Title: Vierekkäiset paikat taivaasta
Author: Guadalupe
Rating: lievä K16
Fandom: Harry Potter
Disclaimer: Potter-universe and all Potter-characters are property of Joanne Rowling. I don’t own anything. This is purely fan-made text. Song belongs to Stella, I do not own it.
Genre: romance, angst, eräänlainen hurt/comfort
Pairing: Sirius/Remus (James/Lily)
Warnings: hahmokuolemia.
Summary: Kumpikaan ei puhunut mitään, mutta suudelmat alkoivat jo maistua lopun odotukselta ja kosketus tuntui siltä, kuin seinäkellon hiljainen tikitys olisi laskenut heille viimeisiä tunteja.
A/N: Tämä idea on pyörinyt mielessäni jo pitkään, viimein sain sen taivutettua paperille haluamallani tavalla ja tämä on mielestäni parhaita surullisia tekstejäni. Kuultuani tämän Stellan kappaleen tiesin, että minun täytyy kirjoittaa tämä fic.
On niin peloissaan
silmät auki oottaa unta vaan
saapumaan.
Siriusta riipi nähdä paras ystävänsä sellaisena. Remus väisti hänen katsettaan ja käänsi selkänsä jääden tuijottamaan ikkunasta ulos. Edellisenä iltana ollut täysikuu oli ollut pahin aikoihin, eikä Remus ollut koskaan halunnut, että Sirius näki hänet sellaisena. Ihmissusi halusi nuolla haavansa yksin, niin hän oli aina tehnyt. Remus vapisi tuskasta, kylmästä ja pelosta, eikä katsonut huoneen varjoissa tuijottavaa Siriusta. Heidän yhteinen asuntonsa ei ollut niitä kaikkein hohdokkaimpia, mutta he tulivat hyvin toimeen sen hiukan nuhjuisen kotoisuuden kanssa.
”Remus.”
”Anna minun olla.”
Ihmissusi sulki silmänsä, mutta Sirius ei välittänyt hänen sulkeutuneisuudestaan. Tylypahkan päättymisestä oli kulunut vain muutama vuosi, mutta niistä onnellisista ajoista tuntui olevan ikuisuuksia. Jamesia ja Lilyä ei enää ollut, Peter oli Azkabanissa ja he kaksi yrittivät pitää elämästä edes jotenkuten kiinni. Sirius asettautui Remuksen viereen makaamaan ja kietaisi kätensä varoen hänen ympärilleen.
”Sinun ei pitäisi olla minun lähelläni.”
”Sinä tiedät, että minun täytyy.”
Ulkona loistavat punaiset lehdet alkoivat muuttua masentavan ruskeaksi.
On niin suruissaan
särkee paikat alkaa vapisemaan
murtumaan
Ei voi pelastaa,
hetket milloin mieltä musertuvaa
ois saanut rauhoittumaan
meni jo
Päivä päivältä Siriukselle kävi yhä selvemmäksi, että Remus oli menossa kohti reunaa. Kun Jamesin, Lilyn ja Harryn kuolemasta oli kulunut päivälleen kolme kuukautta Sirius löysi Remuksen istumasta lattialta, tuijottamasta hiljaa eteensä kädet veressä. Astiansirpaleet hänen ympärillään muodostivat epäsymmetrisen kuvion, joka tuntui pilkkaavan heitä puhtaalla valkoisuudellaan. Sirius imuroi sirpaleet vaitonaisena, sitoi Remuksen haavaiset kädet ja veti sitten rakastettunsa syliinsä. Kumpikaan ei puhunut mitään, mutta suudelmat alkoivat jo maistua lopun odotukselta ja kosketus tuntui siltä, kuin seinäkellon hiljainen tikitys olisi laskenut heille viimeisiä tunteja. Maailman paino alkoi hiljalleen tuntua liian musertavalta kantaa. He jatkoivat elämäänsä kuin tyhjinä kuorina, paeten yöllisiin hetkiin ja eläimelliseen kosketukseen, joka tuntui olevan ainoa elämässä kiinni pitävä asia.
Kädet ratista irti
ja nyt mennään
rakastellaan matkalla
viimeisen kerran
ja nyt mennään
vierekkäiset paikat taivaasta.
”Uskotko että on taivasta?” Remus kysyi kerran.
Sirius tiukensi vaistomaisesti otettaan hänestä. Remus oli taas herännyt yöllä omaan huutoonsa ja Sirius oli jälleen kietonut kätensä hänen ympärilleen keinuttaen häntä kuin painajaisia näkevää lasta kunnes hän lakkasi tärisemästä.
”Haluan uskoa.”
Remus hautasi kasvonsa Siriuksen kaulaan, mustahiuksinen tunsi kuumat kyyneleet ihollaan. Remuksen hartiat nytkähtelivät, mutta Siriuksen kyyneleet olivat loppuneet jo ikuisuuksia sitten. Hän oli rakentanut sisälleen muurin ja tunkenut sen taakse kaiken, minkä käsitteleminen murskaisi hänet. Remus tarvitsi häntä nyt enemmän kuin hän itseään.
”Luuletko, että kuolleet kuulevat meitä? Odottavat meitä?”
”Luulen.”
Sylissäsi
uskallan tunnustaa
ettei minustakaan oo tätä maailmaa kohtaamaan
puolet minusta on muualla
Siriuksen sisällä lukitut ovet alkoivat hiljalleen raottua. Kumpikaan heistä ei enää astunut ulos asunnosta kuin välttämättömissä tilanteissa. Remus käytti kaiken energiansa maaniseen järjestelyyn. Jokaisella tavaralla oli tietty paikka, mutta hän ei edes huutanut Siriukselle jos tämä siirsi jotakin, kulki vain hänen perässään palauttaen kaiken tismalleen siihen missä se oli aina ollut. Jos jokin olisi eri tavalla, jos jokin muuttuisi, he tunnustaisivat hävinneensä. Ja sen he tekivät eräänä yönä.
”En minä halua jatkaa tätä.”
Remus tuijotti Siriusta, jonka ääni oli melkein särkynyt. Luomet räpyttelivät kyyneleitä harmaista silmistä.
”Ei meille ole täällä enää mitään”, Remus myönsi.
Se oli ensimmäinen kerta, kun ne sanat sanottiin ääneen, vaikka niiden varjo oli seurannut heitä siitä heinäkuisesta yöstä saakka. James oli vienyt jotain mukanaan, ja se oli räiskyvä elämänilo, jonka Sirius ja Remus olivat häneltä oppineet. Osa heistä molemmista oli siirtynyt rajan taakse ja se kutsui heitä.
Mennään
vierekkäiset paikat taivaasta
Ei enää öisiä kohtauksia
Sanaton sopimus kertoi sen tapahtuvan tänään. Sirius oli lopettanut tapansa ostaa tuoreita kukkia ruokapöydän maljakkoon ja punaisten ruusujen terälehdet tipahtelivat hiljalleen. He istuivat pöydän ääressä ja joivat kahvia. Ei tarvittu mitään rakkaudentunnustuksia, ne sanat olivat menettäneet merkityksensä kauan sitten. Kyllä he molemmat tiesivät.
”Sirius?”
”Minä olen valmis.”
Remus tiskasi kahvikupit sanomatta enää mitään ja Sirius lakaisi pöydälle tippuneet värittömät terälehdet roskakoriin. Seinäkello jatkoi tikitystään, ulkoisesti mikään ei ollut muuttunut. Ilmassa pitkään leijunut sanaton pelko siitä, että toinen heistä lähtisi ensin oli kuitenkin kadonnut.
”Teetkö sinä tämän vain minun takiani?”
”En. Sinä tiedät kyllä.”
Sirius näki Remuksen silmien rauhoittuvan ja tarttui tätä käsistä. He asettuivat hiljaisuuden vallitessa sängylle ja painautuivat tiukasti toisiaan vasten. Pullo sinistä nestettä tuntui painavalta Siriuksen sormissa, mutta kun hän ojensi sen Remukselle, se oli keventynyt huomattavasti. Pelotta ihmissusi nielaisi sen viimeiseen pisaraan. Ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin heidän olonsa oli kevyt.
”Nähdään toisella puolella.”
”Vierekkäiset paikat taivaasta”, Sirius hymyili hiljaa.
Viimeinen katse ennen kuin ajatukset lipuivat pois elämästä. Ulkona alkoi sataa vitivalkoista ensilunta.
Mennään
rakastellaan matkalla
Kaksi meistä on jo muualla
Mennään
vierekkäiset paikat taivaasta
Heidän sielunsa olivat astuneet rajan yli jo aikoja sitten. Nyt he saattoivat vain seurata.
