Mua masentaa... kaikki. En tahdo enää... mitään. Tahdon vaan...no, jotain joka... en tiedä. Ei tästä vaan ikinä tule mitään. Helpointa olisi... en tiedä. Mä en tahdo muuta kuin... joo, en tiedä, mutta olen yksin ja onneton enkä kykene puhumaan kenenkään kanssa, koska en mä osaa edes määritellä mikä mättää. Kaikki kai. Koko elämä, menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus. Mä ymmärrän hyvin kaikkia niitä, jotka kokee ettei ole olemassa tulevaisuutta tai ainakaan valoisaa sellaista, koska niin... ei sitä ole olemassa. Ei ollut valoisaa menneisyyttä eikä tule valoisaa tulevaisuutta. Ja noin kerran viikossa se itkettää, kun ei jaksa enää toivoa. Ei jaksa ajatellakaan että tätä se on sitten seuraavat viisikymmentä vuotta hautaan asti. Joo, ei kiitos, mutta sitä se tulee olemaan, koska tätä se on aina ollut. Yhtä onnettomuutta. Miksei noi joukkoampujat voisi osua mun kohdalle kun joskus satun olemaan baarissa? Yksi turha elämä pois eikä sitten tarvisi ainakaan kirjoitella mitään sankarista.
Sitten voisi kirjoitella että yksi luuseri maailmassa vähemmän. Jei!
//Muoks: Mä arvostaisin melkein itseäni enemmän, jos musta voisi edes tulla juoppo, mutta ei. Musta ei saa edes juoppoa!
Elän elämäni ja kuolen, mutta mitään en ole saanut aikaan. Jippii! No mitä helvetin väliä? En mene edes hoitoon, vaikka varmaan tarvitsisin tai ei. Se on totuus sekin, että mä en ole edes tarpeeksi hullu!
Että voi olla masentavaa olla niin näkymättömän keskinkertainen ja silti niin toivottoman luuseri.
:'( :'( :'(