The Last Leaf/Viimeinen Lehti (9 luku tullut!)VALMIS!!!31.12.-09 //K-16

[Reneè]

Title : The Last Leaf / Viimeinen lehti.
Author : Reneè
Gendre : Romance / Drama / Action
Fandom : Twilight
Beta : ?
Pairing : Edward (-Bella) + vakioparit
Summary : Viimeinen Lehti on kuvaelma ajasta ennen Edwardin muuttumista vampyyriksi ja aikaa sen jälkeen.
Disclaimer : Suurin osa tapahtumapaikoista ja hahmoista kuuluvat Stephenie Meyerille.
Omat hahmot + paikat : Solvang(kaupunki, Yosefine(sisko), Antonia-Graza & Eduardo nuorempi (isän vanhemmat) ja Josefiina-Maria(äidin äiti), Brii (kaupunki), Groswell(kaupunki), Pearl(perhe), sir. Jonathan James Hale (Rosalien isä), Charles Inrichtonin (Roycen ystävä), Claudius McTrottin (Roycen ystävä), Antonio Masen (Edwardin biologinen serkku isän puolelta), Georgina Masen (Antonion vaimo), John Antonio Masen (Antonion ja Georginan poika) ja Stenford High (Forksin Lukio).
Warnings : Perustuu aikaan ennen Houkutusta ja lopussa loppuu sen puolella.
Rating : K-16
A/N : Tarina ajautuu vuoden 1918 Solvangiin, missä Edward muuntautuu vampyyriksi Carlisle Cullenin toimesta. Huom! : Bella ilmestyy tarinaan vasta loppupuolella.

Enjoy!


1. Viimeinen henkäys


En ikimaailmassa olisi toivonut niin käyvän heille kummallekaan. Espanjantauti oli riistänyt jo niin monelta hengen ja uusi aalto oli nousemassa; koska tämä ikinä loppuisi?



Edward Anthony Masen:

Isä kuoli puoli vuotta sitten ensimmäisen aallon pyyhkäistyä Italiasta lävitse Amerikan. Siihen aikaan pikkukaupungissamme Solvangissa eivät enää työskennelleet muut lääkintätutkinnon omaavat, kuin kalpeakasvoinen tri. Carlisle Cullen, joka piti taikakeinoin isääni,Edward vanhempaa elävien kirjoissa kaiken sen aallon keskellä. Lopulta, 3 kuukautta sairastumisensa jälkeen isä menehtyi tohtorin käsiin sinniteltyään yön yli äidin tukena. Äidin  sairastuminen samaiseen tautiin vei häneltä viimeisetkin voimanrippeet ja tohtori Carlislen tuki oli välttämätön.

Muistan äidin maanneen ruhjeisella kotisängyllämme hoiperrellen sanoillaan merkityksettömiä ja mananneen espanjantaudin vaikutusta perheeseemme. En usko hänen ymmärtäneen isän sairastuttua taudin aiheuttamia todellisia kasvoja; muistan hänen pidätellen asiaa minulta vielä monta kuukautta jälkeenpäin. En ymmärrä vieläkään hänen motiivejaan; seitsemäntoistavuotiaana olisin varmasti tiedostanut kaiken hänen kertomansa ja yrittänyt loppuvaiheessa auttaa heitä molempia. Se oli silloin.

>Edward kultaseni>, muistan äidin kähisseen sängyn pohjalta viikkoa ennen kuolemaansa. Hänen äänensä oli ennen sairauden vaikutuksia parantanut lämmöllään kaiken pahuuden  ympäriltään; turhamaisten kipulääkkeiden vaikutukset heikensivät hänen henkisen profiilinsa pohjimmilleen, eikä häntä enää tahtonut tunnistaa entisekseen.

>Niin äiti>, muistan kyykistyneeni polvilleni hänen vierelleen sängyn reunalle ja katsoneeni hänen sameisiin sairauden tyhjentämiin silmiinsä. Niiden kaunis orvokkimainen väritys oli vaihtunut siniharmaaksi sekasorroksi, eikä hän enää kunnolla nähnyt ilman useaan otteeseen korjattuja silmälasejaan.

 Muistan  hänen pantanneen ne ruokakuponkeja vastaan pidättäkseen meitä nälältä; myöhemmin hänen uhrattua viimeisetkin roponsa ruokatarvikkeisiin, oli meidän tyydyttävä säilykkeisiin ja suolalihaan. Niistä kerätty energia ei millään riittänyt meidän kummankaan tarpeisiin; lopulta sairastuin itsekin kolme viikkoa hänen jälkeensä. Taudin aiheuttamien vaikutusten jälkeen muistikuvani ovat vaihtuneet sumeammiksi, mutta vaihtoehdoitta olin silti pysynyt äitini tukena.

Kolme päivää myöhemmin tohtori Cullen oli haudannut hänet jousisänkyynsä jääpalapetiin ja käärinyt hänet pehmeisiin pellavalakanoihin. Hänen sanojensa mukaan ”kenenkään viimeinen ansio maan päällä ei olisi kuolla lohduttomana yksin kuumeisena, vaan kaikesta hänen läpikäymästään huolimatta oli tärkeää säilyttää kunnioitus vanhempiamme kohtaan.” Näiden sanojen jälkeen hän lääkitsi äitini, Elizabethin viimeiselle matkalleen sielunsa sopukoissa.

Tohtori Carlislen sanat auttoivat säilyttämään rauhan sekä omassa, että äitini sielussa; tiesin hänen päässeen haluamaansa parempaan paikkaan isäni oikealle puolelle. He olivat aina olleet esikuvani ja rakastaneet minua sellaisena, kuin olin ollut; joka ikistä virhettäni myöten.


Kuukauden päivät myöhemmin tilani oli huonontunut entisestään ja Carlislen oli pidettävä tilanteeni hallinnassaan; hänen suoniini lisäämät lääkemäärät olivat äitiänikin korkeammat ja saivat aikaisemmat muistikuvani haalenemaan yhä sekavammiksi. En muista tuosta ajasta paljoa; mutta mikään lääkitys tai sairauden vakavuus ei haihduttaisi kipuani läheisteni; perheeni menettämisestä.

>Sinnittele, poikani>, muistan Carlislen tuolloin minulle hokeneen usein vahvistukseksi> et saa luovuttaa. Olit liian tärkeä vanhemmillesi, taistele!>


Viimeisenä ihmiselon päivänäni muistin auringon nousseen idästä Carlislen saavuttua normaalille aamutarkistukselleen. Muistan hänen varoen narisuttamasta eteisen lattiaa ovesta astuessaan normaalia keskittyneemmin, mutta hänen muissa eleissään ei näkynyt tavallisesta poikkeavia piirteitä. En osannut epäillä mitään.

Edellisen yön aikana useaan otteeseen ruumistani ja erityisesti keuhkojani piinanneet voimakkaat kivistykset ja jomotukset olivat heikentäneet vastustuskykyni lähes olemattomiin; haavoittuvaisuuteni oli näkyvillä. Silmistäni näkö oli sumentunut suurilta osin ja yritin vaivalloisesti pidellä silmiäni auki nähdäkseni ympäriltä korviini kantautuvaa elämää. Tunsin kuumeesta tirskuvat hikinorot otsaltani poukkoilleen ohueina virtauksina alas nenäni vartta ja poskipäitäni, mutta voimani eivät riittäneet tyrehdyttämään niitä yöpaitani hihoihin. En enää osannut tuntea kipua; olin jo ohittanut sen vaiheen. Seuraavana tuntuivat enää olevan vain maailman hämärtyminen olemattomiin ja puuduttavan hidas kuolema. Ainoa mitä osasin toivoa, oli vain Carlislen ymmärtäväinen asenne sen edesauttamiseen; ehkä hän osaisi nopeuttaa ajan kulkua. Ainakin silloin toivoin niin.

>Edward>, kuulin tiheän sumuverhon lävitse Carlislen kiireettömän tasaisen äänen ja yritin uurtaa kaiken ympärilläni tapahtuvan ohitse viimeisimmätkin kuuloaistini rippeet> Edward, kuuletko ääneni?>

Tunsin jonkin kylmää uhkuvan kovan esineen ujuttautuneen tutisevaan nyrkkiini ja tunsin tarvetta liikuttaa viimeisiä toimivia lihaksiani tulkitakseni hänelle tarvitsemansa eleet. Kaikki tuntemani voimat menivät tuohon yhteen nihkeään puristukseen ja kuulin hänen hengityksensä korvassani. Keskityin tuon jälkeen ainoastaan kuuntelemiseen.

>Olet turvassa, Edward>, hän kuului kuiskanneen ja tunsin hänen kylmän kätensä sivellen pehmeästi hiestä märkää niskaani kaartuen kaltevasti kaulalleni; tunsin pelkkää kylmää> olet kärsinyt aivan tarpeeksi, poika.>

Carlisle tuntui hengittävän raskaiden sanojensa jälkeen hyvin raskaasti, mutta kylmän vihlova tunne ei kaulaltani hälvennyt. Hänen kätensä painoi hellästi kaulallani sinisenään kohoavia verisuonia ja uskoin hänen etsiskelevän sopivia suonia viimeisten lääkkeiden upottamista varten. Tunsin silloin olevani valmis etenemään seuraavaan hetkeen; tekisipä hän viimein kivusta lopun. Mitä minä siinä enää kärventelisin?

>Edward>, Carlisle keskittyi keräämään huomiotani uudelleen ja tuntui nyt keränneen sanottavansa valmiiksi> tätä vanhempasi olivat toivoneet. Elizabeth ja Edward vanhempi olivat kunnian ihmisiä ja huolehtivat sinusta viimeiseen asti, poikaseni. Sinä olet taivaan enkeliksi syntynyt, mutta he eivät tarvitse sinua sinne vielä. Nuoruutesi on kauneuden pisara, joka ei ole valmis kuivumaan vielä.>

Kykenin yhä kuuntelemaan hänen kaiheudesta runollisia sanojaan, vaikken osannut kunnolla hahmottaa jokaisen sanan painotusta. Hänen sanomansa asiat hämmensivät minua, mikä häntä esti tekemästä tästä loppua?

>Tämä ei koske kauaa, Edward>, hän oli sanonut raskaasti hengittäen sanojen välillä ja kuulin hänen polvistuvan matalan tammisänkyni vierelle.

Yritin kallistaa päätäni nähdäkseni hänet viimeistä kertaa elämässäni; viimeisenä olentona näillä silmilläni, kun yht`äkkiä tunsinkin hänen toisella kylmällä kädellään painavan rintaani ja toisella pidelleen päätäni paikallaan. Ja sitten tunsin kaulallani surmaa vihlovan kivun; se ei ollut neulan pisto, eikä sitä seurannut autuas lämpö. Miksi olin yhä siellä ja miksi hän kidutti minua!

[Reneè]

2. Muutos

Luulin kuolevani. Olin jo menettänyt kaiken itselleni tärkeän, enkä enää itsekään enää olisi tärkeä. Kaikki toivo oli jo menetetty, mutta en siltikään päässyt lepoon; mikä vaiva tuntea kaikki tämä riistävä kipu vain kuoleman vuoksi?


Maailma alkoi pyöriä kivun seassa piiriä silmissäni; mikään ei ollut enää hallinnassani, enkä kyennyt tuntemaan mitään muuta kivun lisäksi. Maiston kipulääkkeiden saastuttaman veren maun suussani ja onnettomista kurlaus- ja nieluyrityksistäni huolimatta myrkkymäinen maku kurkussani nostatti useat ylenannot kaikkien kärsimyksieni lisäksi.

Tuskasta tärisevä vartaloni turrutti jokaista jäljelläolevaa toimivaa jäsentäni, kunnes lopulta jatkuva särky ja kivuliaat sävähdykset tainnuttivat kaikki nivelet ruumiistani. En kyennyt liikauttamaan ainuttakaan niveltä kädessäni, enkä kerättyä suuhuni tarpeeksi syltä nielaistakseni jomottavaa karheutta kurkustani.

Äkkiä tajusin tunnettomuudesta umpeutuneiden silmieni rävähtäneen auki, mutta en kyennyt erottamaan ympäriltäni kirkkaan valonkajon suojista mitään. Yritin löytää itselleni pakokeinoa kivusta ulos; en kuitenkaan ponnettomista yrityksistäni huolimatta kyennyt kurottautumaan alkukantaisia muistojani kauemmas ja niihin tyydyttyäni avasin silmäni menneeseen. Tunsin tunsin vatsanpohjiani myöten laskeutuvani yhä alemmas muostojen virrassa.

Olin yhä aloillani kuten jo kauan, lähes ikuisuudelta tuntuneen ajan, mutta edessäni saentuneeseen kajopilveen alkoi läpi käymäni perusteella hahmottua rakeisia kuvia menneisyydestäni. Ensin luulin kuulleeni harhoja, sillä olin todella kuulevinani lapsen kirkasta naureskelua korvieni umpeutuneissa sopukoissa. Tarkemmin kuunneltuani olin jo varma harhoistani, kunnes sama ääni kuului taas.

Edessäni valkeni vain harvavärinen kuva lapsuudestani, jolloin näin itseni ja vanhempani vasta muutettuamme Amerikkaan. Isän kotitalo Italiassa oli palanut sodan viimeisinä viikkoina maan tasalle tuhopoltossa. Tuolloin kahden vuoden iässäni olin menettänyt tulipalossa isän molemmat vanhemmat. Isovanhempani Antonia-Grazan ja Eduardo nuoremman. Vuoden oli siis täytynyt olla 1903; sama vuosi, kun espanjantaudin epäiltiin ensimmäistä kertaa levinneen Amerikkaan. Tuolloin löytyneet harvat epäilyt kääntyivät kuitenkin onnistuneesti lieväksi vesirokkoepidemiaksi, eikä kukaan tietääkseni kuollut siihen.

Seuraava muisto, entistä todentuntuisempi kuvasti pienen sisareni, Yosefinen syntymää(vasta 10 kuukautta Italiasta lähtömme jälkeen). Pieni suloinen sisareni syntyi tuolloin vasta uudistettuun maalaistaloomme ja muistini mukaan hän sai nimensä isoäitimme, Josefiina-Marian mukaan. Yosefine menehtyi pian kuitenkin sydänvikaisena korkeaan kuumeeseen; jo alle kuukauden ikäisenä. Hänen poismenonsa näkyi myös näyssäni selkeänä usvana.

Yosefine, miksi hänen nimensä ei kuitenkaan aiheuttanut niitä tunteita, jotka sisarusten väliltä kuuluisi löytyä? Hän oli ollut niin kovin nuori, vaan silti muistan täsmällisesti, kuinka hänellä oli tapana hyräillä äidin italiankielistä tuutulaulua omalla viettelevällä jokelluksellaan. Hän oli niin ihmeellinen, pieni olento.

Jälleen kuva vaihtui hitaasti uuteen, rauhallisempaan muistoon; ehkä kirkkaimpaani niiltä ajoilta. Olin liki kahdeksan, kun he päättivät solmia liittonsa; sulautua avion kunnialliseen perinteeseen. Äiti oli itse kehrännyt pellavalangat hääpukuunsa ja sain usein iltaisin seurata vierestä, kuinka hän kynttilän valossa nypläsi pitsiä pukunsa helmaan ja hihansuihin. Muistan myös hänen sädehtineen kuvankauniina kotipihamme ruusutarhassa isän vierellä tuona kesän lämpimimpänä päivänä. He eivät huolehtineet muusta, kuin toisistaan ja minusta. He tavoittivat kaiken sen onnen, minkä vain suinkin saattoivat saada.

Räpsäytin kuivia silmiäni ja huomasin kuvan jälleen muuttuneen; en heti kyennyt tunnistamaan sitä. Kuvaelma keskittyi kukoistavaan ruusutarhaan, jonka oletin tuolloin sijainneen takapihallamme. Paikka ei kuitenkaan antanut ilmi tuttua kukkaistuoksuaan, tai äidin istuttamia kirsikkapuita; äkkiä en ollutkaan varma, että olin tutussa paikassa.

Olin kuulevinani kaukaista kavioiden kopsetta, tai ainakin siltä se kuulosti. Mukulakivipolun päällä pienet korukivet alkoivat pomppia kopinan tahdissa, mutta pitkään aikaan ei näkynyt mitään. Ympärilläni ei näkynyt ketään tai mitään, lukuunottamatta isän katajapensaaseen ripustamaa tiukukelloa, joka hiljaa keinuen helisi syystuulessa. Vaistoni kehotti kääntymään, jolloin saatoin nähdä itseni kotitalomme kiviportailla. En mitenkään voinut olla itseäni päivääkään vanhempi, sillä äidiltäni perityt pronssahtavat hiukset olivat tismalleen yhtä levottomat, kuin vielä eilen. Tuijotin itseäni silmiin ja tunsin itseni hölmöksi; eihän tuo voinut olla minä. En muista sellaista kohtaa missään vaiheessa muistojani; ehkä hän olikin isäni? Ei, ei; hoin mielessäni, sillä eihän talo ollut edes pystyssä isän ollessa 17. Ei se voinut mennä niin.

>Edward>, muistojen minäni oli kuiskannut hiljaa, tuskin edes ääneen ja noussut kevyesti seisomaan. Hän oli ruumiillisestikin kuin kaksoisolentoni, mistä koin yllättyneeni yhä palavammin. Jossain määrin hän kuitenkin poikkesi itsestäni mittaavilla seikoilla; hänen katseensa oli paljon naulittuneempi ja monta astetta kylmempi, kuin omani. Myöskään hän ei näyttänyt elehtivän hitustakaan yhtä kömpelösti, kuin mitä tunsin itse olevani. Ehkä kuvan eriskummallinen laatukin teetti sen, mutta en siltikään ollut täysin vakuuttunut.

Räpäytin äkisti silmiäni ja hän olikin siinä suoraan edessäni ja nosti auringosta kimmeltävän kätensä kasvojani kohti. Kirkuvan kylmä väre sävähti suoraan lävitseni ja hänen kasvoilleen värähti viekas hymy.

>Edward>, hän kuiskasi uudelleen nyt kuulostaen tahmeammalta. Kuin hänen äänensä olisi jäätynyt viileästä viimasta.
>Edward>, hän kuiskasi nyt uudelleen kysyvämmällä sävyllä ja hänen hahmonsa edessäni alkoi sädehtiä kuin kulta.

 Auringon kirkas valo väistyi takaa hänen tieltään ja varjosti hänen heikkoja linjojaan häivytellen. Pian hänestä ei enää erottunut muuta, kuin hänen kastanjaisen ruskeat silmänsä, jotka yhä tuijottivat minua huultensa kuiskien yhä nimeäni. Kaikki hänen ympäriltäänkin alkoi hohtaa kirkkaana; takana jylhänä seisova talo alkoi menettää värejään ja lopulta silmieni edessä hohti enää täysimittainen valokangas. Muistoverho alkoi väistyä ja tunsin kipuaallonkin sisimmästäni väistyvän hiljakseen. Tunto palasi hitaasti kirien käsivarsiani pitkin aina sormenpäihini asti, jalat tulivat heti perässä ja jälleen kykenin vaivalloisesti hengittämään.

>Edward>, kuulin nyt selkeämmin korvissani ja väistyvän savuverhon takaa alkoi jälleen hahmottua tuttu hirsikatto sänkyni yläpuolella. En tuntenut enää kylmää lainkaan, mutta sen sijaan mieltäni vaivasi uusi tunne; nälkä.

>Edward poikaseni>, ääni kuului nyt aivan viereltäni ja kipu alkoi viimein hellittää huomattavasti. Enää tunsin vain kovaa päänsärkyä, mutta se oli enää pientä siihen, mitä olin hetki sitten vielä kestänyt.

Käänsin varoen päätäni ja erotin vierelläni kalpean miehen kasvot, jotka arvioivat minua epäilevänä. Tajusin hetkessä näkeväni nyt tarkasti ja tunnistin yllätyksekseni torhori Carlislen, joka hymyili aivan uudenlaista hymyä. Epäilin yhä olevani sisällä muistoissani, koska enhän millään olisi oikeasti siellä; kaikkihan oli jo päättynyt. Kipu oli väistynyt, olinhan kuollut ja taivaassa?

>Mitä tunnet>, Carlisle hymyili edelleen ja lastasi useita nyrkkiensä kokoisia jääkimpaleita ympäriltäni sängyn reunalle saaviin> tunnetko kipuja?>

Pudistin päätäni, mutta en uskonut kykeneväni puhumaan ääneen; eihän se ollut aikaisemminkaan onnistunut. Silti kaikki ympärilläni vaikutti oudon aidolta ja käsin kosketeltavalta; ei kai sen tämän kaltaista pitäisi olla?

 >Olet varmasti tolaltasi>, Carlisle hymähti luotettavaan sävyyn, mutta miksi olisin tänne palannut? Eihän tämä ollut onnellinen tapahtuma, ja sitä paitsi muistoni alkoivat vaikuttaa sekasortoisemmilta, kuin mitä todellisuus oli koskaan ollut.

>Tämän täytyy johtua lääkityksestä>, huomasin toteavani ääneen ja tunsin yllätyksekseni kurkun käheyden ja kuivuuden korjaantuneen kuin itsestään. Nielin varmuuden vuoksi useamman kerran uudelleen, mutta kaikki todella tuntui normaalilta; ehkä liiankin normaalilta.

>Kuulostat voivan mainiosti>, Cralisle raapi kamalan äänekkäästi hiusrajaansa, kuin se ei merkitsisi mitään; pelkäsin hänen repivän kynsillään nahkansa auki. Mitä ihmettä hän teki itselleen!

Carlisle lopetti ja säikähti näemnä kauhusta yllättynyttä katsettani. Hänen suunsa vaihtui hymyyn ja olin varmasti kuullut hänen naurahtavan minulle. Hän kiskaisi tuolin sänkyäni lähemmäs raapien jaloillaan puulattiaa äänekkään kirskuvasti; en ymmärtänyt korvieni toimintaa, mutta toivoin lääkärin pystyvän korjaamaan sen. Heti, kun hän oli kertonut, mikä oli kääntänyt maailmantajun hulluuden partaalle.

>Tunnet varmasti aistiesi tarkkuuksien voimistuneen>, kapleakasvoinen Carlisle vaihtoi ystävällisen hymynsä vakavaan  naamioon, joka ei tuntunut täysin istuvan> se kuuluu vain asiaan. Olisin itseasiassa yllättynyt, jos et tuntisi mitään.>

>Kuuluu asiaan>, hänen painottamansa sanat korostuivat ja tunsin vastuuta vaatiakseni selityksiä; outoudellakin olivat rajansa> en ymmärrä. Kuuluvat mihin asiaan?>

>En todellakaan uskonut tämän olleen näin vaikeaa>, hän empi sanojaan harkitusti ja pudisteli samalla päätään listaten uudelleen kasatun muistilistansa> vaativa puoli kuitenkin on jo takanapäin. Olet suorittanut kivuliaimman osan, ainakin uskon niin.>

Mutristin yhä hiestä kosteita kulmiani ja nostin tottuneesti käsivarteni pyyhkäistäkseni kasvojani kämmeneeni. Ensimmäisten sormenpäitteni kosketettua ihoani havahduin uudelleen väkinäistä kylmää, joka valtasi nopeasti yläruumiini. Minustako se johtui?

>Edward>, Carlisle aloitti jo tutusti ja kyyristyi lähemmäksi ammentaen uskottavuutta läsnäolollaan> olet käynyt läpi valtavan muutoksen sisälläsi. Et takuuvarmasti koskaan enää tunne olevasi täysin oma itsesi. Tein tämän äitisi viimeisestä pyynnöstä, Edward. Muuten et enää olisi täällä.>

Kaiken sen hämmästyksen lisäksi tunsin riistävän nälän kurkussani, joka ei lieventynyt. Tarvitsin ruokaa, en kyennyt ajattelemaan muuta; kaikki ympärilläni käski syömään!

 Samalla siinä kärvistellessäni kuulin humisevan äänen korvissani, joka vaati kärsivällisyyttäni; tarvitsisin kaiken suljettua ulos keskittyäkseni siihen täysin. Suljin silmäni tiukasti keskittymisen helpottamiseksi ja kuulinkin aistieni tarkentuneen kylliksi erottaakseni lauseita, jotka tuntuivat kuuluvan huutoina kaukaisuudessa. Olin takuuvarmasti erottanut sanat vampyyri ja ikuisuus, Kuinka yhtä toisiinsa liittämättömät sanat kuuluisivat yhteen, en osannut selventää yksin. Tarvitsin apua.

>Kuka puhui>, kysyin pontevammalla äänellä ja sain ensin vastaukseksi hiljaisuuden, joka pian vaihtui hiljaiseksi hyräilyksi. Tohtori oli siis vaihtanut huonetta huomaamattani; kuinka en ollut sitä huomannut?

>Kukaan muu ei ole lisäksemme läsnä>, Carlisle palasi huoneeseen ja tarjosi sameasta lasipullosta juotavaa> kuulet varmasti vielä omiasi. Otahan tästä, tarvitset nopeasti energiaa.>

Nostatin kankean itseni istualteen ja toivoin kai viimeistään kirkkaan punertavan liemen palauttavan minut unestani. Kumma kyllä, jokainen seuraavakin eleeni tarkensi ympäristöä ja itseäni entisestään. Lisäksi pullossa hölskyvä punainen olettamani viinimarjamehu tuoksui taivaalliselta oudosta tuoksustaan huolimatta, mutta uskoin ilman suurempaa epäröintiä mehun vain käyneen kellarissa soveliasta kauemmin. En antanut sen häiritä itseäni, vaan kallistin pullon suun omalleni ja kulautin ensimmäisenä kunnollisen tilkan juomaa kurkkuuni.

Maku oli täyteläinen ja sammutti samalla nälkääni ensimmäisestä kulauksesta lähtien. Juoman tahmeus ja outo maku kuitenkin jäivät mieltäni askarruttamaan, joten pullon juotuani kutsuin tohtorin takaisin huoneeseen.

>Kiitoksia, Carlisle>, pyyhin vielä huulet kielelläni ja kröhäisin kurkkuni auki> mitä hyvää tämä oli? Voisin juoda vielä toisen pullollisen, jos suot?>

>Toki, poikaseni>, Carlisle hymyili ja laski syliini uuden edellistä suuremman lasipullon> syöt vain niin paljon, kuin tarvitset.>

Korkkasin pullon ja käännyin uudelleen hänen puoleensa> et kertonut mitä se oli?>

>Aivan niin>, tohtori kääntyi vaiti kannoillaan ja keräsi rohkeutta avukseen> älä nyt säikähdä, mutta siinä oli naudan verta.>

Tunsin täyden pullon lipsahtavan käsistäni äkkinäisen shokkini johdosta puulattialle räsähtäen tuhansiksi sirpaleiksi ja paksu punainen veri levittäytyi tasaisesti tahrien yöpöydältä pudonneet äidin pitsinenäliinat.

Hän oli sanonut mitä!?

[Reneè]

3. Uusi Alku


Ensin todella uskoin hänen pilailevan, kunnes todisteet iskettiin pöytään; enkä ollut uskoa vielä silloinkaan. Kuinka niinkin luonnollisesta sai muutettua kaiken niin luonnottomaksi? Eihän siinä edes ollut järkeä?



Useita päiviä pään takomisen ja Carlislen sanomisien läpikäymisen jälkeen aloin totutella uuteen minääni. Missään vaiheessa se ei tuntunut helpolta, vaan kaikki oli aloitettava uudelöeen; aina kävelemisestä ja hengittämisestä lähtien, sillä jälkimmäinen ei todella olisi enää välttämätöntä. Edes sydämen lyöminen ei merkinnyt mitään, sillä kuolematonhan siinä vaiheessa olin; niinkin uskomatonta, kuin se silloin kuulosti.

Muutaman lepopäivän jälkeen aloin olla sinut kaiken minussa itsessäni muuttuneen kanssa. Kaiken edellä mainitun lisäksi jokainen aistini tuntui vielä vahvistuneen entisestään; ennen ihmiselämässäni vaivannut karsastus silmissäni oli muuntautunut aivan toiselle kannalle. Pystyin näkemään avoalueella kilometrin päässä ruohikossa suhahtavia päästäisiä ja ruohon kasvu suorastaan kohisi silmissä. Kaikki se auttoi minua kehittymään vampyyrina ja aloin nuoressa päässäni verrata itseäni ns. supersankareihin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin parempi, kuin kaikki he, jotka olivat vuosien saatossa anastaneet perheeltäni kaikki pienimmätkin hyvyyden lähteet. Kumpa vain äiti ja isä kykenisivät näkemään kaiken sen.

Carlislen avustuksella kykenin löytämään ja oppimaan kaiken tarvittavan elääkseni turvassa vampyyrien lailla. Hän opetti minulle ruumiimme muutokset, jotka sävähdyttäisivät tavallisia ihmisiä ympärillämme. Opin suojaamaan itseäni aurinkoisella säällä, jotta auringon säteet heijastuen kristallinhohtoiseen ihoomme eivät paljastaisi salaisuuttamme. Opettelin käyttämään ylenmaallisia voimiani, jotka takasivat turvani voimallisesti; kykenisin halutessani murskaamaan umpinaisia metallitankoja tarvittaessa. Samalla pystyin kunnolla hamottamaan lajimme ominaisuutena periytyneen nopeuden, joka ei sanansa perusteella osannut kuvastaa todellisuutta; yhdistettyä itseni maan ja ilman voimien kanssa, kykenin ylittämään ruohotasangon silmänräpäyksessä. Carlisle oli todella ylpeä nopeasta kehittymisestäni.

Seuraava mainittava oppi oli metsästys, joka piti rotuamme selviytyneenä. Carlisle ei ollut kuin normaalit vanhoista taruista tutut sukulaisensa; hän ei missään nimessä suvainnut ihmisveren uhraamista ravinnoksi, vaikka siitä saatava ravintomäärä olikin nopein ja kattavin. Sen sijaan hän oli jo vuosikymmenien ajan ravinnut itseään metsäkunnan edustajien annilla, mikä puolestaan ei tarjonnut kyllin paljoa ravintoa täyttääkseen nälän pidemmäksi aikaa. Siitä huolimatta hän oli todennut tavan toimivaksi ja välttyi samalla herättämästä huomiota ihmisvilinässä.

 Metsästys oli aluksi vaativaa; arviointikykyni ei ollut ensin kyllin terävöitynyt suorittaakseni osuuteni ilman kommelluksia, mutta Carlislen opissa ei mennyt aikaakaan, kun jo hallitsin lajin. Lähimetsästämme ei tuolloin sodan jäljiltä suuria petoeläimiä juuri löytynyt, joten tyytyminen oli lähinnä karhuihin ja pieniin petoeläimiin, kuten metsäjäniksiin ja villisikoihin.


Kahden kuukauden vampyyrina harjoittelemisen jälkeen Carlislen oli suljettava vastaanottonsa kaupungilla, sillä hänen 10 vuoden kylässä elämisensä jälkeen meidän oli muutettava toisaalle, jotta iättömyytemme seisahtuminen ei aiheuttaisi vaaroja salaisuudellemme. Carlislen laaja ystäväpiiri Ranskassa piti yhä puoliaan kaltaisinamme ja hänen puheittensa perusteella paikka olisi tarvittavan syrjässä. Uusi tulevaisuuteni näytti vielä suhteellisen hämärältä, mutta luotin hänen valintoihinsa; mitä muutakaan minulla oli?


Ranska oli minulle täysin uusi maailma; myös väli Amerikasta sinne tuntui valtavalta, sillä olihan siinä merikin välissä. Ajatus Carlislelle tutuista vampyyreistä oli lohduttava, sillä yksinhän siinä kuitenkin loppupeleissä oltiin. Elämänmuutos ja uuden paikan kodiksi omaaminen oli osana tuota kaikkea, enkä mitenkään voinut ymmärtää, kuinka Carlisle oli siitä aluksi yksin onnistunut?

Ranskassa sykki tuolloin pikkukaupunki, Brii, aivan Espanjan rajalla; vähäinen asukasmäärä oli luultavasti alussa houkutellut Carlislen ystäviä. Ymmärsin yhteis-summan ja yritin avoin mielin katsoa asiaa uudelta kantilta. Eihän siinä negatiivinen asenne olisi mitään auttanut kuitenkaan.

Briissä jo useamman vuoden asustanut Pearlin perhe kuului Denalin laumaan, joka oli perheenä päivystänyt jo yli 400 vuotta. Perheen pää, Eleazar toivotti meidät ilomielin vastaan saavuttuamme Briihin. Eleazar oli 435 vuotias vanhempi vampyyrimies, jonka ulkomuoto oli hyvin samankaltainen, kuin Carlislellakin. Hänen auringon ensisäteissä kimaltelevat vaaleat hiukset huijuivat vienosti tuulessa ja kirkkaana kultaista vivahdetta korostavat ruskeat silmät kiilsivät ystävällisesti.

>Tervetuloa, Carlisle>, hän kätteli Carlislea> ompa ilo ja kunnia nähdä sinua jälleen!>

>Sinua myös, Eleazar>, Carlisle naurahti ja halasi pitkää vampyyrimiestä ystävällisen rennosti.

Eleazarin takaa asteli pitkin askelin korea pitkä nainen, joka hymyili Carlislelle vitivalkoista hammasrivistöään vilauttaen. Eleazar esitteli hänet vaimokseen, Carmeniksi; hän näytti samaisessa aamuauringon säkeessä kauneimmalta näkemältäni naiselta koskaan ihmiselämässäni. Osasyy saattoi olla vampyyrirodun lisäämä luonnollinen kauneus, mutta hänen virheettömät kasvonsa ja kihartuvat olkapäiltä laskeutuvat tummat hiukset sokaisivat katseeni kauneudellaan yhä uudelleen.

>Ompa mukava tavata, Edward>, he molemmat tervehtivät kunnioittavasti ja hymähtivät yhteen sulautuen. Suoraan sanoen yllätyin heidän suomastaan ystävällisyydestään ja mielenkiinnostaan uusia tulokkaita kohtaan.

>Kuten myös>, vastasin kohteliaasti takaisin ja kättelin heitä molempia pidättäytyen kohtaamasta katsetta Carmenin kanssa.

>Carlisle, muistat varmasti Katen>, Eleazar väistyi kuistilta ja päästi eteensä nuoremman naisen; oletin hänen olevan ottotyttö Carlislen kertoman perusteella> ette olekaan nähneet pitkiin aikoihin.>

>Kuinka voisin unohtaa kaiken tämän>, Carlisle kätteli Kateksi esiteltyä nuorta naista.

Kate ei ollut lähellekään yhtä kaunis ja silmään pistävä, kuin ottoäitinsä. Hänen punaisenaan kimmeltävät silmät olivat toki kauniin omalaatuiset, mutta hänen luisevat kasvot ja hauraat kellertävän ruskeat hiukset eivät totta puhuen olleet hänen edukseen. Luonteeltaan hän tosin vaikutti sydämelliseltä ja toivotti minutkin Carlsilen ohella sydämellisesti tervetulleeksi.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä Eleazar esitteli toisen tyttäristään, Tanyè-Glorian, jota lyhyesti Tanyaksi kutsuttiin.
Hän muita vastoin omasi kauniin pitkän ja osittain kihartuvat kutrit, joita hän seisoskellessaankin korjaili useaan otteeseen.  Tumman ruskeat silmät ja valkea täyteläinen iho kasvoissa  erotti hänet muista perheen naisista Hänen tavastaan tarkastella minua uskoin erottavani muutamia seikkoja, jotka poikkesivat täysin muiden hänen perheensä jäsenten tavoista. Hänen silmänsä ja (uskoakseni) viettelevät eleet vaikuttivat suorastaan imartelevilta. En uskonut muiden jälleen-näkemisen huumassa huomaavan samoja piirteitä ja päätin antaa asian olla.

Myöhemmin Tanya itse tuli luokseni flirttailemaan ja ymmärsin hänen eleistään kiinostuksen merkit. Hienovaraisesti kuitenkin selvitin hänelle kantani; vasta muututtuani heidän kaltaisekseen olin joutunut opettelemaan kaiken uudelleen, enkä ollut ajatellut missään osin sielunkumppanini valintaa. Uskoin hänen ymmärtäneen pointtini, eikä hän enää ottanut asiaa uudelleen pöydälle. Ja tottapuhuen, jos edessäni olisivat olleet sisaret vierekkäin ja tilanteeni olisi ollut eri, olisin luultavasti valinnut hänen sijastaan vaaleamman Katen. En Tanyan kiusaksi, vaan ensitapaamisen perusteella hän tuntui säväyttävän tunnepuoltani enemmän. Jotakuinkin, en ollut heistä kummastakaan mahdollista ystävyyttä enempää kiinostunut.


Carlislen onnistui peitota itselleen kaupungin laidalta vasta remontoitu hirsimaja Groswell-metsän keskeltä aivan Espanjan ja Ranskan rajalta. Paikka vaikutti syrjäiseltä ja kaiken lisäksi Pearl-perheen asumukseksi muokattu vanha karjatila ei ollut kuin 12 mailin päässä. Majan lähistöltä löytyi ensimmäisellä vieraan maan metsästysretkeltämme useita kelvollisia riista-alueita, joilta saavutimme useita saksanhirvilaumoja, jotka ammentaisivat meitä vielä vuosien ajan. Paikka tuntui taivaanomaiselta.

Carlisle onnistui onnekseen pystyttää kaupungille uuden vastaanoton, joka ensimmäisten viikkojen aikana keräsikin useita asiakkaita. Hänen elämänsä jatkui täsmälleen siitä, mihin hän oli sen Solvangissa keskeyttänyt. Oli suuri ilo nähdä hänen ilonsa syttyminen uudelleen kaiken viime aikoina kokemamme jälkeen; hänen positiivinen ja rauhanomainen elämänasenteensa luultavasti olikin se salainen ase, joka esti minua sekoamasta tuolloin täysin.

[Reneè]

4. Esme Anne Evenson



Ensiksi uskoin todella selviytyväni siitä kaikesta ilman suurempia menetyksiä, ehkä he jopa hyväksyisivät minut tasan sellaisena, kuin olin. Sitten äkkiä meitä olikin kahden sijasta kolme, joista hän minun lisäkseni oli vielä täysin untuvikko maailmamme kaikelle pahuudelle.




Esme Anne (tuolloin) Evenson muuntautui kolmanneksi osapuoleksi pientä vampyyriryhmäämme, mikä luovutti Carlislelle jälleen suuren vastuun vastasyntyneestä vampyyrista. Esme oli tuolloin 26 vuotias, aviomiehensä pahoinpitelemä ja lapsensa menettänyt nuori nainen, joka oli koetellut itsehillintäänsä useampaankin otteeseen itsemurhien tahoilla. Lopulta hän oli käynyt turhankin lähellä epäonnekasta toteuttamista ja hypännyt Briin laidalla sijainneen katetun sillan reunalta ja lähes taittanut niskansa 15 metrin pudotuksessa. Kuin ihmeen kaupalla hänet oli kiidätetty White Shinyn keskusklinikalle suoraan Carlislen valvomien silmien alle kuolleeksi luultuna. Carlisle oli havainnut hänen yhä olleen hengissä iskun jäljiltä ja muutti hänet vampyyriksi.

Esme oli yhdeksän kärsimysten täyttävän tunnin jäljiltä herännyt yhä tuskissaan ja hänestä heijastui samalla sekä pelko itsensä puolesta, että syvä onni kaiken häntä piinanneen pahuuden ja kivun loppumisesta. He ilmenivät tutuiksi Carlislen kanssa jo entuudestaan; kävi ilmi, että Esme 16 vuoden iässä oli ahkerasti harrastanut lännenratsastusta syntymäkaupungissaan, Ohion Columbuksessa ja oli katkenneen jalkansa kera nilkuttanut isänsä voimin Carlislen tuolloin paikkakunnalle perustamalle vastaanotolle.

Esmen tarinat hänen lapsuudestaan ja ihmiselämästään sisälsivät sekä turruttavaa raivoa, että sydäntä särkevää kauneutta. Jo ensivaikutelma hänestä oli puhtaan hyväsydäminen ja lämmin, mitä en osannut hänestä kaiken sen itsetuhoaallon ja väkivaltaisen avioliiton sumentaman kiertymän perustalta. Hänen äidillinen vaistonsa oli edelleen vahva, vaikka hän vasta aivan juuri oli menettänyt syntymättömän poikavauvansa. Tunsin vastustamattakin suunnatonta vihaa sitä sydämetöntä ja häntä muutenkin huonosti kohdellutta miestä kohtaan, jota hän ei kuitenkaan meille tahtonut ilmiantaa. Hän halusi aloittaa elämänsä uudelleen uudessa paikassa ja uudella alulla, minkä me yhteisvoimin Carlislen kanssa hänelle toki sallimme.

Esmen ja Carlislen välille alkoi jo ensimmäisten yhteisten viikkojen saatossa kerääntyä satunnaista kipinöintiä, jonka aluksi en olettanut merkitsevän liiemmin tippaakaan. Olin tuolloin havaitsevinani sekä Esmessä, että Carlislessa lämpimämpien tunteiden kerääntymistä, jotka nopeasti koostuivat heidän välilleen lämpimän ymmärtäväiseksi suhteeksi.

Samalla hän alkoi herättää äidillisiä tunteitaan myös minua kohtaan, mutta en ollut vielä tuolloin täysin valmis irtaantuakseni menneisyydestäni. Silti olin kutakuinkin valmis antaakseni hänelle tilaisuuden ja olisin valmis sisältääkseni hänet pieneen yhteisöömme. Huomasin tuolloin hänestä myös joitakin piirteitä, jotka pienissä määrin muistuttivat häntä omasta edesmenneestä äidistäni. Heidän maailmaa silmäilevä katseensa oli sama ja heillä molemmilla oli tuoreimman muistikuvani mukaan pitkät, punertavan ruskeat hiukset, jotka laskeutuivat kauniille kiharoille olkapäiltä alas. Aluksi olin jopa hiukan kismaantunut, sillä ehkä osittain toivoin hänen paikkaavan oman äitini jättämää paikkaa elämässäni.

Esme ja Carlisle alkoivat tuntea toisiansa kohtaan ystävyyttä suurempaa vetoa jo muutaman kuluneen vuoden aikana ja he sinetöivät ensimmäisen sitovan kihlauksensa Rochesterissa, New Yorkissa, minne muutimme vuoden 1923 vuoden alkupuolella. Siihen aikaan Rochesteriin pääsy ei ollut lastenleikkiä villitsevän karanteenin takia; siispä meidän oli kerättävä kaikki voitavamme ja ansaita kunnioittava maineemme kouluarvosanoin ja työansioin. Carlisle pystytti jälleen kerran oman yksityisen vastaanottonsa kaupungin laidalle, Esme kouluttautui kaupungin pikakurssilla floristiksi sisustusliikkeeseen ja minä hakeuduin ensimmäisten joukossa Chesterin vasta valmistuneeseen lukioon.

[Reneè]

5. Rosalie Lilly Hale



Jälleen uusi maailma ja uusi kaipuu menneeseen. Aikaisemmin elämässäni kulkenut kiertokulku ei enää tuntunut tempaavan mukaansa. Olisin voinut vain sormen napsautuksella lopettaa sen kaiken; samoin tein.




Vuosi 1928 toi mukanaan New Yorkiin uudet tuulet kaikkien jo vanhentuneiden paholaisvainojen tilalle ja kaupungin ilmapiiri tuntui minulle ja perheelleni jo paljon suotuisammalta.

Tuohon aikaan lukio kesti pitkät viisi vuotta ja olin juuri läpäissyt ensimmäisen käyntini välttelevin arvosanoin. Olin päättänyt kohentaa kielitaitoani tulevaisuutta varten, sillä sekä englanti, että oikeaoppinen ranska olivat molemmat arvostettuja ominaisuuksia. Samoihin aikoihin omistauduin ensimmäistä kertaa myös musikaalisuuteen; pianon soiton muodossa.

Ajauduin muutamaa vuotta myöhemmin Rochesterin arvostettuun konserttoateljeeseen klassisen pianonsoiton tunneille, joiden perusteilla saisin tulevaisuudessa korkeammat arvot seuraavaa koulutusta tavoitellessani.


Vuoden 1930 alkusyksy kuljetti tuulessaan jälleen uuden tulokkaan laumaamme; muistan olleeni tuolloin vahvasti muutosta vastaan. Myöhemmin sitä vahvasti kaduttuani.


Rosalie Lillian Hale olin kaupungin arvostetuimman pankkiirin, sir. Jonathan James Halen tytär, joka korealla ulkonäöllään ja jääkylmällä luonteellaan oli kerännyt itselleen diivaprinsessan maineen. Hän oli lupautunut ranskalaispohatan vanhimman pojan, Royce King II:n vaimoksi ja kuuleman mukaan heidän kihlautumisensa oli jo sinetöity tulevan kesän suurhäiden toivossa.

Upporikas isä oli hemmotellut pienen prinsessansa piloille ja uhka-alttiiksi maailman vaaroille. Satunnaisesti poukkoileva rahakurssi teki kuitenkin äkkinäisesti uhmakkaan laskumuutoksen suhdanteisiin juuri tuona syksynä ja Halen pankkikurssit vetivät perheen varat konkurssiin.

Tuo valitettava muutos tilastoihin vaikutti myös Kingin valtaan ja Roycen itsetunto lopahti romahdusasteelle. Carlislen vastaanotolla tiuhaan vaihtuneiden juorujen perusteella saattoi käsittää Roycen retkahtaneen kansan pettymykseksi alkoholismiin. Kansan luottamus paremmistoon alkoi olla menetetty tapaus.


Tuona synkkänä syysiltana Carlisle oli lopettamaisillaan vastaanottoa yöksi ja kotiinpaluumatkallaan lähiökirkon editse hän löysi kauhukseen kadulta puolikuolleena riutuvan Rosalien, joka kärsi elämän ja kuoleman rajamailla. Carlisle tutki nopeasti Rosen ruhjeet ja totesi hänet sekä hakatuksi, että raiskatuksi; pahoinpidellyksi monella tapaa. Carlisle toi vaalean, nuoren naisen ruhjon majallemme ja muutti hänet osaksi perhettämme.

Rosalien muutos oli hänelle ruumiillisesti rankempi, kuin mitä se oli minulle ja Esmelle ollut yhteensä. Muutospureman jälkeen hän makasi kolme kokonaista päivää tiedottomassa tilassa, kunnes lopullisesti heräsi hätkähtäen todellisuuteen.

Rosen ylpeä persoona ei ollut muutoksen aikana muuttunut miksikään ja ensi töikseen hän alkoi puuskissaan tiuskia meille muille hänen puolestaan tehdyistä päätöksistä. Hän oli myös vahvasti vastaan Carlislen luomaa eläinten uhraamista ravinnoksi ihmisten sijaan. Rosalielta vei viikon päivät ymmärtää Carlislen hänen pieneen sievään päähänsä pakottamat uudistukset; hänen itsepäinen luonteensa ei tahtonut millään antaa periksi.

Koottuaan tuon viikon aikana itsensä ja pinttyneet ajatuksensa; hän tarvitsi aikaa itselleen, jotta saisi kostettua sekä sulhaselleen, että Roycen humalassa häntä pahoinpiteleville ystävilleen. Carlislen toivomat anteeksiantopyynnöt eivät hänen mieltään muuttaneet, mutta Rose lupasi kunnioittaa hänen tahtoaan ihmisen veren nauttimattomuudesta.


Ensitöikseen hän etsi käsiinsä Charles Inrichtonin ja Claudius McTrottin, jotka olivat häntä pahoinpidelleet, ja säikäytti heidät kaupungin laidalla sijaitsevaan sysimetsään, joka oli kaupunkilaisten keskuudesta tunnettu leudoista ja monipuolisista metsästysmahdollisuuksista.

Rosalien pimeässä kiiluvat punaiset silmät ja hänen vitivalkeana kauneutta uhkuva julmuus ajoi heidät Rosen johdosta yhä syvemmälle metsään; suoraan syrjän suuhun. Rosalie syrjäytti suutuspäissään Charlesin lähes kilometrin korkeudesta jyrkänteeltä alas suoraan sorakivikkoon ja Claudiuksen hän ajoi paikallisten metsästys-seurueitten maille ja kidutti hänet kuoliaaksi useiden valmiuteen kivitettyjen karhunrautojen avustuksella.

Tämän jälkeen hän metsästi kostonhimoisena käsiinsä Roycen, joka oli isänsä tavoin aikeissa poistua maasta kansanpetosten vuoksi. Rosalie kuitenkin ennätti hänet ajoissa ja johdatti hänet samaiseen metsään, kuin hänen ystävänsäkin. Metsässä jo vuosia virunut pahuudestaan tunnettu Irlannin-susilauma sai tehtäväkseen kiduttaa Rosalien puolesta Roycen hitaasti kuoliaaksi. Rosalien saatua kostonsa hän palasi perheemme pariin ja alkoi sopeutua yhteisiin tarkoituksiin, kuitenkin jokseenkin vastahakoisesti.

Hänen ylpeä luonteensa koki myös kovan kolahduksen, sillä hän pääsääntöisesti oletti, että minä muiden mukana automaattisesti lankeaisin hänen lumoavan kauneutensa lumoihin ja alkaisin lemmiskellen kilpailla hänen auttamattomasta huomiostaan.

Hänen omalletunnolleen oli kuitenkin kovin vaikea ymmärtää, että vaikka hän oli monin tavoin viehättävä ja hänen ylpeä juhlavuutensa oli jokseenkin säädyllisissä määrin hieman seksikästäkin; en kuitenkaan tuntenut häneen sen suurempaa vetoa. Hänen persoonassaan yksinkertaisesti olisi ollut aivan liian paljon sulatettavaa.

Hänen tuomansa lisä perheeseemme alkoi käydä minulle henkisesti liian raskaasti ja koin väkinäisesti tarvitsevani täysin omaa aikaa. Siispä lähdin sekä Carlislen, että Esmen estelevistä pyynnöistä huolimatta ensimmäistä kertaa elämässäni itsenäisesti takaisin kotiseuduilleni, Italiaan. Toivoin sieltä löytäväni kaipaamiani vastauksia, joiden apu oli minulle elämää edellyttävää. Siispä annoin itselleni ja muistoilleni rakastamiani tunteita uhkuvan vallan.

[Reneè]

6. Epäilys



Palaa kotiin, poikani. Tänne sinä kuulut, täältä olet lähtöisin. Kaunis, kuin sula pronssi olet kasvaman ja nyt tieltäsi erkanet. Palaa kotiin, poika; tänne sinä kuulut.



Varhaisimpaan kotikaupunkiin palattuani olin häkeltynyt, sillä näin kaikkialla ympärilläni tapahtumien muistovirtaa vuosien takaa. Kuin Solvang olisi yhä kukoistanut entisaikojen lailla.

Oikealla edessäni avartui kirkkaana isovanhempieni maatalon laakakivikuistin rakentaminen jo kauan ennen syntymääni; isäkin oli vasta alle kouluikäinen. Antonia ja Eduardo nuorempi paistattelivat päivää paahtavassa auringossa ja asettelivat sororeunaisia laakakiviä toinen toisensa viereen symmetriseksi asetelmaksi vasta valetun sementtikerroksen pinnalle. Pieni Edward ojenteli heille varoen laakakivipalasia matalasta kipsivadista ja yritti pienien käsiensä kanssa pysyä heidän tahdissaan.

Räpsäytin auringon kuivattamia silmiäni ja muisto vaihtui todellisuuteen, jossa isovanhempieni puutalon perustukset olivat jo nousseet uudelleen. Kreikkalaistyyppisen omakotitalon ystävällisen oloinen emäntä asteli laattakivipolkua pitkin ja pyyhki kasteluvedestä kostuneita käsiä vyötäisillään keinuvaan esiliinaan. Hän tuntui kyllin todelliselta hymyilläkseen ja puhutellakseen minua ääneen.

>Hei muukalainen>, hän lausahti heleän kirkkaalla äänellä ja oli jo tarjoamassa kuivattua kättään, kunnes noin kuuden vuoden ikäinen pikkupoika kipaisi polkua pitkin samalla puhutellen häntä äidiksi. En mitenkään odottanut häntä nuoren ulkonäkönsä puolesta jo lapsen saaneeksi.

>Olen Georgina>, hän vangitsi pojan hellään syleilyynsä ja tiiraili minua edelleen ystävällisesti suoraan tummiin silmiini> Georgina Masen.>

Hätkähdin äkillisesti ja uskoin kuulleeni väärin; Masenko hän todella sanoi? Eihän se voinut olla, sillä eihän minulla enää tiedettävästi pitäisi olla sukulaisia missään.

>Oletpa hiljainen>, nainen hymähti punastuen> oletko läpikulkumatkalla?>

>Kyllä vain, rouva>, vastasin napakasti ja nyökkäsin> tässä vain vanhoja muistoja verestellessä.>

>Ihanko totta>, Georgina hymyili ja viittoi ohitse kulkevalle latinomiehelle tervehdykseksi> Antonio, tulehan tänne!>

Nuoren miehen polkaistua itsensä arvokkaan varmoin askelin Georginan viereen, vasta ilmennyt mysteeri selvisi; yllätyksekseni. Antonioksi esitelty mies oli kuin valokopio isästäni; heissä oli selvästi useita yhtäläisyyksiä ulkonäöllisesti, mutta olin silti ymmälläni.

>Antonio Masen>, hän tarttui kylmään käteeni ennen, kuin ehdin estellä ja hän tuntui muiden ohella hätkähtäneen sen viileyttä.

>Edward>, hymähdin itsekin ällistyneenä ja katselin heitä perheenä silmästä silmään> mukava tutustua.>

>Olet todella tutun näköinen, Edward>, Antonio rykäisi ja ystävällinen pilke silmäkulmassaan mietiskeli ääneti.

>Olen asunut täällä viimeksi kolmen vanhana>, huokaisin haihduttaen muurivallin väliltämme>, ihastelin vain kaunista kotianne.>

>Kiitos>, Georgina naurahti ja kääntyi edestäni paljastaen etuterassin leikekukin koristellut tukipylväät>, perimme piha-alueen Antonion vanhemmilta ja olemme siitä asti suunnitelleet tätä.>

Päässäni pyörineet ajatukset alkoivat kasautua yhdeksi, mutta vielä usea kohta jäi uupumaan: Antonioko olisi serkkuni?

>Taisit mainita verestelleesi muistoja>, Georgina palautti minut jälleen todellisuuteen> tunnetko jonkun täällä Solvangissa?>

>Joskus kauan sitten>, keinautin päätäni nyökkäykseksi>, en enää vuosiin.>

Heidän siinä seisoskellessaan äkkiä tajusin, että kaikki se, mitä olin koskaan kuvitellut, koskaan haaveillut; ei löytyisi koskaan täältä. Nämä ihmiset ehkä olivat minulle läheistä sukua, mutten koskaan voisi olla heidän kanssaan yhtä perhettä.
Minun oli palattava kotiin; oikeaan kotiini. He tuntisivat minut paremmin, kuin enää kukaan, ja osasin nyt arvostaa heidän periaatteitaan. Enää ainoa huolenaiheeni oli heidän suvaitsevaisuutensa ensin lähtöäni ja yhtä arvaamatonta paluutani kohtaan.


Heillä ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään minua vastaan, sillä olin viimein löytänyt elämälleni tarkoituksen. Antonio ja Georgina olivat avanneet sokeudesta umpeutuneet silmäni; Carlislen ja Esmen tavoin myös minäkin vielä löytäisin itselleni syyn elämiseen. Ja sitä odotellessa; minulla oli ensin rutkasti aikaa paljastaa tutkimattomat salaisuudet sisältäni.

[Reneè]

7. Emmet, Voiman Poika



Uudet silmäni tuntuivat kantavan monia katseita kauemmas, kuin ne sameat, joilla ennen maailmaa tutkailin. Maailman kauneus oli aiemmin asia, jonka olemassaoloon ei ennen tuntunut olevan mahdollisuuksia. Nyt minulla sentään oli hamaa toivo siihen.




Vasta palattua jälleen lauman jäseneksi; oli meidän Rosalien kostojälkien paljastumisen pelossa muutettava jälleen. Sillä kertaa Tennesseen laitakaupunkiin, Galtingburgiin, mistä meille aukeni upeat mahdollisuudet (rodullemme eduksi) asettua vuoristoon. Eleonor-vuoristo oli vuosien saatossa useiden kivivyöryjen päätteeksi muodostanut suojiinsa tasanteita, joiden ylle oli aikoinaan asettunut asumaan alkuperäiskantainen pariskunta. Aviomiehensä kuoltua rouva oli myynyt talon pilkkahintaan Carlislelle ja olimme perheenä enemmän kuin tyytyväisiä.

Vuoristo tarjosi meille aivan uudet mahdollisuudet metsästyksen kannalta ja vaihdoimme jo nihkeiksi käyneet kaniinit ja metsäkauriit suurempiin riistaeläimiin, kuten sinikarhuihin ja vuoripuumiin; lauma kun oli kohtalokkaasti asettunut asumaan aivan tonttimme laidalle.

Rosalielle ensimmäisten vuosien aikana metsästys oli raastavampaa, sillä hän muisti yhä inhimillisyytensä syvemmin, kuin me muut. Hänen oli käytävä metsästysretkillään vuoren toisella puolella, missä laidunsivat lukuisat vuorikauriit ja metsäjänikset.

Eräällä metsästysreissullaan hän kuitenkin viipyi odotettua kauemmin ja Esme alkoi olla hänestä huolissaan. Useiden tuntien jälkeen hän kuitenkin palasi hädissään; kantaen sylissään nuoren miehen raatoa, jonka oli omien sanojensa mukaan kertonut löytäneensä vanhan metsästysmajan liepeiltä.

Nuori kaveri oli patikointiretkellään kimpaantunut ystävilleen ja heille opetukseksi jättänyt kokemattomat oman onnensa nojaan. Syksyinen kesäviima oli kuitenkin yllättänyt hänet ja hän oli elätellyt löytämänsä luolan tuoman hänelle tarvittavaa suojaa. Kaksimetrinen harmaakarhu oli kuitenkin puolustanut pentujaan ja itseään raadellen tunkeilijaa, kunnes Rosalie oli melun avulla eksynyt paikalle ja pelastanut kiperästi hänen henkensä.

Herättyään muutoksen jälkeen poika otti vampyyriksi muuttumisen läyhästi ja tyttöjen varovaisista selvennyksistä huolimatta; hän oli tyytyväinen. Hän esitteli itsensä avoimesti Emmet McCartyksi ja oli asunut taloltamme vain muutaman mailin päässä. Emmetin luonne vaikutti jo heti tuolloin vakaalta ja vitsikkäältä. Muutoksen aikana herkistyneet aistit kolahtivat myös häneen, sillä eriskummallisten kykyjen sijaan hänelle kehittyivät, joita meidän tuli alussa varoa pitkän aikaa.

Emmetille teki myös vaikeaa pysyä ja mukautua Carlislen dieettiin; hän maistoi ensimmäisten kuukausiensa aikana useamman kerran ihmisen verta, mistä seurasi onneksi vain muutama Carlislea epämiellyttänyt keskusteluntynkä.

Rosalie tuntui jo hyvin alussa kiintyneen Emmetin räiskyvään persoonaan ja rehenteleviin voimaleikkeihin. Ihastuminen, joka muutaman kuukauden tutustumisen jälkeen kehittyi rakkaudeksi. He menivät ensimmäisen kerran kihloihin 1963 alkuvuodesta ja matkustivat Meksikoon mennäkseen naimisiin kahden kesken. Heidän maailman ympäri kestänyt häämatkansa viivästyi kolmeksi kuukaudeksi ja he palasivat takaisin perheemme pariin Emmetin raikuvien rehentelyjen kera.

Meidän veljeytemme alkoi Emmetin kanssa rehottaa vasta heidän paluunsa jälkeen, sillä hän tuntui vihdoin saaneen Rosalien lisäksi muuta ajateltavaa. Velipuolena hän oli yllätyksekseni huolehtiva ja rehellinen, mikä taas muutti alkukantaisen käsitykseni hänestä täysin.



Perheemme tuntui täydelliseltä juuri niin; vanhemmat ja sisarukset olivat kaikki se, mistä olin aikaisemmin koskaan osannut uneksiakaan. Ja vielä enemmän.

[Reneè]

8. Himo



Salaisuutemme oli turvattu, toistaiseksi. Ensi kerralla emme saisi pitää asioita yhtä itsestäänselvyytenä. Mikään yhteisössämme ei ollut enää täysin vaaratonta.




Tunsin itseni kylmän talven jälkeen aivan eri vampyyriksi; huomasin ilmaston vaihdon ja päivitetyn ruokavalion tehneen myös muille perheenjäsenilleni ihmeitä. Kaikki se aikaisempi tiedottomuus ja sisälleni kertynyt viha oli vaihtunut kevyempään olomuotoon; rauhan omaan.

Ilmoittauduimme Rosalien ja Emmetin kanssa kaupungille Kingstonen lukioon 1934 syykaudelle ja keräsimme epämääräistä mainetta jo ensimmäisien viikkojen aikana, sillä Carlislen avaama vastaanotto oli tuolloin kaupungin ainut ja jokainen tunsi pian meidät hänen kauttaan. Ulkoinen eroavuutemme ja tiukan kylmät katseemme avittivat oman rauhamme kasaamisessa; epäluuloiset katseet säilyivät silti tuosta huolimatta.

Myöhemmin samana syksynä korviimme kiiri useiden yhteyksien kautta huhu, että Galtingburgia kohti oli lähestymässä tuntematon, lainkaan laumaan kuulumaton vampyyrikaksikko. Carlisle otti huhun äärimmäisen vakavasti, sillä hänen ihmisaikaisen taustansa vartuttamana vampyyriksi muuttaminen ei ollut kovin suotavaa kokemattomille vampyyreille ja varsinkaan väärien aikeiden perustamana. Denalin vampyyrit (Eleazar, Carmen, Tanya ja Kate) osasivat kuitenkin kertoa meille voimakkain faktoin, että kaksikon saapumisesta ei tulisi olettaa huonoja enteitä; he tulisivat kiistattomin aikein. Takuuvarmasti.


Kaksi kokonaista viikkoa tämän tiedon saatuamme Carlisle ei tullut illalla terveyskeskukselta yksin kotiin, eikä hänen ajatuksistaan pilkistänyt pienintäkään epävarmuutta. Hänen mukanaan saapui kaksi nuorta vampyyriä, jotka olivat vasta toisiinsakin tutustuttuaan saapuneet aina Philadelphiasta asti.

>Alice ja Jasper>, Carlisle ohjasi tulokkaita syvemmälle auringon kajastamaan oleskeluhuoneeseemme ja puhui lähes kuiskaten>, tässä on perheeni. Kaunis vaimoni Esme, adoptiotyttäreni Rosalie, sekä hänen puolisonsa Emmet. Ja ensimmäinen adoptiopoikani, Edward.>

Jokainen meistä nyökkäsi kohteliaasti, mutta kuulin selkeästi Carlislea lukuun ottamatta jokaisen ajatuksista sekasortoisia ennakkomielipiteitä kummastakin uudesta laumamme jäsenestä.

Esmen ajatukset kasaantuivat suurimmille osin perheemme turvallisuuden perustuksille, mutta samalla hän myös luotti vahvasti Carlislen arviointikykyyn. Rosalie puolestaan käsitteli pienessä pääkopassaan useita jopa minun korvilleni karheita asioita ja nimittelytapoja; hän otti erityisesti Alicen vastaan todella suurin ennakkoluuloin ja oli ehdottomasti valmis puolustamaan tarpeen vaatiessa omaa asemaansa perheessämme. Emmetin aatteet kääntyivät nopeasti kalpeasta Jasperista Aliceen, josta hän löysi paljon säädyttömiä vitsejä ja ivariimejä, joista kumpikaan ottovanhemmistamme eivät varmasti pitäisi. Muistan polkaisseeni häntä kipeästi sääriluuhun herätteeksi, sillä hän inhosi päänsä sisälle tunkeutumista.

Sekä Alicen, että Jasperin ajatuksista pystyi kummistakin kertomaan pilkulleen, mitkä heidän menneisyytensä ja motiivinsa perheeseemme liittymiseen olivat .Jasper oli kasvonpiirteiltään hyvin kalpea jopa vampyyriksi ja hänen kellertävän kultaiset silmänsä sädehtivät tahdotonta pelkoa. Hän oli ruumiinrakenteeltaan hoikka, mutta olin jo Emmetinkin kanssa todennut, ettei pelkkä näkemä kertonut kaikkea. Jasper oli syntynyt Texasissa luvun 1940 puolivälillä ja palveli sisällissodassa liki kolme vuotta, kunnes hänet muutettiin väärin perustein vampyyriksi. Jasperin menneisyys oli kirjava ja 17 vuotiaan kehosta ei olisi millään voinut kylmiltään arvuutella hänen ikäänsä. Epäilemättä hänelle muuttumisen myötä periytynyt kyky liittyi toisten mielten manipuloimiseen, sillä hän varoen koetti sitä myös minuun.

Alice puolestaan oli vielä Jasperia nuorempi ja hänen menneisyydestään ei juurikaan näkynyt merkkejä; muistinmenetys oli varmasti osasyynä asiaan. Hän oli kuitenkin vastikään selvittänyt hämäriä taustojaan ja oli valmis kertomaan niistä vielä avoimemmin. Siinä lukemani mukaan hänet oli 14 vuoden iässä sullottu mielisairaalaan Biloxissa, Missisipissä, jonne hän oli joutunut nähdessään asioita. Ne tuntuivat hänen mukaansa koostuneen enimmillään tulevista tapahtumista ja useista selittämättömistäkin välähdyksistä.

Hän oli selvittänyt löytyneen hautakivensä kautta koko nimensä ja päivämäärän, jonka mukaan hän oli kuollut jo viisi vuotta sitten. Hän oli erittäin pettynyt perheensä petoksen jäljiltä ja oli jättänyt kotikaupunkinsa radikaalisti taakseen ja tutustunut Jasperiin Philadelphiassa näkemiensä ennenäkyjen perusteella. He olivat tunteneet toisensa jo useamman vuoden ja olivat lupautuneet toisilleen ikuisen sitoutumisen myötä. He olivat siinä kaikessa arvoituksellisuudessaan mitättömistä eroista huolimatta aivan, kuten me. Carlisle salli heidän liittymisensä laumaamme; perheeseemme.

Perheemme oli saanut viimeiset lisäyksensä ja seuraavat, lukuisat ja taas lukuisat antoisat vuodet kierrettyämme maailmaa; ajauduimme viimein Washingtonin pikkukaupunkiin, Forksiin, missä asetuimme nopeasti taloksi Pearlien vasta jättämään asuntoon. Stenford High otti minut ja sisarukseni syksyn tullen ystävällisesti vastaan, vaikka kaikki olikin edellisiltä kerroilta tuttua.


Sitten, tuona aivan tuiki tavallisen tuntuisena aamuna tunsin outoa sykettä rinnassani; kuin sydämetön rintani olisi jytissyt hermostuneena. Muistan aamupirteän Alicen kolauttaneen sitä terävällä nyrkillään ja tokaisseen> Edward se vain yhä jännittää viikon ensimmäistä maanantaina.>

Silloin se vielä tuntui hupaisalta, mutta vahva tunteeni kasvoi yhä läpikäytyäni ensimmäiset fysiikan ja algebran luennot kestettyäni. Sitten nousimme sisarusteni kanssa ulkona ylös kuluneet nurmiportaat, kuten jo monta viikkoa ennenkin ja sitten äkkiä tunsin sen. Sen hajun, niin huumaava: melkein kuin se yrittäisi riistää hermoni solmuille ja työntää sen kurkustani alas.

Tuoksu suorastaan huumasi jokaisen kuolleen soluni ja sai karhean himon tunteen nousemaan huulilleni; se ei jättänyt minua rauhaan. Taistelin hillitäkseni itseäni, sillä kukaan seurueestani ei tuntenut samaa vetoa. Minun oli pidäteltävä himoa, minun oli pakko!

Nousin heidän mukanaan nurmitasanteelle ja kurtistin kurkkuani puristaakseni aistini umpeen; säilyttääkseni rauhan sisimmässäni. Sitten kevyt lasiovi aukeni Emmetin heilauttavan käden voimasta ja valtavan ihana tunneryöppy huumasi minut täysin; silti jostain sain kerättyä voimia itseni kasaamiseen ja keskityin silmäilemään eteeni.



Katseeni jälleen avartuneen näin sinut; sinä aivan kuin erotuit kirkkaalla hohdollasi muista. He kaikki muut hukkuivat varjoosi, en enää nähnyt ketään muuta. Sinä vedit minua puoleesi, suorastaan kiskoit ja repien raatelit minua kynsilläsi; vaadit hohteesta sokaistuvilla kasvoillasi minua tulemaan. Sinä käskit. Sinä kirosit; TULE TÄNNE!!

[Reneè]

9. Leijona ja Lammas



Sinä.. Sinä olit se. Kuin kaikki tähdet taivaalta puristettuna yhteen; istutettu verenpunasydäminen lilja rintataskussani. Nämä sanat, mikään tästä ei osaa korvata niitä kyyneleitä, jotka niin haluaisin luovuttaa puolestasi onnesta: mikään ei kerro kylliksi.




Minun teki samalla järkkymättömän pahaa olla lähelläsi, ja toisaalta taas en halunnut lähteä. Ymmärrät kai, minun oli pakko. Sinä et olisi selvinnyt siitä ikinä hengissä, jos olisin tehnyt, kuten tunteeni tahtoivat. Olisin tietenkin halunnut olla alituiseen vierelläsi ja kertoa, kuinka paljon sinun suonissasi sykyttävä elinvoima veti minua puoleensa. Sen kertominen ei olisi ollut vaikeaa; liiankin helppoa, sillä sinun inhimillisyytesi ei olisi romahduksitta kestänyt sitä.

Olisit takuuvarmasti rynnännyt ulos ruokalasta ja menettänyt järkesi täysin; olisit hypännyt ensimmäiseen Phoenixiin suuntaavaan lentokoneeseen ja luultavasti kokenut saman kohtalon, kuin Alicekin aikanaan. Sinä tarvitsit vielä aikaa, enkä minäkään ollut lainkaan valmistautunut siihen; annoin sinulle aikaa.

Lähdin veljieni ja sisarieni kanssa kaukovuorille viikon päiviksi; ensisijaisesti tahkomaan päätäni seinään kerätäkseni tarpeeksi rohkeutta sinun varallesi, mutta minun oli myös valmistauduttava tapaamiseesi muin keinoin. Minun oli varmistettava, että olin ravinnut itseni niin harmittomaksi, kuin suinkin pystyin.

Minun oli pakko kertoa heille; jonkun oli pakko tietää, jotta en olisi yksin. Ja he ymmärsivätkin, loppujen lopuksi. Sinun arvoituksesi oli vampyyriällilleni kuitenkin yhä aivan liikaa, eivätkä seitsemän päivää riittäneet kuin riipaisemaan pintaa. Minun oli lähestyttävä sinua niillä eväillä, jotka minulla oli


Rosalie kyyditsi minut ja Emmetin Carlislen maasturilla Stenford High:n parkkipaikalle, joka oli jyskesateesta huolimatta täynnä opiskelijoiden autonromuja. Myös sinun pinttyneesti ruosteen syömä Chevysi oli uloimmalla rivistöllä ja suuret vesipisarat kuuluivat ropisevan avolavasi metallitasoihin. Sietäisit päästää jo sen vanhan romun ansiokkaalle eläkkeelle; ehkä vielä auttaisin sinua siinä.


Istahdin jo muutamia minuutteja ennen muiden oppilaiden saapumista omalle ikkunapaikalleni paririvistöjen oikealle reunalle toiseen riviin ja rassasin peukaloitani hermostuneena. Alice ja Jasper olivat koulun eteläsiivessä varhaismytologian aamupäiväluennolla ja Rosalie Emmetin seurana pitkän matematiikan kellariluokassa suoraan alapuolellani. Silti heidän läsnäolonsa ei tuntunut seinien läpi, odotin sinua yksin.

Sitten kuulin sen liiankin tutun hölötyksen, joka kuului joka aamu samaan aikaan, aina biologian luokan edustalta. Mike Newton oli jälleen keksinyt uuden iskulauseen päästäkseen muiden luokkatovereittensa jäljessä luokkaan. Kuulin hänen juttelevan sinulle, säästä? Ehkä olin todella aliarvioinut hänen asiattomuutensa, sillä tuohan nyt oli jo älytöntä; ei sinänsä kuitenkaan täysin uutta häneltä. Sinä kuuluit vastaavan vaivattoman tylsästi ja hymähdin hiljaa mielessäni, sillä olit juuri torjunut hänen mielessään heränneet jatkokysymykset. Sinussa oli ainesta; omaksi onneksesi.

Suuri röykkiö pöllämystyneitä ja läpimärkiä oppilaita sulloutui sisälle luokkaan kapeasta luokan ovesta; myös biologian maisterimme, Johan McCellen pudisteli suurimmat vesinorot hiuksistaan ja siirtyi istuutumaan luokan eteen. Miken hölötys voimistui yhä ja lopulta sinä astuit hänen perässään sisälle pieneen ruutuikkunoin valaisemaan luokkahuoneeseen; pudistelit nahkapusakkasi nihkeämmäksi ja pujotit sen naulakkoon.

Kannoillaan kääntyessäsi näit minut ja astelit epävarmoin askelin istuutuaksesi viereeni luokan ainoalle tyhjälle paikalle. Valmistauduttuani viettelevään tuoksuusi pystyin jo paremmin sulkemaan sitä pois hengitysteitteni läheisyydeltä. Et uskaltanut katsoa minuun suoraan, vaan vilkuilit ensin salaa tummien otsakiharoittesi takaa; kauniin ruskeat silmäsi kuitenkin tarkkailivat minua ahkerasti. Hengitit syvään ja saatoin aistia pelon vivahteet ympäriltäsi; en ajatuksistasi, ne olivat minulle kuin tyhjä paperiarkki. Ei mitään.

Nojauduin puutuolissani lähemmäs sinua ja nielaisin vielä tuoksunrippeesi kurkustani alas häiritsemästä. Käännyit ujosti puoleeni ja uskalsit nyt jo katsoa nopeasti kasvojani; ei sinun tarvinnut pelätä.

>Hei>, aloitin ensin varoen ja odotin huomiosi kiinnittymistä ennen kuin jatkoin rauhoitellen ääntäni> emme ole varmaankaan tavanneet. Olen Edward, Edward Cullen.>

>Bella>, sinä vastasit jo rohkeammin ja pujotit hiussuortuvasi korvasi taakse jälleen vapauttaen lumoavaa tuoksuasi hieman> Bella Swan.>

>Hauska tutustua, Bella>, hymyilin, mutta varoin tarjoamasta kättäni tervehdykseksi.

Sinä hymyilit ensin vaisusti ja aivan kohta jo paljon rohkeammin. Nimesi oli lumoava.. Bella; Isabella, Swan. Kauneutesi oli sanoin kuvaamaton; kauniin ruskan kastanjaiset silmäsi, kalvakka ihosi ja suklaanruskeat hiuksesi. Sinä olit erityinen; et mitään verrattuna muihin koulun tyttöihin. Sinussa oli sielu, joka eli ja halaji toivoa. Ja minä voisin antaa sinulle sen.


Tunsin tuona päivänä jotain, Bella. Rinnassani sykki jokin; ei sydän, eikä omatuntoni, vaan se paikka, jonka olin sinulle varannut. Sinä olit nyt siinä ja pystyisit täyttämään sen paikan, jos vain sydämesi sitä haluaa.

Minä olen aina sinun, Isabella rakkaani. Lupaan sinulle vaikka taivaan ja tähdet taivaalta, jos tarvitset valoa näkemiseen. Kasvatan sinulle tammen vierellesi, jos koskaan tarvitset tukea. Ja minä lupaan luovuttaa sinulle perusteluitta kuolemattomuuteni, jos se on ainoa tapa pelastaa henkesi. Tarvitsen sinua, Isabella Marie Cullen. Rakastan sinua.



Edward Anthony Cullen


Forks, 31.12.2009




Loppu