enkä halua tähän kuulla yhtäkään "no kyllä se mieli vielä vanhetessa muuttuu" -kommenttia, koska ne on lähes yhtä ärsyttävän loukkaavia kuin mennä kysymään lapsettomalta et joks on pullat uunissa
Nää kommentit on muuten oikeasti jännä ilmiö, mäkin oon nyt 28-vuotias ja silti muka on ihan mahdollista, etten tiedä, mitä elämältäni haluan. Tokihan se mieli voi aina muuttua, niinhän voi käydä ihan minkä tahansa asian suhteen, mutta samalla tavalla sitä voisi lasta yrittävälle todeta, että mietis nyt vielä, voihan sun mieli vielä muuttua...
Exän kanssahan aikanaan kyllä perheen perustamista suunniteltiin, koska hän kovasti lapsia halusi ja minäkin totuin ajatukseen, oli muksuille nimiäkin mietitty, mutta kyllä nyt kun erosta on kotvanen kulunut, huomaan olevani oudolla tavalla helpottunut siitä, että voinkin suunnitella tulevaisuuteni kokonaan lapsettomana. Ajatus omasta lapsesta oli ihan kiva, mutta samalla aiheesta puhuessa oli aina sellainen fiilis, että
ei nyt sentään ihan vielä, ehkä joskus viiden vuoden päästä aikaisintaan. Ja se viiden vuoden etäisyys ei koskaan muuttunut, ei sitä kai koskaan olisi tavoitettukaan.
Tosin lesbona on ollut kyllä se hyvä puoli, että vaikka kihloissa oltiin ja yhteisiä asumisvuosiakin oli jo kertynyt, niin ei sukulaiset mistään perheenlisäyksestä ikinä kyselleet
Sinänsä olen siis joutunut tuota kommenttia aika vähän kuulemaan. Onneksi. Ja nyt yksin eläessä ei tietysti enää sitäkään - juttelin tossa just isäni kanssa pitkän tähtäimen suunnitelmistani, ja koska olen sinkku, ei potentiaalisista lapsista ole tietenkään mitään järkeä puhua.