En tiedä, missä optimismin/aivovamman/itsepetoksen vallassa olen saanut uskoteltua itselleni, että jooh stoorini on perkeleen pitkä, mutta tuplanano ratkaisee ongelmani. Valmiiksi asti en kuvitellut sitä marraskuussa saavani, mutta että se olisi ehkä sitten kokonaisuudessaan jonkun 150k tai jotain...
JA VITUT! Ei tää tuplanano riitä vittu mihinkään! Valmis sotku sitten joskus aikanaan tulee tod.näk. olee jotain 500k:n luokkaa, ja mua melkein itkettää, että sain kusetettua itseni ryhtymään tähän. Alunperin tyrmäsin koko tän idean kirjoittamisen, koska tiesin, että tarina tulee olee saatananmoinen järkäle, mutta ajattelin sitten, että nanoon tää ois kuitenkin kiva haaste... No, nyt kun sen on kerran aloittanut, niin pakkohan tää on tulevien vuosien aikana takoa valmiiksi. Olin jo päättänyt, että ensi vuonna kirjoitan jonkun kivan pienen 50k nanon, mutta se niistä suunnitelmista sitten, mähän nakuttelen tätä paskaa nanoissa vielä monta vuotta...
Saan kyllä jotain perverssiä mielihyvää siitä, että olen alkanut kirjoittaa monituhatsanaista fanficciä, koska tää on toimintona jotain niin älyvapaata
Niin ja nyt olen sitten lopullisesti tainnut löytää sen kaikkein omimman tyylilajini; juoneton ja kohtuullisen muodoton arkimuussi höystettynä jollain huumorin tapaisella. Miten hitossa mä oonkaan onnistunut kirjoittamaan niin saatanasti angstia, kun tällainen tulee niin helposti ja kivasti?!