Kirjoittaja Aihe: Sherlock Holmes: Kotiinpaluu (Holmes/Watson) Romantiikkaa, synkistelyä K-16  (Luettu 3325 kertaa)

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2541
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Nimi: Kotiinpaluu
Kirjoittaja: zilah
Fandom: Sherlock Holmes
Henkilöt: Sherlock Holmes/Dr. Watson
Lajityyppi: Romantiikkaa, synkistelyä
Ikärajavaroitus: K-16
Vastuuvapaus: Minen omista kumpaakaan näistä charmikkaista herrasmiehistä, pahus sentään. He kuuluvat Sir Arthur Conan Doylelle. Mutta leikkiminen heillä on sentään sallittua, onhan?
Varoitukset: Synkistelyä, slashia, seksiä
Kirjoittajan alkusanat: Tämä on sinun syytäsi, Penber. Sinä mokoma herätit henkiin minun nukuksissa olleen rakkauteni/pakkomielteeni ihanaiseen Jeremy Brettiin, joka teki Sherlock Holmesina unohtumattoman roolityön.

Yhteenveto: Holmes, ja perimmäinen syy, miksi hän lavasti oman kuolemansa Reichenbachin putouksilla.



Kertokaahan, mitä pidätte,




zilah




KOTIINPALUU


Holmes:


Tuijotan makuuhuoneeni seiniä pystymättä nukahtamaan. Koko elämäni tuntuu suistuneen äkisti raiteiltaan, enkä kykene luottamaan edes raudanlujaan logiikkaani, joka ei ole pettänyt minua koskaan ennen.

Mutta mitä logiikalla olisi tekemistä tämän kanssa? Sen kanssa, etten äkisti olekaan sängyssäni yksin, niin kuin aina tätä ennen?

Enää ei ole paluuta siihen, mitä kerran olin. Minut on otettu... omistettu, enkä voi olla siitä pahoillani. En, vaikka pelkään hirvittävästi, että tein virheen paljastaessani itseni tällä tavoin. Ei ole enää Sherlock Holmesia sellaisena kuin maailma hänet tuntee; kylmänä, tunteettomana ja erehtymättömän loogisena; milteipä koneena. Jäljellä on vain tavallinen mies, joka viimeinkin antoi periksi inhimilliselle puolelleen ja myönsi, ettei hän ole immuuni tunteille.

Jos koskaan olisin aavistanut, mihin paluuni minut johdattaisi, olisinko silti tullut takaisin?

Rehellisesti sanottuna, en tiedä.

Ja siltikin... eikö koko elämäni aina siitä asti kun Watsonini ensimmäisen kerran näin, ole johtanut meitä tätä nimenomaista hetkeä kohti? Siitäkin huolimatta, että John nai toisen, ja minä itse katsoin paremmaksi kadota kolmeksi vuodeksi, antaen hänen ja koko muun maailman luulla, että olin kuollut.

Rakkaan Watsonini jättäminen oli vaikeinta, mitä elämässäni olen koskaan tehnyt, mutta tekoni merkitys valkeni minulle täysin vasta sitten, kun näin hänet jylisevän kosken vastarannalla. Olin jo vuosia kantanut mukanani kipeää salaisuutta, mutta ne kärsimykseni eivät olleet mitään sen rinnalla, kun katsoin rakkaimpani murtuvan kyyneliin minun oletetun kuolemani vuoksi. Siinä ja silloin koin ensimmäisen kerran täyttymättömän rakkauden ja kaipauksen tuskan täysimääräisenä, ja minusta tuntui kuin sydämeni olisi revitty ulos rinnastani. Voiko olla mitään kauheampaa kuin joutua katsomaan vierestä rakkaansa surua tietäen, että on itse siihen syypää?

Matkustelin laajalti, mutta niin kauas en päässyt, etteikö se viimeinen muistoni hänestä olisi painanut raskaana mieltäni. Päivääkään ei mennyt, etten ajatellut Watsoniani ja miettinyt, mitä hänelle mahtoi kuulua. Vain vaivoin sain pidätettyä itseni kysymästä asiaa Mycroftilta, silloin harvoin kun olin häneen yhteydessä. Ja minun täytyi muistaa se perimmäinen syy, miksi ylipäänsä lähdin.

Niin, kyllä minä saatoin uskotella itselleni, että lavastin kuolemani vain saadakseni kiinni perässäni olevat roistot. Mutta totuus on toinen.

Jo vuosia olin rakastanut Watsonia, mutta tyytynyt asuinkumppanuuteen ja ystävyyteen, ajatellen että hänkin olisi täysin tyytyväinen elämäänsä minun kanssani. Mutta miten väärässä olinkaan! Tajusin erehdykseni vasta sitten, kun hän alkoi kosiskella kaunista Mary Morstania, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Olin ollut hullu kuvitellessani, että Watsonin kaltainen lämmin ja hyväsydäminen mies tyytyisi elämään poikamieselämää itsekkään ja kylmän työtoverinsa kanssa. Liian myöhään tajusin, että John Watson oli kuin luotu rakastavaan suhteeseen, eikä hän ansainnut mitään vähempää.

Hän ei saa koskaan tietää, kuinka paljon minulle maksoi seistä hänen rinnallaan bestmanina, kun hän viimein meni naimisiin. Kuinka vähällä oli, etten tempaissut sitä naista pois Watsonini käsivarsilta ja heittäytynyt hänen jalkoihinsa, rukoillen häntä harkitsemaan vielä uudelleen. Vielä vähemmän pystyn kertomaan, että perimmäinen syy paluuseeni oli se, että Watson oli nyt leski.

Tunnen itseni kamalaksi, kun iloitsen tällä tavoin hyvän naisen kuolemasta ja rakkaimpani kärsimyksistä, mutta ilman sitä olisin yhä jossakin kaukana, vain muistot ja kipeä kaipaus seuranani.

Kuulen viereltäni kevyttä kuorsausta, ja se herättää minut syyllisyydensekaisista pohdiskeluistani. Tuo pieni ääni tekee minut käsittämättömän onnelliseksi, ja siltikin pelkään uskoa onneeni. Watson on nyt siinä, mihin olen häntä niin kauan halunnut, mutta en voi olla miettimättä, mitkä syyt perimmältään hänet tähän toivat. Ystävyys, ilo äkillisestä paluustani vai aivan silkka yksinäisyys ja suru vaimon menetyksen vuoksi, vai se, että hän todella rakastaa minua yhtä paljon kuin minä häntä? En voisi syyttää häntä, vaikka hän olisi hakenut sylistäni lohtua surressaan yhä rakastamaansa naista. Ja vaikka hän sanoi minulle ne sanat, jotka niin kipeästi kaipasin häneltä kuulla, tiedän että intohimon pyörteissä kuiskattu rakkaudentunnustus unohtuu nopeasti, kun aamu koittaa. Mutta oli asian laita miten tahansa, toivon hartaasti, että tämä yömme ei olisi viimeinen, jonka vietämme yhdessä.

Painaudun tiukemmin hänen lähelleen ja unensa lävitsekin hän tuntuu vaistoavan läsnäoloni. Suljen silmäni ja painan pääni hänen rinnalleen, vain nauttien hänen läheisyydestään ja kuunnnellen, miten hänen sydämensä lyö. Tasainen syke tuudittaa minutkin uneen, joka on rauhaisampi kuin moniin vuosiin.

* * * *

Aamuaurinko herättää minut ja kun katson viereeni, näen ilokseni Watsonin yhä siinä. Hän on vielä unessa, mutta kevyt liikahtelu kertoo hänen heräävän hetkenä minä hyvänsä. Toivo ja pelko risteilevät sisälläni, kun hän viimein alkaa havahtua. Mitä hän mahtaa ajatella löytäessään meidät tällä tavoin?

Unohdan mietteeni, kun hän avaa silmänsä ja hymyilee minulle raukeasti. Yksi John Watsonin kauneimmista piirteistä on hänen hymynsä; se tuntuu valaisevan synkimmänkin päivän ja saa minun kylmän sydämeni lämpenemään.

"Se ei ollut siis unta. Sinä olet todella elossa", hän kuiskaa minulle ja ojentaa kätensä, koskettaen poskeani kevyesti.

"Niin. Kuinka voit nyt, John?" Kysyn hiljaa, tietämättä mitä oikein hänelle sanoisin. En tahdo painostaa häntä, siinä tapauksessa että hän katuu edellisiltaa.

"Minä voin... voin hyvin. Erinomaisesti oikeastaan, nyt kun sinä olet siinä", hän sanoo, vetäen minua lähemmäs. Lämpö tulvahtaa lävitseni kun suutelemme, mutta vielä onnellisemmaksi tulen hänen sanoistaan.

"Anna anteeksi, John. En olisi lähtenyt, ellei minun olisi ollut pakko", kuiskaan viimein, kun erkanemme.

"Älä mieti sitä nyt. Tärkeintä, että tulit takaisin, rakas Sherlock."

En vastustele, kun hän painaa minut sänkyä vasten ja ottaa minut jälleen omakseen rakkautensa oikeutuksella. Vartaloni antaa periksi helposti, mutta yhtä lailla sisimpäni toivottaa hänet tervetulleeksi. Minulta kesti kauan löytää perille, mutta juuri nyt, tässä hetkessä ja rakas Watson luonani, tunnen olevani viimeinkin kokonainen.




FIN.
« Viimeksi muokattu: 04-08-2012, 22:22:27 kirjoittanut zilah »

Poissa sulo

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 122
Ihastuttava fandom ja lukiessani nyökyttelin, että niinhän sen täytyy olla: putouskohtauksen syvempi syys tuntuu uskottavalta ja olet saanut kudottua siitä koskettavan tarinan. Jotenkin tosin odotin sitä, että Holmes olisi päätynyt angstaamaan pimeään huoneeseen päihteiden pariin tai häipynyt ikkunasta yöhön, mutta autuas aamuhetki oli kieltämättä herkullista luettavaa  ;D

Huudankin siis posket punaisena, että lissää tämmöstä! Ja jos vielä veljesparin keskinäistä jännitettä saisi avattua jotenkin... hm... HMMMM!  ;D
Tarjolla oleva opintojakso: Pessimismin perusteet, 5 op.

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2541
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Kiitos, Sulo. Kyllähän nämä kaksi ihanaista herrasmiestä sulattavat kenen tahansa sydämen. Ja en minä raskinut laittaa Holmesia katoamaan mihinkään. Minusta he ansaitsevat hitusen onneakin oltuaan niin pitkään erossa. ja mitä niihin muihin ficceihin tällä parituksella tulee niin... no tämä ei ollut ensimmäiseni, eikä kyllä viimeinenkään.

 Tästä  löydät sen ihkaensimmäisen Holmes-Watsonficcini, ja lisää tulee aivan kohta.


zilah