaminen on itselle jonkinlainen haaste. Tosin toisinaan ja aika usein viime aikoina se on ollut vaan tarpeellinen edes jonkinlaisten kiksien saamiseen. 

[Pahatar]

Mua edelleenkin kiusaa esimerkiksi se, ettei kukaan paljasta paniko Jeff Carter Scott Harnellin vaimoa ja joutui sen takia treidatuksi tai miksi Jevgeni Malkin veti turpiin Alex Ovechkinin agenttia.

Tuollaiset asiat jäisivät ihan varmasti itseäkin kiusaamaan, jos kirjoittaisi RPF:ää. Pakko on ihan uteliaisuudesta kysyä, miten sulle tuli alun perin tuollainen kolmiodraama mieleen yhtenä mahdollisuutena?

[Lizlego]

Se oli joku huhu mun muistaakseni, joka kiersi että Jeff Carter olisi pannut Scott Hartnellin vaimoa. Huhu on voinut lähteä ihan siitä, että ne ajoittui samoihin aikoihin, siis Scott Hartnellin ero vaimostaan ja Jeff Carterin treidi. Jeff Carter oli yksi Philadelphia Flyersin bilepojista siihen aikaan. Siitä kirjoitettiin juttuja, että joukkueella oli ongelma tämän bileosaston kanssa ja lopulta ne hankkiutuikin eroon kaikista niistä pelaajista, jotka siihen porukkaan kuului, mutta toi huhu voi siis olla ihan täyttä huttua. En tiedä yhtään mistä se oli edes lähtöisin, mutta jäi kyllä sitkeästi mieleen. Ja tämä koko kuvio palautui mun mieleen vahvemmin, koska Jeff Carter pelaa nyt Pittsburgh Penguinsissa. 

[Fiorella]

Kun nyt tässä keskustellaan, niin minäpä kysyn, onko teille tärkeää kirjoittaessa se, että hahmot tai jokin muu olennainen tekijä tarinassa on juuri joku tietty ja mieleinen? Koska olen kyllä huomannut että on tavallaan hauskaa sekin, kun ottaa jotkut ihan random tyypit ja alkaa miettiä, miten näistä saisi uskottavan parin.

Tämä varmaan koskee enemmän RPF:ää kuin vaikka Potter -ficcejä. Mutta mitä HP-fandomiin tulee, niin sanotaan, että minulla on hahmoista oma käsitykseni, joka ei mene ihan yksi yhteen kirjojen kanssa. Tiedän, että kirjoitan Siriuksen ja Remuksen ihailtavammiksi ja paremmiksi ihmisiksi kuin mitä he varmaan olivatkaan, ja Severuksen taas pehmeämmäksi. Se on ehkä sellainen harkittu linja myös, koska silloin nämä hahmot saa helpommin ja paremmin yhteen kuin jos olisivat ihan IC. Mutta tarkoitus on pitää heidät aina kuitenkin jossain määrin tunnistettavina. Mutta olikohan tämä nyt edes se sama asia, mitä ajoit takaa tässä?

Joo, ajattelin lähinnä sitä, että ihmiset usein vähän niin kuin jumittuvat johonkin tuttuun juttuun. Ja se sitten vähän rajoittaa tai jopa estää edes kokeilemasta mitään erilaista. Niin kuin näitä "Harry kuuluu Dracolle ja en suostu muuta edes lukemaan" -tyylisiä ajatuksia (ihan minkä tahansa vastakkainasettelun suhteen, olipa kyse parituksesta, genrestä, slash/het-asetelmasta tai tyylikeinoista, jne). Minua on aina vähän kiehtonut se, että samoista hahmoista voi kirjoittaa niin erilaisia tarinoita. (Ja siksikin kai tykkään usein kirjoittaa jostain hassuista haasteista, joissa kaksi ihan random tyyppiä pitää jotenkin saattaa yhteen tai vastaavaa. ) Olen huomannut, että toisin kuin moni sanoo, minua ei niin häiritse muiden erilainen visio. Voin ihan hyvin kirjoittaa hahmoista X ja Y omanlaista tarinaa ja samaan aikaan lukea jonkun toisen kirjoittaman tekstin, jossa hahmot ovat ihan toisenlaiset, ilman että se sotkee sitä omaa mielikuvaa. Tai jos kirjoitan hahmoista X ja Y yhdenlaisen ficin, se ei estä kirjoittamasta samoista tyypeistä jotain ihan toisenlaista lisäksi erilliseen tarinaan.
Tuo on muuten aika kiva, miten sitä alkaa tunnistaa vaikka sen "tietyn Remuksen" tms kirjoittajan perusteella. Kyllä sieltä myös poimiutuu ne omat suosikit ajan kanssa, ehkä juuri siitä, miten ajatukset ovat yhtenevät, tai miten tykkää vaan jonkun tavasta kirjoittaa joku hahmo tietynlaiseksi.

Mieleinen ei tartte olla mutta mielellään minusta IC, koska mä en näe mitään pointtia kirjoittaa enkä sen puoleen hirveästi lukeakaan edes RPF:ää jos henkilöt on ihan OOC tai täysin randomisti käyttäytyviä, joista on vaan otettu tarinaan nimet tai jotkut yksittäiset yksityiskohdat. Silloin voi yhtä hyviä nimetä ne joksikin ihan muiksi, koska mä ainakin saan kiksini nimenomaan hahmoista ja henkilöistä ja toisaalta itse kirjoittaessa se haaste on nimenomaan saattaa se oma mielikuvansa jostain hahmosta tai henkilöstä johonkin tilanteeseen eikä siinä ole ollenkaan samaa hohtoa, jos se henkilö tai hahmo jo lähtökohtaisesti käyttäytyy ihan eri tavalla. tai on ihan erilainen kuin se, jonka nimeä käytetään.

Tuo on kyllä totta, että jollei ole mitään yhtymäkohtaa todellisuuteen, silloin se on jo melkein sama kirjoittaa originaalia. Mutta esimerkiksi RPF:n kanssa minunkin mielikuva pohjautuu ficceihin ja joihinkin randomeihin faktoihin, joihin on jossain törmännyt.