Author: Afeni
Rating: K-16
Disclaimer: Meyer omistaa omat hahmonsa, minä omani.
Warnings: Spoilerivaara on olemassa, mutta tarina sijoittuu aikaan ennen Houkutusta. Vertakin voi esiintyä.
Summary: Alice saa kiehtovan, mutta huolestuttavan näyn tulevaisuudesta.
A/N: Kirjoitin ficin jalokuuselle joskus viime keväänä. Alice on mielestäni yksi harvoista kiinnostavista hahmoista Twilight-sarjassa, joten päädyin sitten juuri hänestä kirjoittamaan. Tiedän, etteivät omat hahmot ole kaikille mieleen, mutta päädyinpä silti tällaiseen ratkaisuun. Ja kyseessä on siis haasteficci, mutta haasteen yksityiskohtia en enää valitettavasti muista =/
Eikä tällä kertaa kyse ollut verestä...
Sadepisarat nakuttivat Glasgow’n lukion ruokalan ikkunoihin raivostuttavan kovaa, ainakin useimpien mielestä. Kukaan ei halunnut mennä ulos kastelemaan itseään, mutta ruokalassa oli onneksi mukavaa ja viihtyisää.
Alice Cullen pyöritteli munuaispiirasta lautasellaan. Hänellä ei ollut aikomusta niellä palaakaan. Sen sijaan hän oli keskittynyt kuuntelemaan Edwardin ja Jasperin väittelyä siitä, mikä heidän kotipaikoistaan oli viihtyisin. Pojilla oli hyvin erilaiset näkemykset asiasta. Edward oli jostain syystä mieltynyt Forksiin, kun taas Jasper ei viihtynyt kaupungissa aivan yhtä hyvin, mikä johtui siitä, että tämän menneisyys oli sidoksissa lähiympäristöön.
Alicelle itselleen oli yhdentekevää, missä he asuivat, kunhan hän sai ympäröidä itsensä kauniilla asioilla, shoppailureissuilla ja perheenjäsenillä. Ystäviä olisi tietysti ollut myös ihana hankkia, mutta muiden mielestä heidän oli parempi pysytellä keskenään. Ihmisten läheisyys tarkoitti aina kiusausta… ja kiusaus saattoi johtaa ei-toivottuihin seurauksiin. Tokihan jokainen sen tiesi, myös Alice.
”Minä en erityisemmin pidä täkäläisistä”, Rosalie pisti väliin. ”Tietysti heidän olematon ulkonäkönsä saa meidät näyttämään paremmilta, mutta onko heidän pakko olla niin silmiinpistävän rumia?”
”Eivät he voi sille mitään”, Alice naurahti. ”Sitä paitsi jokainen on omalla tavallaan kaunis. Näetkö tuon tytön? Hänellä on oikein sievä leuka. Entä tuo toinen? Katso hänen siroja ranteitaan.”
”Entäpä heidän pottunenänsä ja hampsuiset hiuksensa?” Rosalie tuhahti.
”Eikö se riitä, että sinä säteilet kauneutta ympärillesi?” Emmett tiedusteli.
Alice kadotti keskustelun punaisen langan jäädessään seuraamaan Glasgow’n lukion opiskelijoiden ruokalaelämää. Rosalie oli väärässä. Nämä ihmiset eivät olleet samalla tavalla näyttäviä kuin ihmiset Yhdysvalloissa, mutta silti jokaisessa oli omaa erityistä kauneuttaan. Piti vain osata katsoa.
Monikaan ei näyttänyt huomaavan Alicen kiertävää katsetta. Aluksi heihin oli suhtauduttu uteliaasti, mutta kun he eivät olleet kiinnostuneet muista, heitä oli lopulta alettu kartella. Aivan kuin jokaisessa muussakin koulussa. He olivat muille kuin ilmaa… ja monet olettivat, että he olivat täynnä itseään. Niin täynnä, etteivät voineet seurustella muiden kanssa. Kuinka väärässä nämä ihmiset olivatkaan. Alice olisi mieluusti tutustunut heistä jokaiseen, ollut heidän ystävänsä, jos se vain olisi ollut niin helppoa.
Yhtäkkiä kultaisten silmien tiivis tuijotus sai Alicen pysäyttämään katseensa. Sydämenmuotoisia kasvoja kehystivät punertavan vaaleat pitkät hiukset, huulet kaartuivat pieneen hymyyn, joka sai vasempaan poskeen aikaiseksi piskuisen kuopan. Vaistomaisesti Alice hymyili takaisin.
Voimakkaat kädet painoivat hänet seinää vasten. Hetken ajan Alice halusi vastustella, mutta ei kuitenkaan kyennyt siihen. Hän kohotti omat kätensä ja työnsi ne punaisten hiusten sekaan. Vaistomaisesti hän veti toisen kasvot lähemmäs omiaan ja raotti huuliaan kutsuvasti. Lupaa kysymättä vieraat huulet painuivat hänen omilleen.
Alice räpäytti silmiään ja nielaisi kuuluvasti. Hän irrotti katseensa välittömästi ruokalan toisella puolella istuvasta tytöstä. Edward tuijotti häntä kulmat kurtussa, muiden katseet seilasivat pojan ja Alicen välillä kuin nämä olisivat seuranneet tennisottelua.
”Alice…” Edwardin pehmeä ääni huomautti.
”Mitä on tekeillä? Miksi te kaksi olette noin hermostuneita?” Jasper tivasi. Välittömästi rauhallisuuden tunne tunkeutui Alicen mieleen ja pyyhki säikähdyksen pois. ”Mitä sinä näit?” poika halusi tietää. Tämä laski kätensä Alicen reidelle. Tyttö sai vaivoin pidätettyä hätkähdyksen.
”Hän näki, kuinka muutamat tytöt aikovat murtautua hänen lokeroonsa ja pilata hänen tavaransa”, Edward huomautti. Alice nyökkäsi saman tien.
”Juuri niin”, hän sihahti. ”Se oli kamalaa… minun uusi mekkoni on siellä. Ei sillä, etten voisi ostaa uusia, mutta satun pitämään siitä kovasti, enkä ole käyttänyt sitä vielä kertaakaan. Taidankin mennä pelastamaan sen.”
Jasperin kasvoilla oli epäilevä ilme, mutta Alice hymyili pojalle vakuuttavinta hymyään. Hän tarttui tarjottimeensa ja nousi pöydän äärestä yhdellä sulavalla liikkeellä.
”Haluatko, että tulen mukaasi?” Jasper kysyi.
”Ei sinun tarvitse. Kyllä minä pärjään. Nähdään myöhemmin!” Alice huikkasi nopeasti ja kiirehti viemään tarjotintaan pois. Hän erotti selvästi, että myös Edward nousi pöydästä. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö poika aikonut tulla hänen peräänsä. Välillä oli raivostuttavaa, ettei Edwardin seurassa voinut pitää ainuttakaan ajatustaan salassa. Ja typerä näky. Eihän siinä ollut ollut kerrassaan mitään järkeä.
Alice ehti aina lokerolleen asti. Hän oli juuri onkimassa biologian kirjaansa esiin, kun Edward tavoitti hänet. Ei sillä, hän oli ollut jo täysin tietoinen siitä, että poika tavoittasi hänet juuri tällä hetkellä.
”Mitä se oli, Alice?” Edward kysyi. Pojan ääni oli tarkoituksella niin matala, ettei yksikään ohikulkeva ihminen voinut kuulla hänen sanojaan.
”En tiedä”, tyttö vastasi rehellisesti. Hän sipaisi mustia hiuksiaan. ”Se oli vain näky. Tuskin mitään vakavaa.”
”Sinun näkysi syntyvät vain, jos joku päättää tehdä jotain”, Edward huomautti varsin aiheellisesti.
”Joku, mutta päättäjä en välttämättä ole minä”, Alice puolustautui. ”Jos joku haluaa jotain tuollaista tapahtuvan, en minä voi sille mitään. Hän voi päättää tehdä niin, mutta ei se vielä tarkoita, että minä antaisin sen tapahtua. Eivät läheskään kaikki minun näkyni toteudu.”
Nyt kun Jasper oli poissa näköpiiristä, levottomuus alkoi jälleen levitä Alicen kehoon. Häntä hermostutti oudolla tavalla, mutta hän kieltäytyi ajattelemasta asiaa.
”Olisi väärin Jasperia kohtaan, antaa sen toteutua”, Edward sanoi. Pojan kasvoilla oli tiukka ilme.
”En minä annakaan!” Alice puuskahti. ”Mutta älä puhu hänelle mitään. Hän vain pahoittaisi mielensä turhaan.”
”En puhu”, Edward mutisi. ”Pidä kuitenkin huoli…”
”Pidän, pidän. Älä nyt jaksa jankuttaa.”
Alice yritti taikoa kasvoilleen mahdollisimman huolettoman hymyn. ”Ei minulla ole aikaa edes miettiä tuollaista. Tiedätkö mitä aion tänään tehdä? Menen katsomaan sitä uutta liikettä, joka avattiin eilen. Siellä on varmasti ihania vaatteita. Voin tuoda sinullekin jotain miesten osastolta.”
”Ei kiitos”, Edward jupisi. ”Minun täytyy mennä tunnille. Sinunkin kannattaisi pitää kiirettä.”
Tyttö nauroi helisevää nauruaan. Hän painoi biologian kirjan rintaansa vasten ja rysäytti lokeronsa kiinni hieman liian suurella voimalla. Se paukahti niin kovaa, että muutamat kääntyivät katsomaan heidän suuntaansa. Alice virnisti tuijottajille, jotka käänsivät katseensa nopeasti toisaalle.
”Ehkä sinun kannattaisi pyytää Rosalieta mukaasi”, Edward ehdotti. ”Kaipaat selvästi ystävää.”
”Ehkä pyydänkin”, Alice naurahti ja vilkutti pojalleen. Hän kiirehti kohti biologian luokkaa keskittyen samalla ajattelemaan kaikenlaista kevyttä, kuten elokuvaa, jonka hän oli katsonut Jasperin kanssa edellisenä yönä, uusia kenkiä, mekkoja, puseroita ja kaikkea muuta hömppää.
~o~
”No, mitä pidät tästä?” Rosalie kysyi ja heilautti pukukopin verhon auki. Alice nyökkäsi tälle hajamielisesti. Oli aivan sama, mitä Rosalie puki ylleen, tämä näytti aina hyvältä.
”Sinä et ole oma itsesi”, blondi pani merkille. ”Halusit shoppailemaan, mutta et ole sovittanut mitään. Haahuilet vain hyllyjen välissä. Tuo ei ole tapaistasi, Alice.”
Alice nyökkäsi jälleen, kunnes tajusi, mitä Rosalie oli juuri sanonut. Mustahiuksinen tyttö hymyili nopeasti.
”Olin vain ajatuksissani”, hän kuittasi ja tarttui lähimpään mekkoon. ”Mitä pidät tästä? Eikö olekin suloinen? Ehkä minun pitäisi ostaa yksi jokaista väriä.”
Rosalie tuhahti ja kiskaisi verhon uudestaan kiinni. Oli selvää, ettei esitys ollut tehnyt tähän vaikutusta.
”Minusta sinun pitäisi ostaa vain musta. Se korostaisi ihosi kalpeutta”, hunajainen ääni totesi vaatetangon toiselta puolelta. Alicen pää kääntyi salamannopeasti äänen suuntaan. Hän huomasi tuijottavansa kultaisiin silmiin, joita kehystivät pitkät, mustat ripset. Kasvonpiirteet olivat niin täydelliset, etteivät ne voineet kuulua ihmiselle. Tosin se oli ollut selvää Alicelle jo ensihetkestä asti.
Tyttö kiersi tangon ja käveli Alicen luokse käsi ojossa. Tämä oli päätä pidempi Alicea, mutta niinhän melkein kaikki olivat. Punaiset kiharat laskeutuivat kauniina olkapäille. Takki oli jätetty auki ja sen alta näkyi vihreä tyköistuva pusero, jota seurasi polvipituinen musta hame. Toisen pukeutuminen muistutti Alicea siitä ikävästä seikasta, että hänellä oli edelleen koulupuku yllään. Olisi pitänyt poiketa kotona vaihtamassa vaatteet.
Alice tarttui ojennettuun käteen. Se tuntui normaalilämpöiseltä, mikä kieli myös siitä, ettei toinen ollut ihminen. Kuolevainen olisi tuntunut huomattavasti kuumemmalta. Sitä paitsi Alice ei erottanut seuralaisensa sydämenlyöntejä.
”Briana Kerr, hauska tutustua”, tyttö esitteli itsensä.
”Alice Cullen”, mustahiuksinen tyttö vastasi ja päästi nopeasti irti toisen kädestä.
”Tiedän, koko koulu on puhunut teistä sen jälkeen, kun ilmestyitte sinne”, Briana naurahti. ”Et uskokaan, minkälaisia juttuja teistä liikkuu…”
”Uskon kyllä. Olen kuullut”, Alice hymähti. Oli helppo kuunnella, mitä naapuripöydässä tai takapulpetissa supistiin. Lisäksi Edward kuuli ihmisten salaisimmatkin ajatukset, joten Cullenit olivat varsin hyvin selvillä siitä, mitä mieltä muut olivat heistä.
”Tietenkin olet”, Briana totesi. ”Teidän pitäisi olla ystävällisempiä. Ihmiset alkavat herkästi kuvitella kaikenlaista… ja mikä pahinta, joskus kuvitelmat voivat osua oikeaan.”
”En ole ollut epäystävällinen kenellekään”, Alice väitti. Hän tunsi olonsa suunnattoman hermostuneeksi, mikä ei ollut ollenkaan tavallista hänelle. Ihmisenä hän oli ollut pieni ja säikky olento, ainakin mitä hän nyt tuosta ajasta kykeni muistamaan. Vampyyrina hän ei kuitenkaan ollut samanlainen. Uusi elämä oli saanut hänen muut puolensa kukoistamaan. Hänen ei ollut enää tarvinnut pelätä torjutuksi tulemista. Hän saattoi vihdoin olla oma itsensä. Valoisa ja kaikesta herkästi innostuva persoona.
Nyt Alicesta kuitenkin tuntui, että epävarmuus ja pelko olivat vallanneet hänen mielensä. Jokin tuossa Brianassa teki hänet hermostuneeksi. Tai ehkä se oli vain hänen näkynsä, niin sen täytyi olla, koska Briana vaikutti kaikin puolin mukavalta persoonalta.
”Et, mutta te olette eristäytyneet omiin oloihinne. Minultakin meni hetki tajuta, mistä oli kyse. Tosin olin pari viikkoa pois koulusta juuri siihen aikaan, kun tulitte”, Briana selitti. ”Olisi muutenkin ollut kohteliasta ilmoittaa, että aiotte metsästysmaillemme.” Huomautus ei ollut kipakka. Brianan kasvoille levisi herttainen hymy, eikä mikään kielinyt siitä, että tämä olisi ollut vihainen.
”Rehellisesti sanottuna emme tienneet, että täällä olisi muita”, Alice vastasi. ”Carlislen mukaan täällä ei viime kerralla ollut muita perheitä.”
”Viime kerralla?” Briana toisti. ”Olette olleet täällä ennenkin?”
”En minä, mutta Carlisle on”, Alice korjasi. ”Hän on perheemme pää.”
Briana nyökkäsi tietäväisesti ja näytti sitten vajoavan mietteisiinsä. Samaan aikaan Rosalie tunki ulos pukukopista. Alice tavoitti blondin tiukan katseen, joka kuitenkin lientyi siihen mennessä, kun tämä oli tullut heidän luokseen.
”Rosalie Hale”, blondi esitteli itsensä ja ojensi kätensä Brianalle. Punapää tarttui siihen ja hymyili pienesti.
”Briana Kerr”, tämä toisti jälleen. ”Sinä olet uskomattoman kaunis, jopa vampyyriksi.”
Alice tunsi yllättävän katkeruuden pistoksen sisällään. Mitä tämä nyt oli? Kyllä hän oli aina tiennyt, että Rosalie oli heistä kaunein eikä se ollut koskaan häirinnyt häntä millään tavalla. Oli typerää kiukustua jonkun puolitutun Rosalielle osoittamasta kehusta.
Blondin hymy leveni asteen verran. Rosalie totisesti nautti saamastaan ihailusta.
Alice olisi halunnut pamauttaa itseään takaraivoon. Hän ei ollut tänään oma itsensä, se oli jo sanomattakin selvää. He olivat ystäviä Rosalien kanssa. Erilaisia, mutta hyviä ystäviä. Oli väärin ajatella tällä tavoin. He olivat sentään tietyllä tavalla siskoksia. Oli typerää näyttää hapanta naamaa. Rosalie oli ihana omana itsenään. Varmastihan Alice ärsytti muita yhtälailla aina toisinaan.
”Oletko sinä yksin täällä?” Rosalie kuului tiedustelevan Brianalta. Alice pakottautui keskittymään keskusteluun. Briana puisteli päätään.
”Meitä on kolme. Meitä pidetään sisaruksina, mutta oikeastaan olemme enemmän isoäiti, äiti ja tytär. Clarissa on todella vanha, eikä Adriana häviä hänellä kovinkaan paljon”, punapää selosti.
Rosalie näytti menettävän osan kiinnostuksestaan. Vaikka blondilla oli Emmett, tämä tuntui janoavan myös muiden miesten huomiota loputtomiin. Kolme naisvampyyria ei tarjonnut ihailua Rosalielle, kilpailua korkeintaan. Ja Alicen oli myönnettävä, että Brianan säteily oli jo haaste Rosaliellekin.
”Teidän pitäisi tulla vierailulle joku ilta”, Rosalie totesi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Esme ja Carlisle tapaisivat teidät varmasti erittäin mielellään.”
Sormet livahtivat Alicen polven päälle pöydän alla. Ne tutkailivat polvea tovin ja lähtivät sitten kiipeämään reittä pitkin ylöspäin. Alicea kadutti, että hän oli laittanut lyhyen hameen. Sormet piirsivät spiraaleja hänen iholleen täysin luvattomilla alueilla. Se oli yhtä aikaa pelottavaa ja kiehtovaa. Jos Alicen olisi tarvinnut hengittää, hänen hengityksensä olisi salpautunut juuri nyt.
Alice hätkähti, kun Rosalie kosketti hänen olkapäätään. Blondin katse oli huolestunut, kun taas Briana näytti lähinnä uteliaalta.
”Taasko?” Rosalie kysyi. ”Oletko kunnossa?”
”Olen. Ei mitään hätää. Se oli vain jotain typerää. Ne tytöt eivät kai halua jättää lokeroani rauhaan. Onnistuin tänään estämään heidän aikeensa, mutta huomenna. En tajua, mitä heillä on minua vastaan”, Alice lasketteli nopeasti, ennen kuin edes tajusi, miten omituiselta hänen puheensa täytyi Brianasta kuulostaa. Rosalielle oli tietenkin luonnollista, että hän selitti näyistään, mutta Briana ei edes tiennyt hänen kyvystään. Lisäksi Alice ei ollut ollenkaan varma, kannattiko hänen kertoa, sillä ei ollut epäilystäkään siitä, kenen aikaisiin hänen kaksi viimeistä näkyään olivat liittyneet.
”Näpäytämme heitä kunnolla, jos he tekevät jotain”, Rosalie tuhahti.
”Anteeksi, en taida oikein ymmärtää”, Briana totesi. Uteliaisuus kuulsi hyvin selvästi tytön äänessä.
”Minulla on vain taipumusta vajota ajatuksiini. Pari tyttöä koulussa ei oikein pidä minusta ja he tekevät kiusaa aina, kun ehtivät”, Alice valehteli. Oli pelottavaa, miten sujuvaa valehteleminen oli, kun Edward oli muualla. Hän oli vuosien saatossa tottunut puhumaan aina totta tämän läsnä ollessa, joten tällainen käytös ei ollut hänelle normaalia.
Briana ei näyttänyt täysin vakuuttuneelta, mutta Rosalie kiirehti myöntelemään Alicen väitettä. Tämä oli onneksi tajunnut, että syystä tai toisesta Alice halusi salata totuuden kyvyistään. Valitettavasti Rosalie saattaisi myöhemmin udella syytä käytökseen.
Ahdistus puristi Alicen rintaa. Aamulla kaikki oli ollut kuten ennenkin. Nyt yhtäkkiä hän oli syöksynyt kummalliseen valheiden verkkoon. Hän ei ollut pyytänyt tällaista. Hän ei kuitenkaan voisi kertoa kenellekään, mitä oli nähnyt. Oli jo tarpeeksi paha, että Edward tiesi. Onneksi pojalla oli sen verran järkeä, ettei tämä mennyt sanomaan mitään Jasperille. Olisi ollut kamalaa, jos Jasper olisi tiennyt.
”Noh, minä taidan ostaa tämän ja ajaa sitten kotiin”, Rosalie totesi ja heilautti vaatekappaletta kädessään. ”Ehkä sinunkin pitäisi tulla, Alice.”
Alice nyökkäsi. ”Tulen kohta perässä.”
Rosalie katosi kassojen suuntaan. Alice ei tiennyt, miten päin hänen olisi pitänyt olla. Päivän näyt olivat olleet kummallisia. Ne olivat näyttäneet asioita, joita hän ei ollut aiemmin tullut ajatelleeksi. Valitettavasti näyt kiehtoivat häntä lähes yhtä paljon kuin ne pelottivat.
”Oletko sinä varmasti kunnossa?” Briana tiedusteli. Alice kiirehti hymyilemään tytölle. Hassua, että joku melkein tuntematon huolehti tuolla tavoin. ”Jos joku kiusaa sinua, ehkä siitä pitäisi kertoa opettajille.”
”Ei se niin vakavaa ole”, Alice kuittasi ja huitaisi ilmaa kuin pyyhkiäkseen koko jutun pois. Brianan sormet kiertyivät nopeasti hänen ranteensa ympärille.
”Eikö?” tyttö kysäisi.
Alice nykäisi kätensä irti toisen otteesta ja ilmoitti, että hänen oli mentävä. Hän kiirehti ulos liikkeestä katsomatta taakseen. Toivon mukaan Briana ei seurannut.
Tytöllä meni tovi luovia parkkipaikalle omalle autolleen. Hänen oli tehtävä tosissaan töitä, ettei hän olisi kulkenut liian nopeasti. Kun hän vihdoin pääsi autoon, hän pamautti oven kiinni ja lukkoon. Alice nojasi päänsä rattia vasten. Mikä ihme häntä vaivasi?
Meni kauan, ennen kuin tyttö sai mielensä asettumaan. Kyllä hän tiesi, miksi Briana hermostutti häntä niin suunnattomasti. Asian myöntäminen itselle oli kuitenkin lähestulkoon mahdotonta. Alice ei koskaan ollut ajatellut, että voisi tuntea tällaisia tuntemuksia toista tyttöä kohtaan. Eihän sellainen ollut sopivaa. Ei ainakaan ollut ollut hänen ihmiselonsa aikana. Se oli kirjoittamaton sääntö. Asiasta ei koskaan puhuttu, mutta ei sellaista hyvälläkään katsottu.
Ja hänellä oli Jasper. Sellaista kumppanuutta Alice ei ollut kokenut kenenkään kanssa aiemmin. Jasper oli kuin hänen toinen puolikkaansa. Ilman Jasperia hän ei voisi koskaan olla kokonainen. Sen takia nämä tuntemukset olivat ehdottoman väärin. Ne loukkaisivat Jasperia syvästi. Syyllisyys pisteli Alicea, vaikkei hän ollut tehnyt mitään.
Halusiko hän tehdä? Alice ei totisesti tiennyt. Näyt kiehtoivat hänen mieltään aivan liikaa. Ne herättivät hänen sisällään kummallista värinää. Aivan kuin olisi haistanut liian herkullisen verentuoksun. Ja silti nyt ei ollut kyse verestä, sillä Brianan suonissa ei virrannut yhtään sen enempää ihmisverta kuin Alicen itsenkään. Ja Alice oli jo kumppaninsakin löytänyt. Siksi hän ei voinut ymmärtää, miksi tällaiset mystiset tunteet olivat nyt vallanneet hänen mielensä ja saaneet hänet täysin sekaisin, vieneet pois raiteiltaan. Hän halusi olla oma valoisa ja säihkyvä itsensä, mutta ei jostain syystä kyennyt siihen. Yhtäkkiä hänestä oli tullut pieni ja säikky otus. Hän pelkäsi omia tuntemuksiaan enemmän kuin mitään muuta. Tämä oli melkein sama kuin olisi taistellut ihmisverenhimoa vastaan… paitsi, että oli törkeää verrata olotilaa siihen. Täytyihän Alicen olla satunnaisten himojen yläpuolella.
~o~
Alice kurvasi pienehkön linnan pihaan turhan kovaa. Pihaan jäi ilkeät jäljet, kun hän joutui jarruttamaan äkisti. Hän sammutti auton moottorin ja avasi oven. Edes hurjastelu ei ollut tasoittanut hänen mieltään. Oli enää yksi keino kokeiltavana. Hän lähtisi metsästämään. Nyt saman tien. Onneksi ilta oli ehtinyt pimentyä sen verran, ettei kukaan huomaisi hänen liikkumistaan pitkin jylhää maisemaa. Jos Edward oli kotona – kuten luultavaa oli – tämä tietäisi hänen lähteneen metsästämään. Kukaan ei siis huolestuisi turhaan hänen poissaolostaan.
Pohtimatta asiaa sen tarkemmin Alice pinkaisi juoksuun. Hän ohitti linnan ja paineli edessä avautuville loputtomille nummille. Hän tiesi, ettei ollut siellä suojassa katseilta, mutta kauempana olisi tarjolla metsää. Siellä hän voisi juosta loputtomiin, kunnes löytäisi saaliseläimen. Ehkä veri tyydyttäisi hän polttavan väärinkohdistetun himonsa.
Jossain kauempana määkäisi lammas. Ääni sai Alicen pään kääntymään, mutta hän tajusi, ettei voinut käydä viattoman farmarin eläimen kimppuun. Kuiviin imetty lammas herättäisi kummastusta ja huhupuheita. Alice ei halunnut joutua muuttamaan saman tien, koska he olivat asuneet täällä vasta pari kuukautta. Oli oltava varovainen.
Tyttö eteni nummen poikki niin nopeasti kuin suinkin. Kostea usva kietoutui aavemaisena hänen nilkkojensa ympärille, mutta hän ei jaksanut huomioida sitä erityisemmin. Hänellä oli kiire. Tämä polte oli saatava sammutettua. Metsän raja häämötti jo, joten Alice lisäsi vauhtiaan, kunnes sujahti puiden lomaan turvaan mahdollisilta uteliailta katseilta.
Päästyään tarpeeksi syvälle metsään Alice pysähtyi hetkeksi. Hän veti ilmaa sisälle sieraimiinsa. Tuttu tuoksu tuli hieman kauempaa. Nuuhkien ilmaa Alice lähti etenemään. Nyt hän ei enää juossut päättömästi. Jokainen askel oli harkittu ja äänetön. Hän seurasi vainua. Sydämen syke kaikui hänen korvissaan, suonet kohisivat ihanasti ja veren tuoksu kantoi eläimen ihon läpi. Ylähuuli vetäytyi valmiiksi hampaiden tieltä, kun Alice antoi vaistoilleen vallan.
Puiden takana erottui peura, joka pahaa aavistamattomana oli keskittynyt omaan ateriaansa. Alice nautti hetken veren voimakkaasta tuoksusta, mutta ei jaksanut kovin kauaa odottaa. Hän ponnisti itsensä liikkeelle ja oli yhdellä sulavalla hypyllä peuran kimpussa. Eläin päästi säälittävän parkaisun, kun terävät kulmahampaat upposivat sen kaulasuoneen.
Lämmin veri tulvi Alicen suuhun. Se sai hänen olonsa rentoutumaan. Kaikki muu maailmasta katosi, kun hän keskittyi nauttimaan saalistamastaan peurasta. Taivaallista, ihanaa. Mikään ei ollut parempaa kuin verenmaku, sen suloinen pehmeys ja rautaisuus. Täydellinen lämpö, miltei polttava kuumuus, jota Alice ei koskaan voinut muuten tavoittaa kuin toisen veren kautta.
Oksa risahti poikki jossain lähellä. Alice kohotti päänsä saaliinsa kaulalta. Hän tunsi lämpimien verinorojen valuvan suupielistään kaulalle. Luultavasti veri imeytyi parasta aikaa hänen koulupukunsa paidan kaulukseen.
Alice tähyili ympäristöään raivoisasti. Hän haistoi jonkun toisen, mutta korvat eivät tavoittaneet sydämenlyöntejä. Joku oli tullut ryöstämään hänen saaliinsa. Pieni tyttö kyyristyi hyökkäävään asentoon ja paljasti hampaansa uudelleen. Kukaan ei veisi hänen saalistaan. Se oli hänen. Hän sähähti pimeydelle, josta vieras haju huokui.
Vieras astui esiin puiden välissä. Alice tunnisti Brianan välittömästi. Hän pakottautui suoristautumaan, vaikka vaistot edelleen kehottivat suojelemaan saalista.
”En ole täällä peuran perässä”, Briana totesi. Vihdoin Alicen lihakset rentoutuivat vapaaehtoisesti. Toisen äänestä kuuli, ettei tämä valehdellut.
Briana liikahti nopeasti Alicen eteen. Ihmissilmät eivät olisi edes erottaneet liikettä. Jos joku ihminen olisi seurannut tilannetta, hänestä olisi näyttänyt kuin Briana olisi vain kadonnut yhdestä kohdasta ja ilmestynyt välittömästi toiseen.
”Et sinä aiemmin tänään vaikuttanut nälkäiseltä”, punapää naurahti. Alice ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ei kyennyt selittämään, miksi oli lähtenyt metsästämään, vaikkei varsinaisesti ollut tarvinnut verta. Hän oli metsästänyt viimeksi viikonloppuna, eikä siitä ollut kuin pari päivää.
Alicen silmien edessä välähti näky, mutta hän ei ehtinyt tavoittaa sitä kunnolla. Briana tarttui häntä leuasta ja painoi huulensa hänen huuliaan vasten. Alice seisoi paikallaan kuin patsas. Jotain lämmintä valui hänen vatsansa pohjalle eikä tällä kertaa kyse ollut verestä.
