Jes!

[Pahatar]

Oi, tämä lapsettomuus -asia on herättänyt tosi paljon keskustelua! Chuuko ja zilah, toivottavasti en loukannut teitä tai ketään muutakaan kommentillani, se ei ollut tarkoitus.

Jos joku tulee helposti raskaaksi (kuten alle 30-vuotiaat naiset tilastollisesti useimmiten tulevat) niin ei kai se ole poissa lapsettomuudesta kärsivältä. Sillä varauksella että totta kai on hyvä että tiedostaa, ettei lapset ole itsestäänselvyys ja lapsettomuus ei aina ole valinta -- mutta sama pätee muihinkin asioihin kuten toimiva parisuhde, työpaikka, terveys...

phoenike, näinhän se on, ettei toisen onni ole toiselta pois tai ei ainakaan pitäisi olla. Musta tuntuu, että kyse on ehkä eniten siitä, miten asian tuo esiin. Olen ymmärtänyt, että yllättävän moni lapsettomuudesta kärsivä saa kuulla tosi ajattelemattomia kommentteja tyyliin: "Kyllä se varmasti onnistuu teillä, kun meilläkin tärppäsi niin nopeasti!" Huvittavinta tuossa on se, että näillä kommentoijilla voi olla tarkoitus vaikka miten hyvä, mutta vaikutus onkin täysin päinvastainen.

Lapsettomuus eroaa ehkä siinä muista elämän haasteista, että melkein kaikki joutuvat näkemään ainakin jonkin verran vaivaa vaikka työpaikan, opiskelujen tai hyvän parisuhteen eteen, ja sen vuoksi niiden ongelmat ymmärretään paremmin. Lasten saaminen taas voi olla tosi helppoa tai todella vaikeaa tai mitä vaan siltä väliltä, ja sen vuoksi siihen liittyviä ongelmia voi olla hankalampi ymmärtää, jos asia ei ole koskettanut itseä millään tavoin.

Chuuko, en usko että loukkaat ketään, jos et halua lapsia, tai sitten sillä loukkaantuneella on itsellään ymmärryksessä vikaa. Sehän jos mikä on jokaisen yksityisasia. Minulla on se käsitys, että tahattomasti lapsettomia loukkaa eniten sellaiset äidit tai parit, jotka saavat lapsia, vaikka eivät pysty tai halua pitää niistä huolta, ja sitten ne lapset jäävät heitteille. Tai sellaiset ihmiset, jotka suhtautuvat ehkäisyyn leväperäisesti, ja sitten tekevät abortteja. Tai ne, jotka hehkuttavat avoimesti vauvaonnea lapsettomille, vaikka tietävät näiden vaikeudet. Tuo viimeisin on kyllä tosi kaksipiippuinen asia. Kyllähän jokaisella on täysi oikeus nauttia raskaudestaan ja kertoa se muille, ja menee hankalaksi, jos pitää muistaa olla varpaillaan ja varovainen tiettyjen ihmisten kanssa, ei ole kivaa sekään. 

Huvitti nuo teidän kommentit siitä, että miten ärsyttävää on kuunnella jatkuvasti sitä "Kyllä sinäkin vielä varmasti haluat lapsia!". Minäkin sain kuulla sitä vuosikausia, kun sanoin etten halua lapsia, ja jestas, että se otti aivoon.  Eihän sitä voi tosiaankaan toinen tietää, muuttuuko se mieli vai ei. Siinä on jotain kummallista, ihan kuin jotkut ihmiset olisivat kyvyttömiä ymmärtämään, että meitä on moneksi, ja eri ihmiset haluavat elämältään erilaisia asioita. Pätee kyllä varmaan moneen muuhunkin kuin tähän. 

Tähän täytyy vielä lisätä, että kyseinen juttu huvittaa minua jotenkin vielä enemmän, kun olin yli 20 vuotta elämästäni ihan varma, etten ikinä, koskaan, milloinkaan halua lapsia, ja hassua kyllä se mieli sitten muuttuikin ihan viime hetkellä. Sen verran hyvin tuo ärsytys on silti tuoreessa muistissa, etten ikinä sanoisi kenellekään samaa. Joskus tosin voi kuulla jotain ihan päinvastaistakin. Muistan, kun kerran 18-vuotiaana tuli jostain syystä asiasta puhetta yhden sairaanhoitajan kanssa, ja sanoin hänelle, etten halua lapsia, koska en yksinkertaisesti pidä niistä yhtään. Siihen tämä täti tokaisi minulle, että niinpä, en minäkään pidä niistä, ja silti minulla on 7 lasta. Veti minut aika hiljaiseksi, enkä vieläkään tiedä, tarkoittiko hän sitä vai ei. 


 

[zilah]

No en minä ainakaan loukkaantunut. Ei minun mieleenikään tullut, että olisit sanasi sellaiseksi tarkoittanut. Ja olet sitäpaitsi oikeassa. Minusta kaikenmoinen utelu liittyen lasten hankintaan ja se ylemmyydentuntoinen hymistely mielen muuttumisesta on todella törkeää ja tunkeilevaa. Ylipäänsä noin isot päätökset ovat jokaisen yksityisasia, ja taustalla voi tosiaan olla kipeitäkin asioita. Siinä tilanteessa tunkeileva ja ajattelemattomat kysymykset voivat satuttaa todella kipeästi. Itse olen noilta paljolti säästynyt siksi että tein ne lapseni niin nuorena. Ja niistä harvoista uteluista olen tehnyt tylysti lopun sanomalla ettei asia kuulu kysyjälle millään tavalla. Olen sillä tavoin ansainnut itselleni hiukan kovan ihmisen maineen, mutta en siltikään suostu levittelemään yksityisiä asioitani uteliaiden sivullisille. Ajatelkoot mitä haluavat.


Zilah

[Nappeli]

Kyllä se mieli vielä muuttuu-kommentit on tosiaan ylimielisen kuuloisia. Mitä se kenellekään kuuluu, muuttuuko toisen mieli, vai eikö muutu. Eihän sitä pysty mitenkään ennustamaan! Joskus joissain asioissa mieli muttuu, kun esim. elämäntilanne muuttuu, tai jostain muusta syystä, mutta omat päätökset on tehtävä sen mukaan miten just sillä hetkellä näkee asian.

Nyt kun kerran vauva- ja raskausasioissa ollaan, niin olenpa törmännyt sellaiseenkin, että neuvolan lääkäri loukkaantui verisesti, kun vasta synnyttänyt äiti kertoi synnytyksen olleen kivuton ja helppo. Lääkäri oli tuohtunut ja sanonut vihaisesti: "ei se kaikilla niin helppoa ole!" No kyseinen tuore äiti kyllä tiesi ettei ole, kun kaveripiirissäkin oli ollut vaikeita tapauksia.

Heh, siihen että haluaa omia lapsia ei tarvi olla erityisen lapsirakas. Minä olen oppinut pitämään vieraista lapsista vasta kypsällä iällä, vaikka mulla on itsellä kaksi lasta. Mun mielestä muiden lapset on olleet enimmäkseen rasittavia aina. Yleensä ahdistuin muiden lasten seurassa. Nykyään lapset on kivempia.

[rimps]

Mä taas oon enemmän kuullut sitä puolta, että ootko nyt ihan varma, että noin nuorena kannattaa lapsia pykätä. Etenkin kun meillä ei ole mitenkään vakaa taloudellinen tilanne, kummallakaan ei ole vakitöitä ja mulla on vaan "hyödytön" koulutus. Ja ylipäänsä kun päätettiin naimisiin mennä, meiltä kyseltiin, että ootteko nyt ihan varmoja, että kannattaa vielä, että jos se mieli kuitenkin muuttuu. Ihan kuin se olisi kenenkään muun kun pariskunnan oma asia. Ja mä ainakin mieluummin uskon siihen, että tuo on se mun unelmien prinssi, jonka kanssa eletään elämä onnellisina loppuun asti. Ja jos jossain vaiheessa toteaakin, ettei niin käy, niin se on sen ajan murhe ja sitä on turha pelätä etukäteen, koska ei sitä voi kuitenkaan tietää.

Enkä mä mitenkään loukkaantunu, enkä mä muutenkaan ajattele tätä minään draamana, vaan yleisenä keskusteluna (offina oikeastaan, koska väärä topic :'DD) enkä usko, että kukaan muukaan mitään loukkaavana ole tarkoittanut.

[Chuuko]

No mut koskaan ei voi tietää koska joku vauvapistefiläinen googlettaa keskusteluja aiheesta ja päätyy tänne mesoamaan kun ollaan niin kylmiä ja tunteettomia ihmisiä. Pitää varmistaa anteekspyytelyillä etukäteen. 

rimps, meijän koulutus ei ole hyödytön. Älä nyt saamari säkin alota, saan kuulla tostakin ihan riittäviin, ja mä vielä jatkokouluttaudun tällä humpuukitaidealalla. Masennat mua.

[Celeporn]

Ja ylipäänsä kun päätettiin naimisiin mennä, meiltä kyseltiin, että ootteko nyt ihan varmoja, että kannattaa vielä, että jos se mieli kuitenkin muuttuu.

Haha, toi on kyllä jo super-törkeetä! Erityisesti jos yhdessä asutaan, niin eihän se avioliitto noin käytännön arkielämän kannalta mitään muuta. Olen itse pari kertaa kysynyt kavereilta, että mites nyt noin kävi, kun on muutettu yhteen jonkun kahden-kolmen kuukauden seurustelun jälkeen, mutta mitään arvioita en ole kyllä koskaan kehdannut heittää.

Mitäs jos mieli muuttuu... Eroaminen nyt on aina ihan hirveetä paskaa joka tapauksessa.



// Ja haha, mullahan taitaa olla jotain samansuuntaista koulutusta kuin rimpsillä ja Chuukolla, mutta vaihdoin sen yleisen mielipiteen mukaan vieläkin hyödyttömämpään... Hedonistinen elämänasenne kunniaan! Minä en halua olla hyödyllinen vaan nauttia elämästä 

[rimps]

Sen takia se Suukkoseni olikin hipsuissa :'DD Kyllä mä siitä kovasti olen hyötynyt omassa käytössäni, mutta ei mulla kyllä ole minkäänlaista kiinnostusta työllistyä ompelijana. Enkä mä alaa opiskellutkaan muusta kuin omasta kiinnostuksestani.

[Sinikeiju]

Ei siinä mennytkään kuukautta, että tilaamani taskukello tulisi. Se tuli tänään postissa. Nyt sitten alkaa sen käyttämisen opettelu 

[Pahatar]

Ja ylipäänsä kun päätettiin naimisiin mennä, meiltä kyseltiin, että ootteko nyt ihan varmoja, että kannattaa vielä, että jos se mieli kuitenkin muuttuu.

Haha, toi on kyllä jo super-törkeetä! Erityisesti jos yhdessä asutaan, niin eihän se avioliitto noin käytännön arkielämän kannalta mitään muuta. Olen itse pari kertaa kysynyt kavereilta, että mites nyt noin kävi, kun on muutettu yhteen jonkun kahden-kolmen kuukauden seurustelun jälkeen, mutta mitään arvioita en ole kyllä koskaan kehdannut heittää.

Yhym, mun täytyy kyllä tunnustaa, että viime vuosina melkein aina, kun joku on kertonut menevänsä naimisiin, niin olen kysynyt, että mahtaako se oikein kannattaa. En ole tarkoittanut ikinä loukata sillä ketään, vaan siinä on ollut enemmänkin vitsiä ja itseironiaa, kun erosin itse vuosia sitten. Kun ihmiset tietävät sen, ne ovat ymmärtäneet asian ja ottaneet sen huumorilla, niin kuin oli tarkoituskin. Toivottavasti eivät ole loukkaantuneet, koska voi sen tosiaan niinkin hyvin käsittää, ja onhan se tylyä, jos asia todetaan huolestuneeseen sävyyn ja vakavalla äänellä. 

Minusta muuten kahden-kolmen kuukauden seurusteluaika on pitkä kuin ikuisuus yhteenmuuttamiselle! Tämä näin nimimerkillä "muutin miesystäväni luokse heti seuraavana päivänä ensitreffien jälkeen"  Kahdeksan vuotta tuli meille viikko sitten täyteen. Olihan se ehkä aikanaan vähän nopeaa toimintaa, mutta siitä ei kukaan sukulainen tai tuttu kommentoinut mitään. Varmaan yksi vanhenemisen hyviä puolia, että ihmiset ei enää jaksa reagoida, kun ajattelevat, että onhan se sen verran iso tyttö, että töpätköön rauhassa, jos niikseen tulee.

Taas meni sen verran offiksi, että sentään yksi Jes! Sain imuroitua! Edellisestä kerrasta oli aikaa kolme viikkoa, ja villakoirat alkoivat jo näykkiä nilkkoja pahasti.

[Lizlego]

Te ootte keksineet keskustelunaiheeksi mun lempiaiheet, joihin kumpaakaan mulla ei ole mitään sanottavaa: puolisot ja lapset.  Hitto, musta taas tuntuu niin maan perusteellisen vähän naiselliselta.  Saanko vaihtaa puheenaiheen takaisin urheiluun?

[Fiorella]

Jes, keskustelua.

Minusta on kiva lukea vauva- ja perhejuttuja, siitäkin huolimatta että itselläni ei ole kumpaakaan vaikka olen aina halunnutkin. Vaikka tässä nyt on miehetön ja lapseton vielä 35-vuotiaana niin en silti alistu vielä uskomaan että olisi liian myöhäistä kumpaankaan. Pahin kriisi aiheesta taisi olla silloin nippa nappa kaksikymppisenä ja onneksi ei sen enempää jäänyt murehduttamaan. Silloin alkoi itkettämään pelkkä vauvanvaunujen tai raskausmahan näkeminenkin... Se oli sitä aikaa jolloin moni omista ikätovereista alkoi perheellistyä pikkuhiljaa. Ja tutkin ja selvitin kaikki vaihtoehdot läpi adoptioista keinohedelmöitykseen mutta tuntui että joka asiassa nousi tie pystyyn edessä, niin jätin nekin toistaiseksi sivuun.

Tosi moni on sanonut, että eihän se ole kuin ottaa asiakseen ja tekaista lapsi yksinään, jos sen lapsen haluaa niin kovasti, mutta en ymmärrä miten kukaan ei ajattele asiaa lapsen kannalta. Se on kuitenkin oikea ihminen joka elää omaa elämäänsä, eivät lapset ole vanhempiensa omaisuutta tai mitään materiaa, vaan ikäänkuin lainassa sen aikaa kun ne kasvatetaan ja minusta tuntuisi todella väärältä tehdä varta vasten isätön lapsi sitä suremaan, kun kuitenkin maailma on pullollaan lapsia, jotka ennestään tarvitsisivat syliä ja hoivaa ja perhettä. Itse olen kasvanut onnellisessa perheessä ja olen edelleen hyvin läheinen sekä vanhempieni että sisarusteni kanssa, ja tahdon samaa omille lapsilleni. Ihan eri asia jos on sellainen elämäntilanne, että asiat vain menevät jotakin rataa, kuin että tahallaan hankkiutuu itsekkäästi sellaiseen tilanteeseen. Toki sekin on jokaisen oma valinta, mutta minä olen päättänyt että valitsen näin päin. Ehkä sitten voin joskus vanhana tätinä ottaa sijaislapsia tai perustaa orpokodin Kiinaan jos niikseen tulee...

Tiedän myös loukkaavani todennäköisesti aika monen lapsettomuudesta kärsivän ajattelumaailmaa valitsemalla itse vapaaehtoisesti lapsettomuuden...

Minusta tuntuu hassulta ajatella että tuollaisesta voisi loukkaantua... Saahan jokainen itse päättää mitä omalta elämältään haluaa. Niin kuin on jo sanottu, ei se ole muilta pois. Ja jos muuttaa mieltään, niin ei kai se ole sen kummempi asia, kuin muuttaisi mieltään jossakin toisessa asiassa. Onhan siitäkin mediassa kirjoitettu paljon, miten vapaaehtoista lapsettomuuttaan julistaneiden naisten "kelkkansa kääntämistä" on kritisoitu rankasti vaikka luulisi että jos se lapsettomana oleminen on toisia häirinnyt, olisivat hyvillään kun toinen onkin muuttanut mielensä.

Ja ylipäänsä kun päätettiin naimisiin mennä, meiltä kyseltiin, että ootteko nyt ihan varmoja, että kannattaa vielä, että jos se mieli kuitenkin muuttuu.

Huh huh... Ette tekään kuitenkaan niin nuoria liene, että ette osaisi itse asioistanne päättää. Minä olen muutenkin sitä mieltä, että jos ollaan vakiintunut pari tyyliin "ihan sama kuin oltaisiin naimisissa" niin olisi oikeastikin järkevää mennä vihille tai vähintään sitten huolehtia että omaisuusasiat ja testamentit ovat kunnossa. Joku aika sitten tästä oli elävä muistutus naapurissa, kun toistakymmentä vuotta onnellisesti yhdessä asuneen pariskunnan mies kuoli yllättäen ja kaikki olikin miehen nimissä, vaikka oli yhteisesti ostettu ja laitettu asuntoa ym. He aina sitä sanoivat, että eivät he tarvitse mitään paperia todistamaan rakkauttaan, mutta tässä tilanteessa siitä olisi hyötyä ollut. Nyt v-mainen ex-vaimo lapsineen alkoi riitelemään omaisuudesta ja piti läheltä että ei tämä nykyinen puoliso jäänyt tyhjin käsin omista sijoituksistaan huolimatta.

(Ps. Liz, koeta sinnitellä, vaikka keskustelu vielä jatkuikin muun kuin urheilun taholla... )

[Celeporn]

Se on kuitenkin oikea ihminen joka elää omaa elämäänsä, eivät lapset ole vanhempiensa omaisuutta tai mitään materiaa, vaan ikäänkuin lainassa sen aikaa kun ne kasvatetaan ja minusta tuntuisi todella väärältä tehdä varta vasten isätön lapsi sitä suremaan, kun kuitenkin maailma on pullollaan lapsia, jotka ennestään tarvitsisivat syliä ja hoivaa ja perhettä

Olen sinänsä kyllä samaa mieltä siitä, että lapset ei ole vanhempiensa jatkeita ja että adoptio olisi paras vaihtoehto, itsekin kaikkein mieluiten adoptoisin, jos joskus lapsen kuitenkin päättäisin hankkia, mutta mua hämmentää, että miksi olisi itsekästä tehdä varta vasten isätön lapsi? Minun korvaani kuulostaa yhtä itsekkäältä ylipäätään "tehdä lapsi", ikään kuin se olisi joku kakku, joka vaan leivotaan, siinähän se tieten tahtoen pykätään olemassaolevaksi yksilöksi yhtä kaikki... Ja siis tuon ei ollut tarkoitus olla mitään kritiikkiä lapsentekijöille, hyvähän se vaan on, että muksuja tulee, mutta kun ääh.

Millä tavalla se lapsi olisi muka vähemmän surkea isättömyydestään, jos isä onkin lähtemällä lähtenyt tai kuollut? Varta vasten yksinäisen lapsen tehneellä naisella ei olisi sitä paitsi kannettavanaan samanlaista tunnetaakkaa kuin sattuman kautta yksinhuoltajaksi jääneellä, luulisi, että se yhden vanhemman perhe-elämäkin sujuisi jotenkin mukavammin kun kyseessä on ollut naisen oma valinta eikä pakon edessä siihen asettuminen.

Ja joo, olen oma lehmä ojassa...

[Lizlego]

Mä en taitaisi enää uskaltaa tehdä lasta. Aikoinaan ei ollut yhtä tietoinen kaikista vaaroista. Nykyään olisi aivan paranoian vallassa. Ei taitaisi se vähäinen mielenterveys kestää. No, yhäkään en sulje mahdollisuutta pois kuten en adoptiostakaan, jos siltä tuntuu ja saan rinnalleni tarpeeksi hyvän toisen puoliskon.

[Nappeli]

Tosi moni on sanonut, että eihän se ole kuin ottaa asiakseen ja tekaista lapsi yksinään, jos sen lapsen haluaa niin kovasti, mutta en ymmärrä miten kukaan ei ajattele asiaa lapsen kannalta. Se on kuitenkin oikea ihminen joka elää omaa elämäänsä, eivät lapset ole vanhempiensa omaisuutta tai mitään materiaa, vaan ikäänkuin lainassa sen aikaa kun ne kasvatetaan ja minusta tuntuisi todella väärältä tehdä varta vasten isätön lapsi sitä suremaan, kun kuitenkin maailma on pullollaan lapsia, jotka ennestään tarvitsisivat syliä ja hoivaa ja perhettä. Itse olen kasvanut onnellisessa perheessä ja olen edelleen hyvin läheinen sekä vanhempieni että sisarusteni kanssa, ja tahdon samaa omille lapsilleni. Ihan eri asia jos on sellainen elämäntilanne, että asiat vain menevät jotakin rataa, kuin että tahallaan hankkiutuu itsekkäästi sellaiseen tilanteeseen. Toki sekin on jokaisen oma valinta, mutta minä olen päättänyt että valitsen näin päin. Ehkä sitten voin joskus vanhana tätinä ottaa sijaislapsia tai perustaa orpokodin Kiinaan jos niikseen tulee...

Minä kuulun niihin, jotka itsekkäästi hankki isättömän lapsen luonnollisin menetelmin. Nykyään poika on 19 v. eikä ole tiettävästi kärsinyt isättömyydestään oikeastaan missään vaiheessa. Mulla on kylläkin ollut mun oma isä, äiti, sisko, serkut ja muut sukulaiset ja ystävät aina tukena, joten siinä mielessä moiseen uskalsin kevein mielin ryhtyä. Tokihan se siinä vaiheessa, itse 19-vuotiaana, oli aika päätön teko, mutta en kyllä päivääkään ole katunut. Paremmin tuon nuorimmaisen kanssa on joskus tullut harmiteltua, että olisi sekin vain suosiolla pitänyt tehdä yksin, niin olisi välttynyt poika-parka kaikilta vanhempiensa parisuhdekriiseiltä ja monelta muulta hässäkältä, joka on syntynyt ei-minun-toimestani.

Kun esikoiseni oli vielä alaikäinen ja tarvi suostumukseni moneen asiaan, kuten pankkitiliä avatessa, tai mopokorttia poliisilta hakiessa, tunsin ihan hullua ylpeyttä saadessani ilmoittaa, että lapsi on minun ja vain minun, eikä muita huoltajia ole. Joka kerta virkailijan oli tarkistettava asia jostain rekisteristä ja kommentti oli aina hämmästynyt: No niinpä tosiaan näkyy olevan. Voin vakuuttaa, ettei poikaa koskaan nolottanut, tai hän mitenkään kärsinyt asiasta, päinvastoin. Jos olisi erilaisella luonteella varustettu kaveri kyseessä, olisi tilanne toki voinut olla aivan toinen, mutta luultavasti lapset tottuu siihen kasvuympäristöön mikä niillä on, eikä nykyään joudu edes kiusatuksi yhden vanhemman vuoksi, kun se on niin yleistä. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu varmaan yhden vanhemman jaksaminen, jos ei ole kunnon tukiverkostoa ympärillä.

[Fiorella]

Celeporn, täsmennän että itse en käytä ilmaisua "tehdä lapsia", vaan käytin sitä tässä hieman kärjistäen siihen liittyen että minulle ovat (hyvää tarkoittavat) ihmiset sitä sanoneet niin miljoonaan kertaan ja sen sanominen sillä tavalla ei tunnu minusta oikealta.

Mietinkin tuossa kirjoittaessa että toivottavasti siitä välittyi erikseen sanomatta, että en myöskään tuomitse millään tavalla ihmisiä jotka sen valinnan itse tekevät, ja olen sitä todella paljon miettinyt ja harkinnut jo tässä sen 15 vuoden ajan. Pohja-ajatukseni on vähän samanhenkinen kuin adoptiossa ylipäätään; siinä ei etsitä vanhemmille lapsia siksi että he haluavat lapsen, vaan siinä etsitään lapsille mahdollisimman sopivia vanhempia. Jotenkin vierastan sitä ajatusta, että kun jotain tekee mieli, se vain hankitaan, kuin olisi jokin esine. Minun kohdaltani raskaaksi hankkiutuminen omin toimin tuntuisi itsekkäältä valinnalta, vaikka uskonkin että itse olisin varmasti hyvä vanhempi yksinänikin, mutta tunnen ihmisiä joilla ei isäänsä ole tiedossa tai joiden isä on tietoisesti päättänyt olla piittaamatta lapsestaan ja lapsen äidistä, ja tiedän että se vaivaa monia paljonkin. Ei varmastikaan kaikkia, ja uskon että tasapainoinen äiti olisi parempi vaihtoehto kuin tasapainoton perhe, mutta kuitenkin elättelen sinnikkäästi toivoa, että se toinen puolisko jostakin vielä kuitenkin löytyisi ja että perheen perustaminen olisi yhteinen asia ja lapsi voisi syntyä keskinäisestä rakkaudesta eikä sopimuksesta (saati tahallisesta petoksesta! Sitäkin on sanottu niin monesti minulle, että eihän siitä ole pakko isälle edes kertoa!) tai keinohedelmöityksestä. Tosin kohta alkaa aika käydä vähiin.

// Kas, Nappelikin ehti väliin. Olin sitä vielä lisäämässä tähän, että eräälle ystävälleni kävi juuri niin, että mies vauvauutisen kuultuaan hylkäsi kaiken ja pakeni tilanteesta, mutta siitä huolimatta hän halusi sinnikkäästi pitää miehen lapsen isänä vaikka siitä seurasi kuinka paljon hankaluutta ja vaivaa hänelle itselleen. Hän sanoi, että tietää että ei jaksaisi henkisesti kasvattaa lasta yksinään ja tuntuu olevan tyytyväinen kahden huoltajan järjestelyyn kaikesta paskasta huolimatta, mitä siihen kuitenkin liittyy.

En siis millään tavalla tarkoittanut provosoida tai pahoittaa kenenkään mieltä, vaan toin vain näitä omia pohdintojani esille. Tämä on sellainen asia, jota olen todella pitkään ja raskaasti puntaroinut melkein puolet elämästäni, kaikkia vaihtoehtoja harkiten, joten en todellakaan puhu kevytmielisesti.