Nimi: Kalleinta elämässä
Kirjoittaja: zilah
Fandom: Twilight
Henkilöt: Carlisle/Esme, Rosalie, Edward
Lajityyppi: Draamaa, romantiikkaa, vähän angstiakin
Ikärajavaroitus: K-12
Vastuuvapaus: Minen omista näitäkään hahmoja, pahus sentään. He kuuluvat Stephanie Meyerille. Mutta leikkiminen heillä on sentään sallittua, onhan?
Varoitukset: Ei ole
Kirjoittajan alkusanat: Tämä on kirjoitettu
Houkutus-foorumin
Elämän kiertokulku-haasteeseen, jonka tarkoitus on kirjoittaa 5 ficciä samasta henkilöstä, yksi jokaisella ikärajalla. Minä valitsin ihanaisen Carlisle Cullenin.
Yhteenveto: Riita Rosalien kanssa saa Carlislen epäilemään itseään.
Kertokaahan, mitä pidätte,
zilah
Kalleinta Elämässä"Ei! En tahdo tällaista elämää! Miksi sinun piti muuttaa minut tällaiseksi...hirviöksi?"
Sanat kajahtivat kovina pahaenteisen hiljaisuuden keskelle. Rosalie seisoi keskellä huonetta, silmät leimuten raivosta ja tämän ilme varoitti ketään tulemasta lähemmäksi. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, nuori vampyyri oli rynnännyt ulos yhä sakenevaan lumipyryyn ja paiskannut oven perässään kiinni niin rajusti, että se irtosi saranoiltaan.
Kaikki Cullenit tuijottivat ovea epäuskoisina, mutta viimein Esmen katse lennähti Carlisleen. Hänellä ei ollut Edwardin kykyä lukea ajatuksia, mutta siltikin hän näki, että Carlisle oli pois tolaltaan. Esme syöksähti puolisonsa vierelle, mutta Carlisle ei tuntunut huomaavankaan häntä. Viimein tämä kuitenkin puhui.
"Esme, kultaseni. Ymmärrät varmaan, että minun täytyy olla nyt yksin."
Esme seurasi avuttomana, miten Carlisle käveli hitaasti samaa tietä kuin kasvattityttärensä vain hetkeä ennen häntä, ja katosi pimenevään iltaan.
* * * *
Carlisle tuijotti lumimyrskyä mitään näkemättä. Hän oli kylmä sielunsa juuria myöten. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan hän epäili itseään ja vaikuttimiaan.Oliko Rosalie oikeassa? Oliko hän itsekäs, koska oli luonut itselleen perheen? Oli totta, että kaikki kolme, niin Edward, Esme kuin Rosaliekin olisivat nyt kuolleita, jos hän ei olisi tehnyt heistä kaltaisiaan. Ja kuitenkin...olisiko kuolema ollut näille parempi vaihtoehto kuin elämä vampyyrina...hirviönä niin kuin Rosalie oli sanonut?
Hän ei enää tiennyt.
Viimein Carlisle kääntyi ja lähti takaisin. Niin hajallaan kuin hän tunsikin olevansa, niin Esme ei ansainnut tällaista. Hän tiesi kyllä, miten huolissaan tämä hänestä olisi. Lumipyry sakeni, ja Carlisle lennähti juoksuun. Äkkiä hänestä tuntui, kuin ei voisi päästä Esmen luo tarpeeksi nopeasti. Rosalie oli nyt tarpeeksi kypsä tullakseen toimeen omillaan. Vain aika näyttäisi, palaisiko tämä koskaan takaisin heidän luokseen.
* * * *
Talo tuli vihdoin näkyviin. Carlisle huomasi, että ovi oli korjattu ja lähetti hiljaisen kiitoksen kasvattipojalleen. Hiljaisena hän astui sisään, mutta ketään ei näkynyt. Olohuoneesta pilkotti kuitenkin valoa, ja sinne Carlisle nyt suuntasi kulkunsa. Syyllisyys vihlaisi hänen sisällään, kun hän näki vaimonsa odottamassa. Edwardia ei näkynyt missään, mutta Esme lojui sohvalla tyynyä halaten, aivan kuin olisi yrittänyt saada siitä lohtua. Hetkessä hän oli sohvan vierellä ja nosti Esmen syliinsä.
"Anna anteeksi, rakkaani. Minun ei olisi pitänyt lähteä sillä tavoin", Carlisle kuiskasi, haudaten kasvonsa naisen hiuksiin. Esmen lämpö ja tuttu tuoksu tuntuivat ihanalta, ja vielä paremmalta tuntuivat tämän hentoiset käsivarret jotka kietoutuivat hänen kaulaansa.
"Ei se mitään Carlisle. Joko voit paremmin?" Esme kysyi hiljaa, uskaltamatta laskea miehestään irti. Hänen oli myönnettävä, että hän oli pelännyt Carlislen puolesta. Tämä oli harkitseva ja täysin kykekevä huolehtimaan itsestään, mutta Rosalien sanat olivat loukanneet tätä syvästi.
"Rosalie on väärässä, tiedät kai sen?"
"Onko?" Carlisle kysyi, ja Esme saattoi kuulla tämän äänessä väsymyksen ja hämmennyksen, joka oli tälle epätavallista.
"Hän on! Sinä muutit minun elämäni, mutta paljon parempaan suuntaan. Ilman sinua minä en olisi koskaan saanut tietää, miltä tuntuu rakastaa ja olla rakastettu", hän sanoi, vetäen miehensä suudelmaan. Esme ei ollut varma, olivatko hänen sanansa riittäneet vakuuttamaan Carlislen, ja hän yritti kosketuksellaan kertoa, kunka paljon hän tätä rakasti.
Esme ei vastustellut, kun Carlisle laski hänet sohvalle makulleen ja laskeutui hänen päälleen. Miehen vartalon kovuus ja paino tuntuivat ihanalta ja halun väreet alkoivat nousta hänen sisällään. Mutta sitäkin voimakkaampana hänet valtasi tunne siitä, että juuri tähän hän kuului, Carlislen syliin. Esme silitti miehensä hiuksia nauttien niiden tunnusta käsiensä alla, tämän suudellessa häntä kaikella halullaan.
"Minä rakastan sinua, Esme", Carlisle kuiskasi suudelmiensa välissä, ihmetellen miten jokin näin pieni ja pehmeä saattoikin olla niin vahva. Tarvittiin vain yksi katse ja kosketus, ja hän oli kuin sulaa vahaa vaimonsa edessä. Esme oli hänelle kalleinta elämässä, ilman tätä hän ei voisi elää päivääkään.
"Minäkin rakastan sinua, Carlisle. Niin kovin paljon," Esme vakuutti hengästyneesti.
He olivat niin uppoutuneita toisiinsa, että äkillinen kolahdus sai heidät säikähtämään.
"Anteeksi. En olisi häirinnyt teitä, ellei olisi ollut pakko. Rosalie on tulossa," Edwardin ääni sanoi pimeydestä.
Carlisle nousi seisomaan, vaikka hänen vartalonsa sanoi toisin. Hänen sisällään velloi pakottava halu viedä loppuun se, minkä he olivat aloittaneet. Lisäksi Rosalien kohtaaminen hermostutti häntä. Miksi tämä oli palannut?
Suurin ponnistuksin Carlisle sai itsensä tyyntymään. Hellä hymy levisi hänen huulilleen kun Esme painautui hänen lähelleen, antaen näin hiljaisen tukensa hänelle. Carlisle kietoi kätensä vaimonsa vyötärölle ja tunsi olevansa hieman valmiimpi tulevaan kohtaamiseen.
Kaikki kolme tuijottivat ovea, kun se lopultakin avautui. Rosalie astui sisään, silmissään rukoileva katse ja sylissään pahoin loukkaantunut ihminen. Carlislen lääkärinvaistot heräsivät. Hän näki, että nuorukaisella oli elinaikaa vain muutama hetki.
"Anna anteeksi, isä. Auta minua pelastamaan hänet."
FIN.