Mä pidän mökkeilystä, mutta siitäkin kehkeytyi pari kesää sitten muheva sota, kun en halunnut ryypätä montaa päivää putkeen. Siis tissutella. Eikä siihen liittynyt känniääliöitä, mutta näemmä on mahdotonta saada olla sellainen kuin on sellaisessakaan seurassa, jossa olisi muuten viihtynyt (paitsi että homofoobisuus oli rasittavaa). Siitä kun itse ei siedä melkein mitään tai ei viitsi edes lähteä kokeilemaan, että kävisköhän nyt paremmin kuin joskus toiste, niin sitten samalla pyrki pysymään poissa muiden ihmisen silmistä ihan sillä, että nekin luultavasti pyytää seuraan vain jostai velvollisuuden tunteesta ja on oikeasti helpottuneita, kun keksi jonkun tehokkaan esteen miksei voi tulla.
Eikä sitä toisaalta ole paljon harhaluuloja senkään suhteen, että se olisi kenellekään mikään ohittamaton paikka, joten sitten sitä elelee vähän niin kuin ei olisi kenellekään olemassakaan, mutta kuitenkin on liian isopäinen lakatakseen oikeasti olemasta siinä mielessä, että aina sitten pitää välillä johonkin tunkea ja vähintäänkin saada joskus ihmiset tuntemaan syyllisyyttä siitä, että ne muistaa vain silloin, kun niillä ei ole muita kiireitä muiden tärkeämpien ihmisten tai harrastusten takia.
Toisin sanoen olen kateellinen niille, jotka pystyy oikeasti erakoitumaan eikä tarvitse muita ihmisiä mihinkään. Se olisi isopäisyyden huipentuma.
LOL tämä on varmaan miljoonas kerta kun kirjoitan tällaisen viestin.
No, ei kai sitä ihminen miksikään muutu tai jos muuttuu niin hitaasti...