Uhmaikä. Jee. Siinä vasta aihe.
Minä olen ollut lapsilleni mielestäni tiukka kurinpitäjä, mutta en hyväksy mitään fyysisen tai henkisenkään väkivallan käyttöä kasvatuskeinona. Mieluummin puhun rajoista, koska tuolla kuri- sanalla tuppaa nykyään olemaan ikävä kaiku.
Minusta on suhteellisen helppo tulla toimeen uhmaikäisen kanssa, kunhan muista pari perusasiaa. Ensiksikin, rutiinit. Niiden avulla elämä järjestetään sellaiseksi, että lapsi ei pääse yliväsyneeksi-nälkäiseksi jne. Noissa tilanteissa kun tuppaa niitä uhmakohtauksia tulemaan. Ja toinen asia on johdonmukaisuus. Pidän parempana, että mitä vähemmän tarvitsee kieltää, sen parempi ja mieluummin järjestän ne houkutukset pois ulottuvilta jos se on suinkin mahdollista. Mutta ne harvat asiat, jotka ovat kiellettyjä, ovat sitä aina ja kaikkialla, eikä niistä neuvotella. Myöskin on aivan turhaa kokeilla järkipuhetta johonkin 2-3 vee tenavaan, joka on juuri saanut itkupotkuraivarin. Sellaiseen tehoaa parhaiten se, että nappaa tenavan ilman puheita kainaloon ja jatkaa sitä, mitä oli juuri tekemässäkin. Temppua ei tarvitse toistaa kovinkaan montaa kertaa, koska lapsi oppii, että kainalossa roikkuessa on erittäin epämukava olla. Isompaan se järkipuhe tehoaakin jo huomattavasti paremmin, mutta tässäkin voisi sanoa, että lapsiin pätee sama kuin miehiinkin. Älä yritä keskustelua väsyneenä, nälkäisenä tai riidan keskellä.
Sinänsä lasten metelöinti ei ole minua liiemmin häirinnyt. Monesti minusta on lähtenyt enemmän mökää kuin lapsista konsanaan. Mutta vaikka kotona oltaisiinkin kuin Ellun kanat, niin ihmisten ilmoilla olen vaatinut korrektia käytöstä, toki lapsen iän huomioonottaen. Yllättävän hyvin viesti on mennyt perille, sillä olen lapsiani kuljettanut mukanani pienestä asti kaikkialla ilman suurempia ongelmia. Erityisesti nuorempi lapseni nukkui mielellään kirkonpenkissä minun ollessani keikalla.
Ne on ihan oikeita ihmisiä lapsetkin. Niillä on oma luonne, oma temperamentti, omat mielipiteet jo yllättävän varhain. Ei ne mitään vanhempiensa jatkeita ole, joille vanhemmat voi sanella koko tulevan elämän valmiiksi. Täytyy vain yrittää tehdä parhaansa, etteivät kasva pahasti väärille raiteille, muuta ei voi, eikä edes kannata.
Ehdottomasti samaa mieltä Nappelin kanssa. Vaikka minun lapsillani on molemmilla vahva temperamentti, niin he ovat hyvin erilaisia luonteeltaan. Esikoinen isänsä kaltainen uskomaton jääräpää, joka kun kerran päättää jotakin, sen mielen muuttaminen on kuin yrittäisi saada kivestä vettä. Ja nuorempi taasen niin kuin minä, eli räjähtää nollasta sataan alta sekunnin, mutta myös leppyy yhtä nopeasti. Mielenkiinnolla odotan, mitä heistä tulee, mutta uskon, että kumpikin löytää oman tiensä aikanaan.
zilah